Sodalla on pitkä varjo - venäläisen mielenmaiseman jäljillä

 

 Helsingin Sanomissa oli laaja Jenni Jeskasen artikkeli ja haastattelu venäläisestä mielenmaisemasta kytkettynä Ukrainan sotaan. Artikkelissa (”Psykiatri: Venäläisten käytöksellä on syynsä”, 22.11.2022) pyritään avaamaan venäläistä ajattelua: miksi sodanvastaisia massaprotesteja ei näy?

Kohta yhdeksän kuukautta on ihmetelty venäläisten käyttäytymistä. Jeskanen: ”Venäläiset vaikuttavat passiivisilta ja välinpitämättömiltä”. He eivät kritisoi vallanpitäjiään. Yksinkertainen selitys on,  että kovalla kurikampanjalla mielenosoittajat on peloteltu pysymään pois kadulta. Rangaistukset ovat minkä mittapuun mukaan tahansa kohtuuttoman kovia.

Asian juurille päästäkseen Jenni Jeskanen on haastatellut moskovalaista psykiatria Aleksandr Kursakovia. Miksi sodanvastainen liike on niin heikko Venäjällä? Johtuuko se siitä, että venäläiset eivät ymmärrä, että mitä kauemmin Putinin sota jatkuu sitä suurempia ovat kansan kärsimykset.

Kursakovin selitykset herättävät lievää hämmennystä ainakin minussa, vaikka pääosin osuvatkin oikeaan. Hän toteaa, että kansalla ei ole kokemusta kehittyneestä demokratiasta ja oikeuksien kunnioittamisesta: tsaarien vallasta siirryttiin kommunistien valtaan. Sodat, nälkävuodet ja vainot ovat vuorotelleet Venäjän historiassa. Länsimaisittain ajateltuna olosuhteet ovat poikkeavat.

Mihin on jäänyt pyrkimys parantaa olosuhteita? Onhan monilla muillakin kansoilla ollut vaikea lähihistoria, silti ne ovat kansanvaltaistuneet ja vaurastuneet . Syntyy käsitys ikään kuin olosuhteet olisi ulkoapäin annettu ja niille ihminen ei mahda mitään. Näin olosuhteet pääsevät määräävään rooliin päinvastoin kuin lännessä, jossa on pyritty irti kohtalonuskon sävyttämistä ulkoisten olosuhteiden sanelusta.

HS:n artikkelissa viitataan siihen, että yksilö on jäänyt aina Venäjällä kollektiiviin varjoon. Tässä on sinällään perää. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi Venäjällä on niin paljon eri alojen huippulahjakkuuksia, siis menestyviä yksilöitä. Venäläiset tuntuvat jakautuvan ajelehtivaan massaan ja lahjakkaisiin johtotähtiin: ero näiden välillä on poikkeuksellisen suuri.

Suomessa sisällissota vapautti köyhät ikeestä, vaikka punaiset kärsivät tappion. Venäjän sisällissodan pyrkimys oli sama,  mutta tuloksena ei ollut demokratia vaan ensin Leninin ja sitten Stalinin diktatuuri. Tullaan käsitteeseen luottamusyhteiskunta. Ihmiset eivät luota viranomaisiin eivätkä toisiin(vieraisiin) ihmisiin päinvastoin kuin esim. Skandinavian maissa. ”Vieraaseen” liittyy potentiaalinen epäluottamus. Sen sijaan ystävät ja  kaverit ovat tärkeitä, kun kaveruus on ensin ansaittu. 

Viittaan tässä blogikirjoituksessa muutamaan otteeseen aiempaan tekstiini  ”Miksi venäläiset eivät menesty  kuluttajatuotteiden markkinoilla?” Lainaan siinä kirjailija Arvo Tuomista,  joka mielestäni valaisee mainiosti venäläistä psyykettä: Tuominen kertoo kokemastaan venäläisen keskustelukumppanin yhtäkkisestä ja uhkaavan sävyisestä keskustelun avauksesta: ”Kunnioitatko minua?”. Kysymys oli tuttu  Tuomiselle monista kanssakäymisistä venäläisten kanssa, koska hän rutiininomaisesti ohjeistaa: ”Mikäli vastaat kielteisesti, edessä on rähinä. Myönteinen vastaus johtaa maljojen nostamiseen riidanhaastajan kanssa”. Tuomisen mielestä  ”kyse on ennen muuta huonosta itsetunnosta, joka venäläisillä on jopa huonompi kuin meillä suomalaisilla”.

Tämä ”venäläinen hybridi”, jossa käytös on kaksijakoinen hämmentää läntistä  tarkkailijaa. Samaa tarkoittaa vanha sanonta, jonka mukaan venäläinen nuolee alakynnessä saapasta, mutta yläkynnessä antaa saapasta! Tuominen toteaa edelleen samassa yhteydessä: ”Kunnioituksen vaatimisen kultti koskee myös Venäjää valtiona. Pelonsekaista kunnioitusta pidetään Venäjällä korkeatasoisempana ja pitkävaikutteisempana kuin hyvillä teoilla hankittua”.

Niin, mikä on venäläisen suhde valtioon? Useimmille valtion mahtavuus on tärkeää.  Käsitys valtion vahvuudesta on sidoksissa venäläisten perinteiseen turvattomuuden tunteeseen, jota valtionjohto pönkittää. Venäjää kuvataan koko ajan piirityksen kohteena olevaksi kansakunnaksi. Jälleen tuo sama ajatus, vahvuuden ja altavastaajan muodostama sekoitus. Syntyy duaalivaikutelma, että toisaalta valtiovaltaan luotetaan (jota edusti aikoinaan keisari), toisaalta valtio koetaan etäiseksi: ei koske meitä, pysymme erossa valtioon liittyvästä, jos se vain  on mahdollista.

Sotaa miljoonat venäläiset eivät tunne omakseen. Osa haluaa välttää sodankauhuja pelkoa tuntien, osa ei pysty perustelemaan sitä, miksi siinä ollaan mukana. Ollaan välinpitämättömiä tai passiivisia. Seurauksena miljoonat ovat paenneet maasta.

Mielenosoitukset vaikuttamiskeinona on kiehtova lähestymistapa sodanvastaiseen problematiikkaan. Putin on kokenut suurten mielenosoitusten voiman jo kymmenen vuotta sitten, eikä halua enää nähdä niitä. Mielenosoituksia torjuvana keinona on käytetty silkkaa väkivaltaa, väkivallalla uhkaamista  tai käsittämättömän pitkiä vankeustuomioita, joka on johtanut siihen, että ihmiset eivät henkensä ollessa uhattuna halua uhrautua, niin  kuin monissa maissa tapahtuu. Aivan mahdottomia mielenosoitukset eivät ole vieläkään, sillä Jeltsinin noustessa tankin päälle 1990-luvun alussa ihmiset olivat valmiita ottamaan riskin. Kysymys on siitä, milloin pelottomuus voittaa alistumisesta ja nöyrtymisestä  aiheutuvan lannistumisen.

Aleksandr Kursakov ottaa esille venäläisten turhauttavat kokemukset 1990-luvun turbulentteina vuosina, jotka johtivat köyhyyden ja rikollisuuden hallitsemattomaan kasvuun. Kursakov vetää johtopäätöksen, että usko yksilön vaikuttamismahdollisuuksiin tuhoutui silloin. Ihmiset joutuivat taistelemaan toisiaan vastaan ja solidaarisuus tyrehtyi kansalaisten väliltä. Yksilön voimattomuuteen yhdistyi auktoriteetin kaipuu. Tähän voi sisältyä osatotuus: jälleen yksi takaisku sarastaneelle demokratialle.

Kursakov  johtaa nykypäivän kokemukset myös Neuvostoliiton romahdukseen, jossa häikäilemättömät oligarkit ryöstivät kansallisvarallisuuden. On vaikea sanoa,  kuinka suuri osa epäluottamuksesta on johdettavissa aidosti 1990-luvun kokemuksista ja paljonko siinä on menneiden vuosikymmenien ja vuosisatojen raskasta taakkaa. Menneisyys on Kursakovin mielestä jäänyt käsittelemättä,  joka on johtanut virheiden toistumiseen.

Venäjä mielletään voittajakansaksi, erityisesti fasistien voittajaksi. Tappion kokemus on jäänyt puutteelliseksi, väittää Kursakov. Tästä johtuen kansa on altis manipuloinnille! Tälläkö selittyy Ukrainan sodan parhaiten päin selittäminen?

Länsi on asettanut kovat pakotteet Venäjälle. Jeskanen kysyy Kursakovilta lännen pakotetoimenpiteistä, joka vastaa,  ettei länsi ole ymmärtänyt omien toimiensa merkitystä,  koska se on riistänyt  mahdollisuudet tavalliselta kansalta niin perusteellisesti,  ettei se pysty selviytymään arjen haasteista. Kursakov arvostelee lännen pakotteita, koska ne kohdistuvat yhtä lailla tavalliseen kansalaiseen kuin oligarkkeihin. Pahaan välikäteen ovat joutuneet Venäjältä paenneet. Heidät on sysätty väliinputoajien joukkoon kaikkien arvostelemiksi hylkiöiksi. Kursakov kaipaa heille ymmärrystä sekä lännestä että idästä. Onko tässä kysymys marttyyrin roolin omaksumisesta vai oikeutetusta kollektiivisesta arvioinnista?

Tästä tullaan kysymykseen kollektiivisesta vastuusta, jonka monet lännessä ovat langettaneet kaikille venäläisille. Joudutaan syyllisyyden tunteen ja vihanpidon väliseen hetteikköön. Kursakov ei hyväksy kollektiivista vastuuta sodasta sellaisenaan, koska hän kokee, että tavalliset venäläiset tuntevat syyllisyyttä siitä, että eivät - pelätessään seurauksia -  ole tehneet kaikkea voitavaa.

Ollaan erikoisessa tilanteessa, jossa tulkintani mukaan venäläiset (varsinkin Luoteis-Venäjällä asuvat) suhtautuvat Suomeen kiihkottomasti, jopa lämpimästi, kun taas suomalaiset suhtautuvat venäläisiin kollektiivisen pahan ilmentyminä.