Angela Merkel vs. Vladimir Putin

 

 

Angela Merkel on ”palannut” parrasvaloihin ja raottaa nyt, miltä tuntui luopuvasta johtajasta,  joka on ”menettänyt vaikutusvaltansa”. On kai niin, että demokraattista valtaa ei voi olla määräänsä enemmän. Viimeistään vaalit pitävät huolen vallan rajallisuudesta. Merkel valitsi toisen tien ja luopui vapaaehtoisesti tehtävistään vallan huipulla.

Merkel avautui vastikään Der Spiegelille ja kertoi haastattelussa, miltä hänestä tuntui vallasta luopumisen aikoihin, kun vastinpari Vladimir Putin antoi ymmärtää,  että häntä, Merkeliä,  ei enää vallankäyttäjänä noteerattu. Totta kai tämä on yksinkertaistus, mutta totta toinen puoli.

Olen Saksan tilanteesta mediatietojen varassa,  joten en pysty arvioimaan Merkelin loppuvuosia sellaisena,  kun se paljastuu historioitsijoiden näkökulmasta joidenkin vuosien kuluttua. Niinpä erityisen syvälle en väitä pääseväni arvioidessani näitä asioita tässä ja nyt,  mutta palvelkoon kertomukseni oman historianäkemykseni referaattina.

Merkel kertoi Spiegelin haastattelussa, että kesällä 2021 hän yritti saada keskustelua Ukrainasta aikaiseksi  Emmanuel Macronin ja Putinin kesken, todetakseen vain,  että ”minulla ei ollut valtaa saada tahtoani läpi”. Hän itse tunnustaa, että ”kaikki tiesivät”, että hänen aikansa on ohi: ”hän on poissa”, myöntää ”Mutti” Merkel  muiden ajatelleen.

Neljän kauden jälkeen Merkel jätti tehtävänsä joulukuussa 2021 vain pari kuukautta ennen Venäjän 24.2.2022 käynnistämää hyökkäyssotaa Ukrainan kimppuun.  Merkelin viimeinen vierailu Moskovaan tapahtui elokuussa 2021.

Merkel dramatisoi omaa kohtaloaan: elokuussa 2021 ”tunne oli hyvin selkeä: valtapolitiikan kannalta olet lopussa”. Elokuinen neuvottelu ei tapahtunut kahden kesken Putinin kanssa, mihin Merkel oli tottunut, vaan mukana oli myös Sergei Lavrov. Nyt jälkeen päin Spiegelin tuoreessa haastattelussa Merkel arvottaa Putinin mieheksi, jolle vain valta (ja ne jotka omasivat valtaa) merkitsevät jotain.

Tässä  ajassa arvioituna Merkelin tähti oli hiipunut jo tultaessa 2020-luvulle, eikä ihme  valtakausi oli poikkeuksellisen pitkä: kuka tahansa väsyy ja kehen tahansa  väsytään ainakin silloin,  kun kysymys on demokratiasta.

Suomesta päin luultuna tai tiedettynä on näyttänyt siltä, että Saksalla ja Venäjällä on ollut erityissuhde, joka tosin on vaihdellut sen mukaan, mitä ajankohtaa on eletty toisen maailmansodan jälkeen. Kylmän sodan aika ja kylmän sodan jälkeinen aika ovat hiukan eri asioita Saksan ja Neuvostoliitto-Venäjän suhteissa. Putinilla on KGB:n ajoilta oma ”erityissuhteensa” Saksaan ja Merkeliin,  jonka kanssa hän pystyi keskustelemaan saksaksi. Uuden kylmän sodan aika on tuonut omat haasteensa: elämme kriisien keskellä.

::::::::::::::::::.

Saksa on kipuillut Ukrainan tapauksen johdosta,  eikä kysymys tietenkään ole kuin osaltaan Merkelistä, vaikka Merkel onkin ollut polttopisteessä. On sanottu, että saksalaiset tuntevat syyllisyyttä Hitlerin ristiretkestä Neuvostoliiton kimppuun toisessa maailmansodassa ja siksi suhtautuminen tämän päivän Venäjään on ”ymmärtävämpi” tai herkempi kuin muilla Euroopan valtioilla tai muilla toimijoilla. Saksalta on odotettu suurempaa tukea Ukrainalle. Tästä Saksan politiikasta ”muut” ovat olleet kiusaantuneita, varsinkin kun on tavoiteltu yhtenäistä suhtautumista EU:n piirissä. Toisaalta Saksa tuntee myös syyllisyyttä ja sympatiaa Ukrainaa kohtaan niiden veritekojen osalta,  jotka Saksa kohdisti ukrainalaisiin toisen maailmansodan aikana.

Saksalaiset ovat kohdanneet menneisyyden (Vergangenheitsbewältigung) kertaluokkaa avoimemmin kuin venäläiset  (vrt. esim. Ukraina maailmansodan aikana). Itse asiassa venäläiset välttelevät historian kipukohtien käsittelyä , jolleivat peräti selitä niitä parhain päin. Tässä Venäjä ja Saksa ovat eri paria.

Itse kukin kansakunta voi harrastaa itsetutkiskelua siitä, mitä tapahtui 60 vuotta sitten. Yksinpä Suomikin on joutunut selittelemään niitä toimenpiteitä,  jotka se sodan aikana kohdisti Itä-Karjalan väestöön.

Jos jotain hyödyllistä Merkelin ja Putinin kanssakäymisestä on ollut,  niin se liittyy Minskin rauhanneuvotteluihin (vuoden 2014 jälkeen), joissa Merkel katsoo saaneensa pelattua aikaa Ukrainan varustautumista varten. Kuten tiedämme Minskin sopimus jäi pahasti vajaaksi, eikä sen nimiin juuri kukaan tunnu enää vannovan. Pikemminkin se on esimerkki tilasta, jollaiseen ei kannata nykytilanteessa pyrkiä, koska se on loputon pelin paikka. Nyt kaivataan todellisia rauhanneuvotteluja, ei muodollista välirauhaa.

Merkel ei ollut mikään haukka vaan kieltäytyi hankkeista, joilla Ukraina pyrittiin liittämään Natoon. Hänellä oli jokseenkin realistinen käsitys siitä, mikä oli järkevää. Merkelillä oli taustastakin johtuen sisäsyntyisen varovainen suhtautuminen Keski-Aasian tulenarkaan tilanteeseen.

Merkeliin suhtautumisesta ei kuitenkaan ollut millään tavalla kysymys, kun Putin teki päätöksensä hyökätä Ukrainaan. Jokin naksahti Putinin päässä eikä Merkelillä ollut mitään mahdollisuutta muuttaa tapahtumien kulkua.

Vain vähemmistöryhmät (äärioikeisto) Länsi-Euroopassa ja jotkin tahot Yhdysvalloissa ovat yrittänet ”ymmärtää” tavalla tai toisella Putinin häikäilemätöntä menettelyä Ukrainassa. Putinin ymmärtämisessä onkin tekemistä!  Merkelin väläyttämä Euroopan tuhoaminen Putinin motiivina on tietenkin hulluimmillaan mahdollinen, mutta ainakin voidaan puhua ”Putinin orderin” (Putinin maailmanjärjestys) toteuttamisesta, jota olen määritellyt useissa kirjoituksissani, mutta johon en nyt kajoa tarkemmin. 

Merkelin uskon pohtineen perusteellisesti ”Ukrainan kompromissia”, joskaan sitä ei ole julkisuudessa käsitelty. Uskon Merkelin kannan olleen lähellä ns. realistien kantaa, jonka mukaan Venäjän intressi olisi pitänyt huomioida jollakin tapaa Ukrainassa. Tästä voi vapaasti olla eri mieltä.

Olen myös pohtinut, että Putinin tavoitteet eivät olleet niin selkeitä kuin miksi ne on esitetty. Päätökset kypsyivät todennäköisesti vähitellen ja niiden ideoinnissa ja saattamisessa päätökseen oli ja on mukana Putinin ”kuiskaajia”, joille hän tuntuu antavan melkoisen arvon.

Kaikkien spekulaatioiden keskeltä poimin yhden todennäköisen syyn tapahtuneelle: Putinin käsitys 1990-luvulla tapahtuneesta Neuvostoliiton romahduksesta on kaiken takana: Putinin ja hänen taustajoukkojensa näkökulmasta Neuvostoliiton sortuminen oli viime vuosisadan katastrofaalisin geopoliittinen järistys. Olisi tarvittu todella suurta viisautta,  jotta Neuvostoliiton romahdusta seurannut poliittinen sekasorto olisi voitu saattaa seesteiseen  päätökseen ilman vuosikymmenien katkeruutta. Oliko liberaalin demokratian voitto 1990-luvun vaihteessa Pyrrhoksen voitto?

Merkelin poliittinen vaisto on ehkä kaikista yrittäjistä lähimpänä konfliktin ratkaisua, mutta hänkin jää todella kauaksi läpimurrosta.