Osaako Putinin Venäjä lopettaa ”sotilaallisen erikoisoperaation”?

 

Ylen Areenassa on kuunneltavissa haastattelu, jossa toimittaja Maija Elonheimon vieraana on emeritusprofessori Timo Vihavainen, suomalaisen konservatismin Grand Old Man. ”Brysselin koneen” jakson (22.6.2022) nimenä on ”Mitkä ovat Venäjän kehityksen syyt ja seuraukset?” Liikutaan Vihavaisen spesialiteetin alueella, ja saadaankin monipuolinen  historiaulotteinen kuva Venäjästä tänä päivänä. Vihavainen tuo esille eri näkökulmia jutustelevaan tyyliin aina edellisestä teemasta johdetusta ajatusvirrasta käsin.

Venäjän tilaa Vihavainen kuvaa polveilevassa keskustelussa yllätyksettömästi sanalla ”arvaamaton”. Syitä syviä Vihavainen luotasi historiasta. Mutta löytyykö sieltä vastauksia Venäjän tilaan?

Yllättäen Vihavainen löysi yhtymäkohtia Napoleonin aikaiseen Puolaan. Sotaretki Moskovaan oli Napoleonin mielestä ”toinen Puolan sota”. Venäjän, Puolan ja Ukrainan kohtalot kietoutuivat  toistensa kohtaloihin. Puolalainen ylpeys, Ukrainan puolalainen yläluokka, ukrainalainen rasismi, joka kohdistui alempana rotuna pidettyihin venäläisiin, sekoittuvat toisiinsa. Jälkiä näistä asenteista on nähtävillä tänäänkin.

Itä-ukrainalaisten kieli- ym. juuret ovat syvällä Venäjällä: rajankäynti on mahdollistanut monet tulkinnan rajojen oikeellisuudesta. On ymmärrettävää, että ukrainalaiset suvereenisuutensa ylläpitämiseksi  haluavat säilyttää valtionsa kokonaisena. Vihavainen: olisiko kysyttävä, missä ihmiset haluavat asua. Asian selvittäminen on periaatteellisesti vaikea,  ellei mahdoton kysymys  Ukrainalle.

Aikojen saatossa nykylänsi on ”vieraantunut sodasta”. Se on vastenmielinen vaihtoehto. Vihamielisyyksien esille pulpahtaminen Euroopassa on yllättänyt monet. Esimerkiksi Saksa ja Venäjä ovat vuosien varrella kietoutuneet toistensa rauhanomaisiin suhdeverkostoihin, joita on vaikea muuttaa. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat kaasutoimitukset.

Onko Venäjä enemmän aasialainen vai eurooppalainen maa. Vihavainen: Venäjä ei ole aasialainen maa, Venäjä ei halua olla Kiinan oppipoika! Venäläisen ylpeyden yksi puoli tuli esille, kun sosialistinen Neuvostoliitto 1960-luvulta eteenpäin halusi ohittaa lännen ja Yhdysvallat: laadittiin vuositavoitteisiin sidottu aikataulu. Varsinkin Nikita Hrustsev piti suuriäänisesti esillä johtavan kapitalistisen maan ohitusta.

Tavoitteiden tosiasiallinen sisältö oli alun perin vaatimaton: voita, leipää, votkaa kaikille. Mutta tarpeet muuttuivat aikojen kuluessa. Kun perustarpeiden tuotannossa onnistuttiin oli edistyksellisen lännen asettama tavoite jo loitontunut horisonttiin. Tavoitetta oli mahdotonta realisoida.

Venäläinen kärsivällinen, kaiken kestävä  olotila ja odotus on käsite. Venäläisen narratiivin mukaan muut (kansakunnat) eivät osaa olla oikeasti ”kärsiviä”. Venäjän tehtäväksi jää tehdä itsensä ja muut onnellisiksi omalla kärsimyksen täyttämällä kokemuksellaan! Sodan aikana menetetyistä 27 miljoonasta uhrista ollaan ylpeitä: kenelläkään ei ole tällaista! Mutta Venäjä uhriutuessaan vapautti sankarillisten tekojen avulla Itä- ja Länsi-Euroopan natsismin kirouksesta. Jotain perusteita tälle löytyykin.  

Venäjään Vihavainen liittää ihanteellisuuden tavoittelun. Se liittyy oleellisesti isänmaanrakkauteen: ”koivumetsä”, ”yötön yö”, ”venäläisen  maiseman voimaa tuottava alakuloisuus”, kaikki kuvataan ainutlaatuisina venäläisinä piirteinä. Sitä vasten tarjotaan vastenmielinen läntinen ”anti-Venäjä”.

Puhuttaessa Putinin ja Lavrovin heikosta uskottavuudesta kaikkien valheiden keskellä Vihavainen kieltää tapavalehtelemisen mahdollisuuden ja pitää Ukrainan sodan perusteita tilanteessa keksityiltä. Mutta – toteaa Vihavainen – muut kansakunnat ovat historiassa tehneet samoin: syy sotaan on usein keksimällä keksitty. Esimerkkinä Vihavainen mainitsee Kustaa III:n sodan Venäjää vastaan.

EU:n vastine Putinille on Euraasian liitto, joka kuitenkin on menettänyt merkitystään, kun potentiaaliset tai jo mukana olevat liittolaiset ovat havainneet Putinin todellisen luonteen. Liittolaistenkin kanssa Vihavainen torjuu Venäjään liitetyn ”ylivoiman”: ”Venäjää ei pidättele mikään….”. Jos se joskus on pitänyt paikkansa, niin ei enää. Voimavarat eivät riitä.

Propaganda täyttää ilmatilan. Tilanne on kuitenkin muuttunut, sanokaamme talvisodan päivistä, jolloin Neuvostoliitto – sodan jälkeen selittäessään heikkoa menestystä  - liitti suomalaisten puolella taisteluun kaikki mahdolliset ja mahdottomat voimat. Aivan sellaisena propaganda ei enää mene läpi.

Demokraattisen muutoksen mahdollisuus on olemassa. Parlamentarismin synty Englannissakin oli pitkän prosessin tulos. Kyllästyttiin tyrannien määräilyyn. Venäjällä matka on vielä paljon pidempi. Venäjän parlamentilla on nykyisellään lähinnä kumileimasimen asema.

Rehellisyydestä puhuttaessa oma lukunsa on ”tiedonvälityskulttuuri”, Venäjällä vallitsee ”keittiötotuus”. Se, mitä puhutaan keittiöpöydän äärellä ei ole tarkoitettu muille. Jos keittiö ei riitä mennään  - luottamuksellisuuden säilyttämiseksi - ”kävelemään kadulle” mikrofonien ulottumattomiin. Sormituntumalta Vihavainen näkee todellisen Ukrainan tilanteen seuraavasti: puolet venäläisistä on sotaa vastaan,  puolet puolesta

Voiko valtioiden välisen luottamuksen palauttaa? Vihavainen on skeptinen. Systeemi ei muutu Putinin (Hitlerin) ollessa vallassa: Putinin pitäisi ”kadota”, muutoin häntä ei saada pysähtymään.  Putinin vastainen oppositio on nyt mahdottoman tehtävän edessä, vai onko?  Vihavainen muistuttaa, että vielä noin viisi vuotta sitten Moskovan kaduilla osoitettiin mieltä Putinia vastaan. Muisti on siis lyhyt.

Vihavainen heittää selvästi skeptisyyden varjon Venäjän vastaisten pakotteiden ylle. Hän ottaa esille Finnairin kestämättömän aseman nykyisessä pakoteympäristössä.

Ranskan suhde Venäjään on mielenkiintoinen, sama koskee osaltaan Saksaa. Ranskalla on ”suuret luulot” itsestään, onhan se EU:n ainoa ydinasevalta. Ranska ”pullistelee” ja tosiasiassa EU:n ”pienet hölmöt” jäsenvaltiot ahdistelevat Venäjää. Käsitän kritiikin niin, että suuret EU-maat suhtautuvat Ukrainaan avustamisen hiukan ambivalentisti samaan aikaan,  kun ”pienet” vannovat samojen suurten valtioiden nimiin Nato-asiassa ja Ukrainan kysymyksessä.

Vihavainen on EU-kriitikko. Peruste on vanha: EU:lle on siirtynyt liiaksi kansallista valtaa direktiivien myötä. Sama kritiikki on havaittavissa suhteessa Natoon: ei olisi ollut syytä menettää malttia ja kiirehtiä liittymispäätöstä, vaikka omat hyötynsä Natosta onkin. Luotiin uhkakuvia,  joiden avulla ajettiin liittoutuminen läpi. Ei ollut uhkaa, silti pelättiin.  Samaa harjoittivat ”suomalaiset nilkit” suomettumisen nimissä takavuosikymmeninä. Siis suomalaiset. Kansalliskonservatiivina häntä ärsyttää myös ajatus Natoon liittyvästä muiden puolustamisvelvoitteesta. Yhteenvetona Vihavainen summaa, että Nato on ”tarpeeton”! Hiukan ironisesti hän toteaa, että se on selvää, että Suomi on kyllä tärkeä Natolla. Nato-Viro tarvitsee Suomea voimavarana.

Lähestyn Vihavaisen Nato-problematiikkaa liberaalista suunnasta, mutta päädyn melko lähelle Vihavaisen käsityksiä.  Kiire oli Naton kanssa! Perusongelma: Ukrainan ja Suomen kohtalot liitetään perusteettomasti toisiinsa.

Vielä globaaleista voimavarasiirtymistä. Vihavaisen mielestä länsi (EU ja USA) ovat heikentyneet ja Aasian isot ja pienet tiikerit ovat nousussa. Venäjää on Vihavaisen mielestä aliarvioituja ja väheksytty. Sitä ei kannata määräillä antamalla sille ehtoja. Ylpeys ei salli moista. Lähestymisessä tarvitaan psykologista otetta.

Mitä tai kenen pitäisi oppia nykyisestä kriisistä?  Venäjän -  kaikesta -  vastaa Vihavainen suoralta kädeltä. Vihavainen on kuitenkin optimisti: ennen pitkää vihollisuudet unohtuvat. Kaikkia menneisyyden siltoja ei kannata tuhota, niitä tarvitaan vielä.