sunnuntai 3. lokakuuta 2021

Taistelu paremmuudesta johtaa kansalaisten kahtiajakautumiseen

 

 

Saksan parlamenttivaalien jälkeen on nostettu valokeilaan Olaf Scholzin  vaalikampanjansa yhteydessä esillä pitämä teema, jonka mukaan pohjoisessa Euroopassa (mukaan lukien Saksa) tietotyöammattilaisten työn ylikorostaminen on johtanut muiden  ammattien väheksymiseen.  Scholz on viitannut  tässä yhteydessä - tähän liittyen - ihmisten yltäkylläisyyden keskellä kokemaan epämääräiseen tyytymättömyyden tunteeseen,  vaikka  Euroopan pohjoisosassa sijaitsevat valtiot ovat saavuttanet monien kadehtiman vaurauden.

Sama ilmiö on ollut todettavissa Yhdysvalloissa, jossa erityisesti vuoden 2016 presidentinvaalien yhteydessä  yhteiskunnan koulutetusta eliitistä erilleen tai eristetyiksi joutuneet ihmiset hyppäsivät enemmän tai vähemmän katkeroituneina populistisen Donald Trumpin vaalivankkureille.

Scholz kokee ilmeisen voimakkaana tarpeen ihmisten elinolosuhteiden tasoittamiseen niiden ihmisten itsekunnioitusta lisäämällä,  jotka ovat olleet varsinkin työnsä puolesta vähemmän arvostettuja. Scholz on ottanut tavoitteekseen kokemansa arvostusristiriidan ratkaisemisen.

Onko elitisoituneessa väestönosassa kysymys entisistä työväenluokan ihmisistä, jotka ovat vaurastuneet omalla työllään tai muiden kustannuksella?  Kaappasiko eliitti työväenliikkeen? Kysymyksessä on osin sanomisen ilosta lausutusta supliikista, mutta voidaan pohtia myös, mikä vaikutus työväenliikkeen keskiluokkaistumisella ja yleensä vaurastumisella on ollut demokratialle. Vaurastunut työväenluokka on saanut paljon valtaa yhteiskunnassa ja muokannut siitä mieleisensä. Samalla se on unohtanut lähtökohdat, joista se on ponnistellut vaurauteen. Jos tämä kansanosa luokitellaan kohtuullisesti tai hyvin  toimeentulevaksi eliitiksi,  niin irtautumisellaan työväenluokasta se on hajottanut kannattajakuntansa osin populistiseen oikeistoon, osan pysyessä vasemmistolaisessa työväenliikkeessä tai sen seuraajissa.

Protestiliikkeisiin kallellaan olevat duunarit ovat vierastaneet muutosta, siis elitisoitumista,  ja siirtyneet äänestämään populistista oikeistoa (miten se sitten määritelläänkin!). Mikä on tämän siirtymisen vaikutus demokratiaan? Ainakin puoluekenttä on pirstoutunut. Samalla ihmisten äänestyskäyttäytyminen on muodostunut vaikeasti ennakoitavaksi: sumussa etsitään suuntaa. Käsitän niin, että Scholz on asettanut tavoitteekseen tapahtuneen kehityksen kääntämisen niin, että itsensä sivullisiksi tuntevien ei tarvitse  hakeutua (oikeisto)populististen liikkeiden pariin voidakseen työhönsä kohdistuvan kunnioituksen avulla nostaa itsensä arvokkaiksi kansalaisiksi. Scholzin ajattelussa kysymys on siis jonkinlaisesta ylevästä joukkojen kokoamisesta toinen toistaan arvostavien ihmisten yhteisöksi.

Toki – käsittääkseni – populismin kannattajien joukossa on sivistyneistöä,  joka jakaa kollektiivisesti tunteen,  joka protestoijien joukossa on vallitseva. Kysymys on ”myötätuntoisesta populismista”. Aivan samalla tavalla vasemmistossa on mukana hyvin toimeentulevaa sivistyneistöä,  joka jakaa pyrkimyksen - ja vaatimuksen - tasa-arvoistuvaan yhteiskuntaan tavallisten työtä tekevien kanssa.

Yhteiskuntaan pesiytynen jyrkkärajaisesti erottelevan ”luokka-ajattelun” nosti alun perin valokeilaan amerikkalainen filosofi Michael Sandel.  Sandel  puhuu meritokratiasta, joka on muodostunut vähitellen järjestelmäksi, jossa kysymys on korkean koulutuksen mukanaan tuoman asiantuntijuuden ylikorostamisesta verrattuna sinänsä ammattipätevien  ”tavallisten” työntekijöiden taitoihin. Kysymys on  jonkinlaisesta  - ehkä hiukan liioitellun räväkästi muotoillusta - ”kyvykkyyden hirmuvallasta”.  Harvardin professori Sandel on kirjoittanut teemasta teoksen,  jonka nimi on ”The Tyranny of Merit” (2020).

En ole lukenut kirjaa,  mutta Hesarin artikkelin (”Voittajien maailma on julma häviäjälle”, 27.9.2021)  ja Sandelin mukaan ”julmaksi meritokratian tekee se,  että se näyttää antavan pätevän oikeutuksen sille, miksi toiset voittavat ja toiset häviävät”. Suorasukaisen tulkinnan mukaan häviöstä - meritokratian mukaan - voi syyttää vain itseään.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Suomi on vanha koulutusyhteiskunta,  jonka sivistyksen viljelyssä on pyritty noudattamaan tasa-arvon periaatteita. Eri asia on sitten,  miten siinä on onnistuttu: omana koulu- ja opiskeluaikanani oppikouluihin (1960-luvulla) ja yliopistoihin (1970-luvulla rynni valtava joukko nuoria, rikkoen vanhoja luokkarajoja oikein rajuimman kautta. Oltiin matkalla kohti mahdollisuuksien tasa-arvoa. Nyt on sitten todettu tutkimuksissa, että vanhempien koulutus ohjaa tänä päivänä lasten suuntautumista.  Tuntuu siltä, että perinteiset luokkaerot ovat tehneet paluun.

Joka tapauksessa suomalainen järjestelmä muodostaa hyvän pohjan positiiviselle meritokratialle sanotaan sen soveliaisuudesta mitä tahansa: maksuton koulutus mahdollistaa etenemisen periaatteessa miten pitkälle itsekukin haluaa.  Järjestelmä on siis perusperiaatteiltaan hyvä meritokraattinen järjestelmä. Taustalla on kuitenkin vanha totuus: koulutetut kouluttautuvat edelleen,  kun taas kouluttamattomat jäävät paikoilleen. Koulutusintensiivinen yhteiskunta saattaa bumerangina ruokkia edellä kuvattua kahtia jakautuneisuutta, joka johtaa keskinäiseen kunnioituksen puutteeseen jne….

On myös jakavaa meritokratiaa. Anu Kantola ja Hanna Kuusela tutkivat Suomen rikkaimpia.  Osa työllään rikastuneista mielsi omaan kokemukseensa perustuen suomalaisen yhteiskunnan sellaiseksi,  että kuka tahansa voi nousta kovalla työllä ja omasta ansiostaan niin korkealle kuin haluaa (mutta myös jättää tilaisuuden käyttämättä omasta motivaation puutteesta tai olosuhteista johtuen). Omalla työllään onnistuneet ja rikastuneet  ihmettelevät,  miksi muut eivät tule perässä. Voi olla,  että tämä on laajennettavissa  yleensäkin ihmisiin siten,  että menestys tuottaa ylimielisyyttä niissä,  jotka ovat onnistuneet ja katkeruutta niissä, jotka eivät ole onnistuneet. Menestyneet palkitaan.

Meritokratia on monessa suhteessa pätevä järjestelmä, palkitseehan se onnistumisen, esimerkiksi menestyksekkäät opinnot hyvällä tutkinnolla. Tutkinnon suorittanut taas voi tehdä hyviä palveluksia  pätevöitymisensä ansiosta.

Mutta, mutta…

Hesarin artikkelissa tuodaan esille, että menestys voi perustua myös muuhun kuin omiin ansioihin, kuten tuuriin, perintöihin, perittyihin geeneihin, perheen tukeen, sattumaan, suotuisaan kasvuympäristöön, oikea-aikaiseen ajoitukseen ym.  Menestys voi siis perustua muuhunkin kuin meritokraattisiin ansioihin. Siksikään omahyväiseen ”meritokraattiseen”  ylpeilyyn ei ole aihetta.  Ehkä pikemminkin pitäisi korostaa nöyryyttä saavutusten pontimena.

Scholz  käyttää käsitettä ”Respekt”, kunnioitus. Sillä hän tarkoittaa keinoa välttää pitkälle koulutetun ihmisen tuntema väärä ylpeys asemastaan. Päinvastoin korkeasti koulutettujen tulisi tuntea kunnioitusta vähemmän tai lyhyemmän koulutuksen ammattilaisia (esimerkiksi hoiva-alan, sairaaloiden ja kauppojen kassojen työntekijät) kohtaan, koska heidän panoksensa yhteiskunnan toimivuuden kannalta voi olla ratkaiseva. He ovat siis substanssiosaajina yhteiskunnan kannalta monesti yhtä meritoituneita kuin korkeasti koulutetut kumppaninsa. Scholz on Sandelinsa lukenut.

Scholz ei mitätöi sinänsä meritokratian merkitystä, mutta hänen mukaansa vaje toisten ammattiryhmien  kunnioittamisessa on yhteinen kaikille pohjoisen Euroopan maille. Juuri tämä aiheuttaa kirjoitukseni alussa mainitun epämääräisen tyytymättömyyden ja epävarmuuden tai epämukavuuden tunteen äänestäjien keskuudessa. Voi olla, että Suomessa kuilu korkeasti ja vähän koulutettujen asennoitumisen välillä on poikkeuksellisen suuri, kuten Anu Kantola on todennut.

Scholz korostaa yhteistä hyvää työntekijöiden kesken. Se olisi vastalääke populismia vastaan ja toimii samalla Trump-ilmiön toistumista vastaan.  Sosiaalisen aseman menettämisen pelko (vaikkapa se,  että lapset ovat vähemmän koulutettuja kuin heidän vanhempansa) ohjaa ihmisten käyttäytymistä. Aiemmin pidettiin itsestään selvänä,  että seuraava sukupolvi on aina koulutetumpi kuin edellinen.

”Toisten ihmisten ammattien kunnioittamisen tarve” voi olla Sholzin ovela ideologinen veto, mutta sen puolustukseksi löytyy myös painavia tosielämän argumentteja.   Sanotaan,  että Saksan vakauden tae on se,  että uusi liittokansleri noudattaa Merkelin linjaa. Uskallan kuitenkin sanoa, että tuskin ”die Mutti”  olisi valinnut suuntaviivakseen ”der Papin”  ideologissävyistä vähemmän arvostettujen ammattiryhmien kunnioittamiseen perustuvaa linjaa.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti