Yleisradio jälleen poliittisten toimijoiden mankelissa

 

 Jälleen kerran eduskuntavaalien ollessa juuri takana päin nostetaan hallitusohjelmaan liittyen esille Ylen ohjelmien ”puolueellisuus”.

Ensin kerron hieman omasta Ylen ohjelmien kulutuksestani.

Henkilökohtaisella tasolla olen pyrkinyt hyödyntämään TV-sisältötuotannon ja tekniikan kehittymistä kulloinkin meneillään olevan vaiheen mukaan. Niinpä nykyisin katson Yleä lähes pelkästään netin kautta. On normaalia, että kirjoitan näitä blogikirjoituksia TV:n ja netin ollessa ”käden ulottuvilla” (näytön alareunaan pudotettuna). Nostan käyttämäni välineet (esimerkiksi tekstinkäsittelyn, netin, TV 1:n, TV 2:n, Teeman, FEMin) ”ylös” kunkin vuorollaan tarpeen mukaan tai jaan näytön parin ohjelmalähteen välillä.

Vielä toteaisin, että Ylen Areena on katsomiskokemuksen siirtäjänä omaa luokkaansa.

Muiden kanavien lähinnä viihdeohjelmia ja uutisia seuraan satunnaisesti sen havainnoimiseksi, missä mennään. Olen pitänyt Yleisradiota tärkeimpänä objektiivisen (tai objektiivisuuteen pyrkivänä) tiedon lähettämisväylänä, en sen takia, että se olisi virheetön,  vaan sen takia, että Yle selviää hyvin siihen kohdistuvasta tasapuolisuuden vaatimuksesta.

Toki kymmenien vuosien kokemuksella  näen silloin tällöin ”läpi” jonkun ajankohtaisohjelmien toimittajan subjektiivisuuden tai asenteellisuuden, mutta harvemmin näin tapahtuu.

Miksi meillä ei saisi olla vahvaa Yleisradiota? Nyt tuntuu siltä, että kun printtimedia aivan muista syistä – digitaalisuuden edetessä – on vaikeuksissa, niin siitä syytetään Yleä (Hesari putoaa postilaatikkooni paperisena, kuten on tehnyt kymmeniä vuosia). Median ansaintalogiikka on vaikeutunut eikä minulla ole pienintäkään haluan heikentää printtimedian vaikutusvaltaa tai taloutta, mutta eri asia on, miten paperilehtien tai niiden nettiversioiden asemaa parannetaan. Ei kai niin, että heikennetään sähköistä kilpailijaa?

Ylen toiminta muodostaa vastapainon printtimedian keskittymiselle. Tarvitaan riippumaton sähköinen väline, jota eivät ohjaa puoluepoliittiset tai omistuspohjaan liittyvät kaupalliset tarkoitusperät. Epäilen,  että kaipuu puoluelehdistöön (”puoluenettiin”) on edelleen kova,  koska silloin voi julkaista omille kannattajille niin yksipuolista uutisvirtaa kuin halutaan. Eivätköhän puoluelehdet edusta kuitenkin katoavaa kansanperinnettä.

Perussuomalaiset ovat nostaneet yhdeksi vaaleissa saamansa mandaatin kärkitavoitteeksi Ylen toiminnan rajaamisen ja kahlehtimisen. Dosentti Heikki Hellmanin mukaan tämänkertainen keskustelu liittyy laajemmin yleismaailmalliseen valtavirtajournalismin vastaiseen liikehdintään.  Perussuomalaiset ovat päätyneet kannalle, jonka mukaan perinteinen journalismi ei palvele heidän etujaan. Miten paljastavaa: syytetään ensin vastustajaa (Yleä) epäoikeudenmukaisesta viestinnästä ja sitten keskitytään netin kautta tyrkytettävään omaan retoriikkaan, jonka valvonta on hyvin ohutta.

Netin vallankumous on ymmärretty väärin. Ei varmaankaan ollut tarkoitus, että siitä tulee ideologioiden taistelutanner.

Suomessa on ollut vakiintunut tapa, jonka mukaan Yleisradiota koskevista asioista päätetään parlamentaarisesti. Se on hyvä lähtökohta. Tietysti tämä kaikki liittyy vaalikentillä esitettyihin lupauksiin, joita nyt sitten yritetään lunastaa hallitusohjelmassa. Kysymys on luonnollisesti muistakin teemoista kuin vihanpurkauksista  Yleisradiota kohtaan.

Pahan merkit ovat ilmassa, kun perussuomalaisten edustajat ovat sortuneet alatyylisiin ilmaisuihin mahdollisia hallituskumppaneitaan kohtaan. Eikö asian pitänyt olla niin, että RKP toimii  - muutoin niin ohuen - hallituspuolueiden enemmistön vahvistajana eikä Timo Soinin aikoinaan määrittämänä ”sirpalepuolueena”. Vanhat merkit alkavat olla ilmassa: eripura on vaanimassa hallitusrauhaa.

Kansanedustaja Sebastian Tynkkynen kyseli retorisesti,  mitkä TV-kanavat eivät ole ”ihmisten mielestä välttämättömiä”. Vähän mielikuvitusta käyttämällä sanailun kohteeksi paljastuisi ehkä ruotsinkielinen ohjelmatarjonta.

Viestintäpolitiikan  tutkija Marko Ala-Fossi vihjaa, että yleisradion rahoitusta halutaan leikata ideologisista syistä. Tynkkynen on ilmoittanut haluavansa puuttua myös Ylen sisällöntuotantoon (minkä hän sittemmin on kieltänyt). Orpo suoristanee tulevan hallituksen rivit nuhtelulla – ainakin toistaiseksi.

Sama peli näyttää jatkuvan kuin Sipilän pääministerikaudella perussuomalaisten koetellessa muiden  (tulevien) hallituspuolueiden hermojen kestävyyttä. Jos jätetään Ylen tarkemmat sisällöntuotantohaasteet hieman sivummalle, ei konkreettisia säästökohteita ole vielä esitetty. Omasta puolestani suhtaudun hyvin kriittisesti leikkauksiin, joita varmasti pyritään tekemään. Mitä siis on tapahtumassa? Sebastian Tynkkysen mukaan kritiikillä pyritään vaikuttamaan ensisijaisesti ”ylemmän tason keskusteluun Ylen tehtävistä”. Mitkä ovat sitten Ylen julkisen palvelun tehtävät? Yle vastaa: tieto, sivistys tai viihde kiinnostuksen mukaan +  demokratian ja kulttuurin vahvistaminen sekä viestinnän moniarvoisuuden turvaaminen.

Kriitikoille pitäisi esittää kysymys, mihin edellä olevista tehtävistä pitäisi puuttua kriittisesti?

Epäselväksi minulle on jäänyt, miltä osin vastenmielisyys sittenkin koskee - päinvastaista väitteistä huolimatta - ”journalistisia sisältöjä”, kuten  esimerkiksi Ylen viihdetuotantoa ja ulkomaisia viihdeostoja. En itsekään pääsääntöisesti seuraa näitä tuotantoja, mutta en myöskään pudottaisi niitä pois Ylen tarjonnasta.

Tavallinen katsoja lähestyy Yleä - muun ohella ja usein aivan erityisesti - viihdenäkökulmasta. Tehokas tapa heikentää Ylen toimintaa on kehittää keinot,  jolla suositut ohjelmat siirretään pois Ylen tarjonnasta. Niitä ei kuitenkaan missään tapauksessa saa sivuuttaa vaan  ne toimivat katsojamagneetteina tuoden Ylelle sen tarvitsemia (uusia) katsojakuntia. Eletään ja annetaan toistenkin elää!

Jos ja kun tässä Ylen vastustajien ”supistavan ohjelmatarjonnan mallissa” epäonnistutaan,  voidaan kehittää toinen väylä Ylen tarjonnan ohentamiseksi. Se tapahtuu rahoitusta heikentämällä,  joka on yhtä  kalsea lähestymistapa kuin puuttuminen Ylen tehtäväsisältöihin.

Heikki Hellman arvioi, että nimetään parlamentaarinen työryhmä miettimään yleisradion rahoituskysymyksiä. Erimielisyyksiä lienee tiedossa. Tarjotaanko ratkaisuksi  Yle-indeksin korotuksen jäädyttämistä?

Mielestäni Ylen tärkein tehtävä on disinformaation torjunta näinä vaikeina aikoina ja oikean,  luotettavan ja kriittisen tiedon lähteille opastaminen, joka sisältää tehokkaan tulpan yksipuolisen informaation tuottamista vastaan.

Mielestäni Ylen ohjelmatarjonnan pitää olla laajaa ja sisältää esimerkiksi dokumentteja, draamaa, urheilua, elokuvia ja myös korkeatasoista viihdettä yhteiskunnallisten teemojen lisäksi. Erityisesti huomattavien urheilutapahtumien välittäminen Ylen kanavilta on välttämätöntä. Sen sijaan joidenkin heppoisten sarjafilmien ja tosi-TV-ohjelmien ym. vastaavien välittämisestä Ylen kanavilla voidaan yksittäistapauksina keskustella.

Yleen luottaa tutkimusten (Reuters-instituutti) mukaan 84 prosenttia suomalaisista, yhdeksän prosentin ollessa toista mieltä. Näyttää siltä,  että veroja halutaan mieluummin maksaa kuin katsella loputonta mainostulvaa.

Yleisradion puolueettomuus on herkeämättömän huomion kohteena. Perussuomalaiset ovat ideologisesti Yleä vastaan oletuksenomaisesti: he katsovat, että Yle painaa sitä puolueena alas. Ylen entinen kirjeenvaihtaja, kokoomuksen Pertti Salolainen näkee asian toisin: mikään muu tiedotusväline  ei huomioi niin paljon perussuomalaisia kuin Yle. Tässä voi olla vinha perä.

Kokoomuksen entisenä puheenjohtajana ja toimittajana Pertti Salolainen vastustaa esitettyjä suuria leikkauksia. Nykyajan sekava poliittinen tilanne tekee Ylen luontoisen  kanavan välttämättömäksi. Myös liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka hämmästelee leikkauspuheita erityisesti kriisiaikoina. Harakka pitää sopeutustoimia ideologisin perustein suunniteltuina.

Yleisradiovero edustaa niitä veroja, joita pidän perusteltuna. Sillä rahalla pitää pystyä luomaan uskottava ja luotettava tiedotusympäristö myös konfliktitilanteissa sekä pitämään yllä perinteistä käsitystä Ylen toimittajien ammattitaidosta. Miksi muuten Maikkari niin usein ”ostaa” Ylen toimittajia omaan käyttöönsä? Ettei vain valmiin ammattitaidon takia?

Yle-keskustelu jatkuu ja varmaankin kiihtyy lähestyttäessä hallituksen nimeämisvaihetta. Tässä yhteydessä kannattaa valmistautua ”valtavirtajournalismin vastaiseen” liikehdintään.