Ulkopolitiikan instituutioiden vallanjakohaasteet

 

 Joitakin päiviä sitten kuvailin blogikirjoituksessa Suomen presidentin ja pääministerin suhdetta vallan käyttöön ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Suomessa. Tässä yritän joidenkin asiantuntijoiden avustamana tarkentaa ja syventää omaa kantaani. Seuraavassa lainaus em. kirjoituksestani: ”Ulkopoliittisesta mielipiteenvaihdosta käydään jonkinasteista kamppailua presidentin ja pääministerin kesken. Presidentti Niinistö huomautti joskus aiemmin, että ”perustuslaki sanoo nimenomaisesti, että tasavallan presidentti johtaa…. ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.  Minä pidän siinä kohdassa (kohta, jossa on pisteet) aina pienen tauon”. Näin siis Niinistö. Tämä hajurako on tarkoitettu selventäväksi elementiksi korostamaan presidentin roolia.

Vuoden alussa yksi Suomen politiikan polttopisteessä olleista agendoista koski suunnitelmaa perustaa valtioneuvoston kanslian yhteyteen turvallisuuspolitiikan yksikkö. Ehdotus tuli pääministeri Sanna Marinilta. Siitä voi päätellä, että pääministerillä on vaikutusvajetta tai häneltä puuttuu valmistelukoneistosta haluamaansa asiantuntijavoimaa ulkopolitiikan alueelta. Tarkoitus oli selvästikin saada pääministerin sana kuulumaan paremmin ulkopoliittisessa johdossa. Avaus sai  ristiriitaisen vastaanoton, joskin lopputulos oli,  että  kriittiset näkemykset Marinia kohtaan pääsivät toistaiseksi voitolle. Yksikköä ei kannatettu, korkeintaan puhuttiin mahdollisuudesta pestata yksi kovan luokan ulko- ja turvallisuuspolitiikan ammattilainen, mutta ei sitäkään ennen vaaleja. On vaikea sanoa, oliko kysymys Marinin omista tuntemuksista vai oliko kysymys -  niin kuin Marin perusteli - pysyvästä lisäyksestä ulkopolitiikan asiantuntijuuteen.  Joka tapauksessa ulkoministeriö ja presidentin kanslia torjuivat yksikön perustamisen tässä vaiheessa.

Taustalla on periaatteellisempi keskustelu ulko- ja turvallisuuspolitiikan valtasuhteista. Kekkosen aika kummittelee taustalla. Silloin presidentti lähes suvereenisesti päätti ulkopolitiikasta ja eduskunta alistui epädemokraattisen suppeaan rooliinsa. Pääministerillä on nyt tahtoa luoda esikunnalleen korkeampi ulko- ja turvallisuuspoliittinen profiili.  Niinistö,  joka on tottunut käyttämään virallista tehtävänkuvaa suurempaa vaikutusvaltaa, ei selvästikään ollut ilahtunut esityksestä. Vaikka presidentiltä onkin sitten Kekkosen päivien riisuttu valtaa on presidentin vallankäytön laajuus henkilöstä riippuvaista. Sauli Niinistö on rakentanut itselleen ”toimenkuvan” ja arvovallan,  jota harva asettaa kyseenalaiseksi.

Toisaalta Marinin esitystä voidaan tarkastella myös pääministeri-instituution näkökulmasta ja löytää sille  perusteita. Tässä voidaan  viitata Marinin Hornet-aloitteeseen Ukrainan vierailulla. Näen tässä dualistisen ongelman: toisaalta Marinilta olisi kohtuudella odottanut asioista sopimista vähintään presidentin kanssa ennen tapaamista. Toisaalta en ymmärrä, miksi pääministerin pitäisi kysyä lupaa ulkopoliittiselta johdolta keskustelun avauksen lanseeraamiseksi. Kysymyshän ei ollut konkreettisesta päätöksenteon valmistelusta, johon olisi sidottu vaikkapa presidentti. Niinistö näytti ymmärtävän,  että keskustelun avaus ei ollut mikään majesteettirikos, jona taas presidentin lakeijamaiset avustajat näyttivät sitä pitävän.

Tietenkin tässä on vaalit taustalla. Ollaan suunnattoman herkkiä reagoimaan Marinin Hornet-aloitteen kaltaisessa tapauksessa. Pienellä vasaralla napauttamisen sijasta lyötiin lekalla jonkin tarkemmin määrittelemättömän edun saamiseksi ulkopoliittisessa  keskustelussa. Marin on ollut myös aidosti – eikä ainakaan pelkästään vaalien takia – aktiivinen ja aidon myötätuntoinen Ukrainan auttamiseksi kaikin tavoin – ehkä enemmän kuin kukaan toinen.  Siksi HS:n toimittajan Jarmo Huhtasen äkkiväärä kommentti 25.3.2023 Hesarissa -  aivan ilmeisesti Mariniin viitaten -  että ”….Ukrainassa ei ole kysymys irtoäänien keruusta”, on tökerö.

Tähän problematiikkaan tarttuu professori Tapio Raunio Hesarin Vieraskynä-palstalla,  joka on otsikoitu seuraavasti: ”Eduskunnan ja hallituksen asemaa ulkopolitiikassa on vahvistettava”.  Artikkelissa Raunio luotaa ulkopoliittisen päätöksenteon syviä vesiä. Lähtökohta on selvä: Perustuslain 93. pykälän mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, josta kohdasta siis Niinistö lausui oman epävirallisen tulkintansa ”taukoineen”.

Perustuslaki velvoittaa presidentin ja hallituksen yhteistoimintaan, mutta ei samanmielisyyteen, toteaa Raunio. Yhteistä linjaa voidaan hioa presidentin pääministeri-  ja ulkoministeritapaamisissa tp-utvan lisäksi.

Oma näkemykseni on seuraavanlainen:

Tulkitsen niin, että Ukrainaa toistuvasti avustettaessa  tarvitaan presidentin ja valtioneuvoston yhteistoimintaa avustuslinjauksissa, mutta jos pääministeri esittää aloitteen käynnistää keskustelu Ukrainan avustamisesta hävittäjillä voidaan keskustelu käynnistää epävirallisemmissa puitteissa ja vasta avun valmistelua käynnistettäessä tulisi kysymykseen perustuslain mukainen yhteistyöpykälä.

:::::::::::::::::::::::::::::

Hygieenisyyssyistä meillä on tapana vältellä  presidentin arvostelua. Raunio tulkitsee tämän vahvan johtajan kaipuuksi. Varmuuden vuoksi ei presidenttiä arvostella juuri lainkaan. Suosittu valtionpäämies rajataan teräväreunaisemman arvioinnin ulkopuolelle.

Demokraatissa 23.3.2023 Heikki Sihto arvostelee ulkopoliittista päätöksentekoa samasta syystä. Presidentit ovat pitäneet kiinni ulkopoliittisesta vaikutusvallastaan. ”Luvalliset” keskustelunavaukset on rajattu niin harvoille, ettei keskusteluun ole syntynyt rutiinia, mikä näkyy Marinin Hornet-aloitteen saamasta kohtelusta.

Raunio tuo esille, että presidentin  kalenterissa on vain vähän pakollisia menoja. Pääministerin asema on toinen. Hän sitoutuu ”kalenteriyhteistyöhön” eduskunnan ja hallituksen kanssa. Lisäksi hänellä  on EU-kokoukset ja puolueen johtamistehtävät. Luvalla sanoen pääministerillä pitää kiirettä! Olisiko työnjaossa tarkentamisen varaa?

Raunio esittää,  että työ jaettaisiin niin, että presidentti vastaa kahdenkeskisistä suhteista EU:n ulkopuolisten maiden kanssa ja hallitus vastaa EU:n puitteissa hoidettavasta ulkopolitiikasta.

Eikä tässä kaikki. Tuleva Nato-jäsenyys luo uusia haasteita ulkopoliittiselle johdolle.  Raunion mukaan - jota en epäile – Nato mahdollistaa presidentille tiiviit suhteet muiden Nato-maiden päämiehiin. Raunio arvelee tämän tuovan kitkaa presidentin ja hallituksen välisiin suhteisiin. Raunio pitää tärkeänä, että valtioneuvoston kanslian ulkopoliittista asiantuntemusta vahvistetaan,  jotta pääministerillä on ajantasaiset edellytykset turvallisuuspolitiikan johtamiseen omalta osaltaan ml. Nato. Käyty keskustelu ”turvallisuuspoliittisesta yksiköstä” juuttui osaltaan pelkoon pääministeripuolueen vallan kasvusta ja siitä unohtui kokonaan instituutioiden vallanjakoproblematiikka periaatteellisella tasolla. Raunion kannanotot johtavat ajatukset Marinin tekemiin aloitteisiin,  joista ei ole pääsääntöisesti pidetty. Jos edellä kuvattu institutionaalinen asiantutijavaje on fakta - niin kuin oletan - on pääministerillä selvä vaikutusvaltavaje ja Marinin aloitteet tulevat ymmärrettävimmiksi.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset erilliset selonteot saavat Rauniolta tuomion. Ne eivät sovi nykypäivään. Ulko- turvallisuuspoliittiset linjaukset tulee hänen mukaansa  esittää hallitusohjelmassa. Tämä merkitsisi omalta osaltaan ulko- ja turvallisuuspoliittisten linjausten ”politisoitumista” vastaamaan kunkin hallituksen kokonaisohjelmaa.

Onko siis taistelussa ulkopoliittisesta vallasta kysymys yksittäisistä asiakysymyksistä kuten Horneteista tai valtioneuvoston kanslian yhteyteen perustettavasta turvallisuuspolitiikan yksiköstä vai onko kysymys periaatteellisemmasta instituutioiden vallanjaosta ja vaatimuksesta vallan uusjakoon? Yhdyn edellä esitettyyn kritiikkiin uskalluksen puutteesta ottaa rakentavaa periaatteellista kantaa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun valtioneuvoston (pääministeri) ja presidentin välillä.