Naton täysjäsenyys on voimassa: onko Nato-keskustelu jäänyt kesken?

 

On aika katsoa hiukan taaksepäin ja arvioida Nato-liittymiskamppailun etenemistä pidemmällä aikavälillä. Viittaan ohessa sekä presidentti Niinistön kannan että oman kantani  kehittymiseen.

Kuten tunnettua sekä Suomi että Ruotsi törmäsivät Turkin ja Unkarin vastahakoisuuteen ratifioida Nato-sopimus. Molemmat Pohjoismaat vuorollaan ovat olleet ymmällä jarruttelun syistä. Epäilemättä Turkki ja Unkari iltalypsyllään hakivat joitakin etuja itselleen. Turkki ja Unkari ratifioivat kuitenkin Suomen sopimuksen ja tätä kirjoitettaessa Suomen täysjäsenyys on varmistunut.  

Ei ole sattuma, että molempien maiden oikeusvaltioperiaatteet ovat olleet huteralla pohjalla. Kuukausien vääntö kääntynee kuitenkin lopputuloksen kannalta suotuisaksi eli Natoon liittyminen realisoituu myös Ruotsin osalta.

Ruotsin moralisoiva virallinen kanta on toiminut maata itseään vastaan. Tunnettu, jo Vietnamin sodan ajoilta periytynyt Ruotsin ”maailman omatunto” -asenne korostuu tänäkin päivänä. Vietnamin sodan yhteydessä tilanne kärjistyi niin, että USA kutsui suurlähettiläänsä kotiin. Toisaalta myös tavalliset ruotsalaiset ovat omaksuneet vuosikymmenien varrella sormea heristävän asenteen muita valtioita kohtaan. Turkin ja Unkarin osalta on sanottu, että ruotsalaiset jäivät oman maineensa panttivangiksi. Ehkäpä niinkin, mutta ruotsalaiset ovat kieltäytyneet johdonmukaisesti myönnytyksistä Turkille ja Unkarille, jota menettelyä minäkin pitkälle kunnioitan.

Kun nykyisin politiikka on usein täysin periaatteetonta,  niin Ruotsin kanta muodostaa poikkeuksen ja menettelylle pitää antaa sille kuuluva arvo.

Tätä kirjoitettaessa Ruotsin liittoutuminen on lähinnä viivästynyt. Silläkin voi aavistuksen verran spekuloida, että Ruotsi jää Naton ulkopuolelle toistaiseksi.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainan kimppuun johti Suomen ja Ruotsin liittoutumishankkeen realisoitumiseen.  Venäjää ei puolusta Ukrainan sodan ja muun käytöksen perusteella kukaan edes vähän demokratiaa tunteva taho. On se ollut niin törkeää. Totuutta ei voi jakaa. Venäjä yrittää sitä propagandassaan, mutta liittoutuu tosiasiassa valheen puolelle.

Venäjä loisti poissaolollaan Suomen vaalikamppailusta. Joidenkin tahojen mukaan puolueet eivät yksinkertaisesti halunneet puhua Venäjästä. Muutos aiempaan on dramaattinen, koska Venäjä (Neuvostoliito) oli maailmanvaltana ja naapurina fakta, joka täytyi ottaa huomioon. Toisaalta myöskään Venäjän puolelta ei ole osoitettu merkittävää kiinnostusta sekaantua Suomen vaaleihin.

Oma lukunsa on Venäjän Tukholman suurlähettilään uhkailevat sanat Natoon liittymistä vastaan. On puhuttu jopa sotilaallisista toimista viimeisenä keinona vedota ruotsalaisten päätökseen. Liittymisprosessi oikeuttaa – näin Venäläinen taho sanoo – sotilaalliset vastatoimet. Niin ei kuitenkaan tapahdu.

Aivan viimeisimpänä on nostettu esille mahdollisuus, että Ruotsi ei liittyisi lainkaan Natoon,  jos Turkin ja Unkarin vetkuttelu jatkuu. Minulla on koko ajan ollut takaraivossa tällaisen mahdollisuuden ”uhka”. Niin vakuuttavaa on ollut Ruotsin 200 viime vuoden kehitys rauhan ja sodan kysymyksissä. Korvaisiko Ruotsi Nato-sopimuksen toistaiseksi kahdenvälisillä (Ruotsi-USA, Ruotsi-Englanti) sopimuksilla? No, Ruotsin Natoon liittyminen lienee todennäköistä, vaikka monella ruotsalaisella on ollut hiljaa mielessään - monissa suhteissa lyömättömän – sotilaallisen liittoutumattomuuden jatkuminen.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 30.3.2023 oli otsikoitu mielenkiintoisella tavalla: ”Kauhu kangisti  keskustelun Natosta”. Perusteena otsikolle ja kirjoitukselle oli, että vuosi sitten Natoon liittymiskeskustelu jäi käymättä,  kun muutos kansalaisten suhtautumisessa Natoon tapahtui Ukrainan sodan takia yhtäkkiä. Varmuus liittymisestä olikin siis pelkotilassa syntynyttä pakkoa?

Nyt HS kuuluttaa jälkikäteistä keskustelua pääkirjoituksessaan: ”Enää eliitillä ei olisi (ollut) syitä pidätellä keskustelua Suomesta Natossa ja Suomen paikasta maailmassa (kuten vuosi sitten)”.

Hesarin mielestä, kuten käsitän,  Suomen kansalle pitäisi paljastaa todellinen  syy Suomen Natoon liittymisestä. Ja se on: ”Nato-maat eivät olleet varautuneet strategisen kilpailun aikakauteen.” HS sanoo pääkirjoituksessaan sen myös toisella tavalla  ”Suomi ja Ruotsi eivät voineet jäädä Venäjän jalkoihin”.

::::::::::::::::::::::::::::::

On syytä ruveta miettimään, mitä tapahtuu, kun Suomesta tulee liittoutunut maa. Voi olla,  että Nato-liittoutumista on vaikea hahmottaa,  koska puolueettomuudella/sitoutumattomuudella/sotilaallisella liittoutumattomuudella on niin pitkä historia. Se ulottuu pidemmälle historiaan kuin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Veikkaan nyt, että liittoutumisesta tulee eräänlainen ”must” (ainoa totuus), jota vastaan on vaikeaa herättää keskustelua. Ajan henki on jotenkin niin sotaisuutta uhkuva.

Suomesta tulee joka tapauksessa osa Nato-Skandinaviaa (ja laajemminkin, sillä Suomen velvoitteeksi tulee tavalla tai toisella suojata Naton sivusta Baltiasta arktiselle alueelle yhdessä Norjan ja Ruotsin kanssa), joka lisännee sekä Pohjolan että Suomen painoarvoa, mutta samalla joudutaan ottamaan kantaa kiistoihin, jotka tapahtuvat lännen ja idän välillä kaikkialla maailmassa.

Entä miten suhtaudutaan suomettumisen mahdollisesti korvaavaan lännettymiseen (länsiorientaatio, joka kaventaa poliittista liikkumatilaa). Onko huomioitu iso naapuri, Venäjä ”menetyksenä”, kuten Timo Vihavainen näkee tapahtuneen?  

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Kukaan ei puhu nyt niiden puolesta, jotka eivät ole kannattaneet, eivätkä vieläkään kannata Natoa. Kuuluin niihin, jotka puolustivat ja perustelivat useissa kirjoituksissa Suomen pysyttäytymistä sotilasliittojen ulkopuolella. Häviö tuli. Tosiasiat on myönnettävä: ylivoimainen enemmistö suomalaisista on tällä hetkellä liittoutumisen voimakkaita puolustajia eli että liittoutuminen oli oikea ratkaisu. En taistele tapahtuneita tai tapahtuvia tosiasioita vastaan, mutta kuitenkin…

Se, mitä tapahtui joulukuussa 2021 (Venäjä julisti, että Naton ei saa laajentua, ja että Venäjällä on oikeus etupiireihin) ja 24.2.2022 (hyökkäys Ukrainaan) toimivat vedenjakajina: Natoa koskevat (liitytään/ei liitytä) enemmistöt vaihtoivat Suomessa paikkaa pikavauhtia.

Kannan tällä hetkellä huolta niistä seurausvaikutuksista, joita liittoutumisella on.  Venäjän joukkojen muodostama uhka rajalla ei kuulu mielestäni näihin. Merkittävin kysymys liittyy Naton yhtenäisyyteen, josta on mm. ratifiointiprosessin yhteydessä saatu tuta. Meillä on vieläkin puolisokea luottamus lännen yhtenäisyyteen, mikä luulo ei ole tiedon väärti. Tilkkutäkkimäinen EU ja vastaava sotilaallinen yhteisö Nato eivät ole betoninluja varustus pahaa maailmaa vastaan. Suurissa koalitioissa syntyy ristiriitoja ja  jopa sotia liittolaisten välillä, kuten on nähty.

Suomella on kuitenkin lukko, jolle voi antaa painoaan suuremman arvon: Suomi pystyy puolustautumaan omalla hyvin varustellulla armeijallaan paremmin kuin useimmat muut maat. Kaiken kaikkiaan olisi kuitenkin pystyttävä pitämään välit nykyisen ja tulevan Venäjän kanssa siinä määrin kunnossa kuin se näissä epäsuotuisissa olosuhteissa on mahdollista. Minulla on sellainen kuva, että Suomi pystyy halutessaan säilyttämään yhteydet Venäjään kulloisellakin maksimitasolla. Meillä ei ole sellaista asenteellista traumaa kuin Baltian mailla tai Puolalla, jotka ovat kokeneet lähihistoriassa vihollisarmeijoiden läpimarssin.

Venäjän uhkailut ja niitä seuraavat toimenpiteet kuulostavat tällä hetkellä  epäuskottavilta. Suomen vastaisen rajan Venäjä tulee tosin varustamaan nykyistä paremmin, se on selvä, koska Natosta tulee sen välitön naapuri luoteisrajallaan. Globaali kriisi tai sodan suuri eskaloituminen on oikeastaan ainoa tapa,  jolla Suomen olemassaolo kyseenalaistuu, kuten tietysti monien muidenkin maiden. Risto E. J. Penttilän lausahdukseen Turkin sopimusratifioinnin tapahduttua , että ”olemme nyt turvasatamassa”, en voi yhtyä. Paha ja hyvä maailma ympärillämme sekoittuvat ja on syytä varustautua - henkisesti ja fyysisesti - kaikkiin mahdollisuuksiin, kuten tähänkin asti.

Ensi innostuksessa vallinnee suuri Nato-odotus. Tuoretta suhdetta ei hyväksytä spekuloitavaksi. Ulkopoliittinen instituutti tuntuu näkevän vain suotuisia asioita Nato-sopimuksessa,  edes kustannukset eivät herätä arvostelua. Kaikessa muussa talous näyttelee mahtiosaa paitsi ei sotilasmenoissa koskien Natoa!

Se vaara tietenkin on, että kun päästään yhteen etappiin eli esimerkiksi Nato-sopimuksiin Suomen ja Ruotsin kanssa niin kuvitellaan yhden historian vaiheen loppuvan. Tosiasiassa näiden maiden on yhdessä muiden kanssa sovittauduttava vallitsevaan suurvaltakilpailuun. Suomi ja Ruotsi eivät pysty kuin pieneltä osin asettamaan ehtoja maailmanpolitiikassa. Ne hyppäävät liikkuvaan junaan. Naton suuri haaste on riitaisa moniäänisyys verrattuna Yhdysvaltoihin (varauksin) ja Kiinaan. Muilta osin, sanokaamme koskien BRICS-maita, ei ole odotettavissa paradigman muutoksia.

Keskeiset toimijat suurvaltastrategian muotoutumisessa ovat USA, Kiina, Venäjä ja Nato. Tässä yhtälössä Venäjä on aggressiivinen taho (”rajattomuus”, ”ikuinen sota”), Kiina ajaa ”kiinalaista rauhaa” eli omia strategisia etujaan kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti Tyynenmeren reuna-alueilla, USA - vanha tukikohtaimperialismin maailmanvalta - käy torjuntataistelua nousevia voimakeskittymiä vastaan. Kiina ja Venäjä ovat julistaneet sen  päävastustajakseen.  Voima- ja liittosuhteet muotoutuvat sen mukaan, kun tavoitteiden samansuuntaisuutta löytyy.

Mikä osa Suomella on uudessa strategisessa yhtälössä. Omaksuuko se aloitteentekijän roolin, reagoijan roolin, sopeutujan roolin vai jonkin muun roolin? Entä onko tuo rooli valittavissa osana EU:ta ja Natoa? Halutaanko yleensäkään profiloitua? Suomi on kuitenkin pieni toimija kokonaisuudessa,  jossa suurvallat  ajavat omaa etuaan.  Suomi voi toki suurentaa rooliaan omilla vahvuuksillaan ja liittoutumalla muiden Pohjoismaiden kanssa muodostaen oman painostusryhmän sotilasliiton sisälle.

Naton viidennestä artiklasta on luotu väitetysti pitävä suojamuuri ympärillemme. Tosiasiassa laajan sodan syttyessä useimmat jäsenvaltiot tarvitsevat joukkonsa oman maan suojaksi. Syntyvä epätasapainotilanne voi olla hankalasti ennakoitavissa ja siten katastrofiherkkä.