Maailmankirjat sekaisin – kilpailu uudesta maailmanjärjestyksestä (osa 1)

 

Tuoreessa Kanava-lehdessä 2/2023 ministeri Per Stenbäck kirjoittaa maailmanjärjestyksestä, jota yritetään saada voimaan aiemman maailmanjärjestyksen sijalle. Artikkelin nimi on ”Maailmanjärjestys 2.0: hahmotelma”. Referoin seuraavassa osin Stenbäckin hyvää kirjoitusta, mutta esitän myös omat käsitykseni asiasta.

Stenbäck mainitsee ensin haasteet, jotka vaikuttavat, kun halutaan jäsentää maailmaa uudella ymmärrettävällä tavalla. Haasteita on paljon ja ne vaikeuttavat eksaktin kuvan muodostamista. Mutta hypätään suoraan asiaan.

Mikä on world order eli maailmanjärjestys? Chat GPT vastaa seuraavalla määrityksellä:

”World order refers to the way that nations and other actors interact with each other in the global system. It can refer to the rules, norms, and institutions that govern international relations, as well as the distribution of power and influence among nations”.

Siis osapuolien väliset suhteet, säännöt ja vallanjako  ovat keskiössä.

Toisen maailmansodan  päättyessä voimaan astuneella maailmanjärjestyksellä (olkoon se oletuksena nimeltään 1.0) tarkoitetaan Jaltan konferenssissa vuonna 1945 sovittua järjestystä, jossa määriteltiin Euroopan rajat ja suurvaltojen vaikutusalueet etupiireineen. Tunnetun - lähinnä eurooppalaisen - maailman jaosta päättivät tuolloin Franklin Roosevelt, Josef Stalin ja Winston Churchill.

Vaikka Stenbäckin artikkelissa puhutaan  maailmanjärjestys 2.0:sta voidaan aika-akselilla mennä kauaksikin taakse päin, jolloin vastaan tulee samantyyppisiä ”maailmanjärjestyksiä”.

Kolmekymmentävuotisen sodan (1618-48) rauhan­sopimukset aloittivat Keski-Euroopassa uuden­laisen poliittisen järjestelmän, jota myöhemmin on sanottu west­faleni­laiseksi suvereni­teetiksi tai maailmanjärjestykseksi (joka pitää sisällään sen aikuisen tunnetun ja Eurooppa-keskeisen ”maailman”). Se astui voimaan vuonna 1648. Sen mukaan kullakin valtiolla on määräysvalta omalla alueellaan. Westfalenin rauhansopimusta pidetäänkin yleisesti modernin valtio­järjestelmän peruskirjana.^[5] Se perustuu valtiollisen suvereni­teetin käsitteeseen, tunnusti valtioiden itse­määräämis­oikeuden ja kielsi valtioita puuttumasta toisten valtioiden sisäisiin asioihin. 

Samantyyppinen järjestely  varauksin  toteutettiin  Wienin kongressissa eli Tanssivassa kongressissa vuosina 1814–1815. Tarkoituksena oli Euroopan rajojen uudelleenjärjestely tasapainoisiin suuriin ja pieniin valtioihin Napoleonin sotien jäljiltä.

Kongressin mielestä Ranskan vallankumous sekä Napoléon Bonaparten valloitukset olivat laittomia ja se pyrki palauttamaan Euroopan ennen vuotta 1789 valinneisiin oloihin. Lisäksi Ranskan ympärille oli tehtävä turvavyöhyke.

Suurvaltojen välille rakentui voimatasapaino, eli yksikään valtio ei saanut kohota muita valtioita mahtavammaksi.

Näistä kahdesta ”maailmanjärjestyksestä” voidaan löytää selviä yhtymäkohtia nyt meneillään olevaan keskusteluun maailman uudesta järjestyksestä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Tulevaksi (ja osin jo voimassa olevaksi) maailmanjärjestykseksi on hahmotettu Kiinan ja Yhdysvaltojen johtamia blokkeja. Uusi maailmanjärjestys on rakentumassa parhaillaan.

Venäjä ei halua jäädä lehdelle soittelemaan, niinpä sillä on oma tulkintansa tai sovelluksensa  uudesta maailmanjärjestyksestä. Sitä yritän kuvailla seuraavassa:

Venäjän lopullisia tarkoitusperiä voi vain arvailla, mutta lähtökohtana voidaan pitää 1950-70-lukujen bipolaarista (kaksinapaista)  Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sanelemaa maailmanjärjestystä. Vaikka ydinsodan vaara loi varjon tuon aikaisten suurvaltasuhteiden ylle, Neuvostoliitto pyrki propagandassa ja miksei todellisuudessakin ”rauhanomaiseen rinnakkaineloon” sosialismin ja kapitalismin välillä. Noina vuosikymmeninä pidettiin pääsääntöisesti kiinni molempien osapuolien etupiireistä Jaltan jäljiltä.

Kun Neuvostoliitto ja sosialismi romahtivat 1990-luvun vaihteessa, oli Venäjä täysin tyytymätön vallitsevaan yksinapaiseen Yhdysvaltain johtamaan maailmanjärjestykseen. Venäjän etupiiri pieneni dramaattisesti Putin kuvasi Neuvostoliiton romahdusta ”vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi”. Hän asetti tavoitteekseen  Venäjän maailmanmahdin ja Neuvostoliiton eheyden palauttamisen etupiireineen osana paljon mainostamaansa moninapaista maailmanjärjestystä. Samalla ”rauhanomainen rinnakkainelo” palautettiin tavoitteistoon Venäjän uudessa perustuslaissa (2020), mutta se tapahtuisi vasta sen jälkeen, kun Venäjä pääsisi asemaan, jonka se näki samanveroisuudeksi Yhdysvaltain kanssa. Kiinan ja Venäjän tavoitteet näyttävät yhtäläisiltä tästä näkökulmasta: molemmat haluaisivat tasavertaisuutta Yhdysvaltain kanssa.

Maailmanrauha on uhattuna tällä hetkellä, se on selvä. Kysymykseni kuuluu: voitaisiinko Venäjän ”rauhanomainen rinnakkainelo” ottaa pohjaksi neuvotteluille rauhan palauttamiseksi ja uudeksi maailmanjärjestykseksi? Vastaus - jos se olisi myönteinen - olisi myötäsukainen Putinin Venäjän esitykselle moninapaisesta maailmanjärjestyksestä.

Useimmat torpannevat ehdotuksen heti kättelyssä.

Esitykseni suuri  haaste on ilmeisen selvä: Venäjän ehdotus maailman jakamiseksi etupiireiksi. Etupiirien  nyt esillä ollut sisältö ei tietenkään käy. Sille olisi etsittävä Kiinan ja USA:n hyväksymä korvaava sisältö.

Maailmanjärjestys (uusi tai vanha) ei luultavasti ole milloinkaan riidaton. Näen niin,  että Yhdysvallat päivittää koko ajan  ”omaa maailmanjärjestystään” oletukseksi tulevaisuutta varten.

::::::::::::::::::::::

Per Stenbäck käsittelee artikkelissaan uutta (tulevaa) maailmanjärjestystä. Sen kaksi napaa ovat ”totalitaarinen Kiinan johtama blokki” (Kiina, Venäjä, Pohjois-Korea ja Iran) ja ”liberaalidemokraattinen Yhdysvaltojen johtama blokki”. Venäjä määrittelee uuteen maailmanjärjestykseen sisältyväksi myös ns. BRICS-maat (Venäjän ja Kiinan lisäksi Brasília, Intia ja Etelä-Afrikka), jotka tietenkin sen ajattelussa tasapainottavat USA-keskeistä maailmaa ja jotka yhdessä muodostavat moninapaisen maailman.

Joka tapauksessa vuodesta 1945 voimassa ollut ja 1990-luvun vaihteeseen saakka ulottunut maailmanjärjestys ei enää kuvaa nykypäivää.

Stenbäck toteaa aluksi,  että Yhdysvallat monista takaiskuista huolimatta on edelleen läntisen maailman johtava maa. Joillekin tämä on yllätys huomioiden Yhdysvaltain kansainvälisesti ja kotimaassa kohtaamat vastoinkäymiset. Samalla Yhdysvallat on liberaalidemokraattisen valtioyhteisön johtava maa. Stenbäck kertoo kymmenen maan luopuneen demokratiasta vuosien 2015-19 välillä. Jos vielä Yhdysvallat horjuisi merkitsisi se todellista vaaraa demokratialle. Myös monien maiden USA:lta saamat turvallisuustakuut menetettäisiin, jos Yhdysvallat häviäisi taistelun demokratian puolesta. Eurooppa kärsisi ehkä kohtalokkaita vaurioita, jos se menettäisi amerikkalaisen selkänojan. Yksinään Eurooppa ei tunnu pystyvän lunastamaan vakavan haastajan asemaa uudessa maailmanjärjestyksessä.

Vuoden 1945 maailmanjärjestyksen haastajista Kiina on tärkein ja muut Kiinan kumppanihaastajat kuuluvat sen blokkiin.

Kiina ja Yhdysvallat ovat muodostaneet etupiirinsä, joiden välistä – tosin veteen piirrettyä - punaista viivaa ei voi ylittää antautumatta maailmanpalon vaaraan.

Vaarallisia potentiaalisia konfliktipesäkkeitä ovat mm. Taiwan, Israel, Pohjois-Korea ja Iran. Ukrainassa pahimmat ennusmerkit ovat jo toteutuneet. Kaikkein pahin skenaario muodostuu kuitenkin Venäjän ja sen aggressiivisen presidentin etupiiri- ja ”rajattomien” tavoitteiden seurauksena. Venäjä on luonut kutsumuskohtalokseen imperialistiset tavoitteet. Se näyttää horjuvan kuilun reunalla,  mutta on vaikea kuvitella maailmaa ilman Venäjää: sen historiallisfilosofiset juuret ulottuvat syvälle menneisyyteen ja se osin elääkin niiden kannustamana.

Monet mm. minä ovat asettaneet Yhdysvaltain aseman lännen henkisenä johtajana kyseenalaiseksi. Yhdysvaltain demokratia ei ole enää niin vakuuttava kuin se oli heti toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien aikana. Pelkästään Donald Trumpin kaltainen johtaja voi aiheuttaa Yhdysvalloille korvaamatonta vahinkoa. Mitään toista valtiota ei voi kuitenkaan asettaa USA:n tilalle, joten näillä mennään.

Suurselkkauksen vaara on potentiaalinen Yhdysvaltain ja Kiinan välillä. Kiinan menestys perustuu paljolti sen käymään kauppaan, joten hevillä Kiinakaan ei riko rauhaa. Sen suurvalta-asema vahvistuu aikojen saatossa. Stenbäck ja moni muu arvioi , että Venäjä joutuu riippuvuussuhteeseen Kiinasta.

Stenbäck ottaa esille erään merkittävän seikan. Meneillään oleva konflikti voi laajentua suursodaksi ensimmäisen maailmansodan aaton kaltaisen ketjureaktion seurauksena, kun toisiinsa kietoutuneet liittosuhteet laukeavat.

Stenbäck loihtii kuvan pakotetuista ja rauhanomaisista etupiireistä. Ensin mainitut eivät ole pysyviä rakenteita (mutta voivat silti olla voimassa kymmeniä vuosia). Sen sijaan turvallisuutta luovina järjestelminä etupiirit voidaan saattaa voimaan valtioiden kesken,  joilla on sama arvopohja.

Stenbäck ottaa esille jotkut kansainvälisen politiikan ”realistit” (Henry Kissinger, myös John Mearsheimer), jotka esimerkiksi ”suomettaisivat” Ukrainan  rauhan edellytysten luomiseksi. He tekevät kokemastaan välttämättömyydestä hyveen. Venäjän aggressiiviset toimet ovat kuitenkin vieneet pohjan tällaiselta ajattelulta, vaikka siinä joissakin olosuhteissa voisikin olla alustavana ratkaisuna järkeä. 

Sen sijaan Neville Chamberlainin vetäminen esimerkiksi ”myönnytysten ansasta” ei taida pitää yhtä tosiasioiden kanssa. Päävastuu hyväuskoisuudesta lankeaa Iso Britannian parlamentille, joka halusi myönnytysten avulla rauhaa.

Yhdysvaltain ja Kiinan edustamien blokkien väliin jää puolueettomien maiden statuksen omaavat valtiot, joita nyt edustavat esimerkiksi Sveitsi ja Itävalta.  Stenbäck epäilee,  ettei nyt synny kylmän sodan aikuista erillistä sitoutumattomien maiden blokkia (johon mm. Suomi ei kuulunut), joka pyrkii merkittävään itsenäiseen asemaan. Olen usein maininnut,  kuinka Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles pilkkasi puolueettomia maita moraalittomiksi. Piti siis kuulua blokkeihin (=valita puolensa), muut vaihtoehdot olivat kunniattomia.

Itselleni on jäänyt sitoutumattomuudesta positiivissävyinen mielikuva, vaikka se ei ole vallankäytön näkökulmasta saanutkaan merkittävää asemaa valtioiden joukossa. On toisen kirjoituksen asia pohtia puolueettomien maiden oikeutusta tässä maailmanjärjestyksessä.

Kiina houkuttelee erilaisin eduin esimerkiksi Afrikan maita liittolaisikseen kaupan avulla. Kiinalainen versio autoritaarisuudesta ei haittaa. Riippuvuussuhteesta Kiinaan tosin  voi tulla riippakivi, josta ei hevin vapauduta. Liittoutumattomuus ei sinällään estä pelaamista sen enempää kuin sotilasliittoon kuuluminen (vrt. Turkki, Unkari). Molemmista käsin voidaan pelata omaan pussiin.

Liberaalit demokratiat ovat joutuneet monesti puolustusasemiin taistellessaan sananvapauden ja ihmisoikeuksien puolesta orastavassa uudessa maailmanjärjestyksessä . Nyt olemme kuitenkin henkisesti tässä taistelutilanteessa monia autoritaarisesti hallittuja valtioita vastaan,  joista jotkut kuuluvat tulevaisuudessa samaan sotilasliittoon kuin Suomi.

Per Stenbäck painottaa sitä, että olemme joutuneet irrottautumaan vanhasta idealismista (”maailman omatunto”), jota ehkä Ruotsi pelkistetyimmillään aikoinaan edusti. Demokratiasta tulee Stenbäckin mukaan vaikeasti markkinoitava ylellisyystuote. Kannattaako demokratian pyssyjen avulla tapahtuva markkinointi? Yhdysvallat osoitti Irakissa 2003 (ja miksei Afganistanissakin), kuinka vaikeata demokratian kauppaaminen on. Sitä ei juuri kannattane harrastaa, sillä pakkosyötön kohteena olevan kantaväestön kannalta se ikään kuin simuloi vanhaa siirtomaa-ajattelua.

Niinpä niin, kaupankäynti ja oma etu on korvannut valtiosuhteet monissa tapauksissa. On siirrytty pragmaattisten suhteiden aikaan. Asiat ratkotaan tapauskohtaisesti.

Stenbäckin mielestä liberaalien demokratioiden on vahvistettava uskoa ensisijaisesti kv. ongelmanratkaisijoina, muuttoliikkeiden aiheuttamien paineiden ratkaisijoina, uusien pandemioiden estäjinä ja luonnon moninaisuuden puolestapuhujina ja toimijoina.

(jatkuu osassa 2)