Poliittisen draaman tylsä juoni

Edustuksellinen demokratia on Suomessa ollut melkoisessa pyörityksessä viime aikaisten tapahtumien johdosta. Ollaan oltu huolestuneita suomalaisen demokratian puolesta. Ja mikäpä siinä, kansanvallan toteutumisesta kannattaa aina kantaa huolta. Viittaan tässä tietenkin tapahtumiin perussuomalaisten puheenjohtajavaihdoksen ympärillä.

Mitä tulee nykyisen tilanteen syntymekanismiin, niin haluan siitä muutamalla merkinnällä tuoda esille ajatukseni. Ongelmallinen tilanne syntyi jo oikeastaan silloin, kun perussuomalaiset päättivät mennä mukaan nykyiseen hallitukseen vuonna 2015. Sitä ennen puolue oli ominaislaatunsa mukaisesti oppositiohenkinen, jota se ohjelmansa puolestakin luontevimmin edusti.

Miksi hallitukseen mentiin? Siksi, että Timo Soini pani merkille asian, joka on tietenkin itsestään selvyys: oppositiosta käsin on vaikea osallistua päätöksentekoon. Sillä hetkellä realisoituivat monen pahat odotukset. Sipiläkin ”kuulusteli” Soinia todellisen yhteisen tahdon varmistamiseksi.

Se maahanmuuttovastainen porukka, joka oli alun perinkin ollut mukana perussuomalaisissa ei ole lähtenyt sieltä mihinkään. Olemme vuosien varrella panneet merkille erittäin aggressiivisen käytöksen useiden perussuomalisten taholta. Kysymys on ollut jopa käräjäoikeustapauksista ja tuomioiden jakamisesta.

Miksi ongelma, joka on ollut syvällä perussuomalaisessa mielenmaisemassa aikojen alusta lähtien nyt puhkesi täyteen eliksiiriin? Siksi, että Timo Soini massiivisella poliittisella ominaispainollaan piti ryhmän – tosin nipin napin – kurissa. Kun puolue on nyt jakaantunut, ovat monet kysyneet, mikä aiheutti sen, että perussuomalaisten kova maahanmuuttovastainen ydin syrjäytyi päätöksenteosta (= hallitusvastuusta), olihan se aiemmin samassa hallituksessa kuin puolueesta irtaantuneet maltillisemmat tahot. Vastaus kuuluu: ei tapahtunut tietenkään mitään mystistä! Ainoa, mikä tapahtui oli, että puheenjohtajataistelun yhteydessä alkuperäiset maahanmuuttaja- ja EU-kielteiset tahot kokivat voimansa tunnossa dramaattisen hengen nostatuksen. Soinin väistyessä sopivasti tieltä pois, pääsi patoutunut tahtotila julki. Se oli aina ennenkin - vuosien varrella - purkautunut yksittäisten kansanedustajien mielenilmausten kautta, mutta nyt se teki massiivisen läpimurron.

Tämä oli se osa perussuomalaisia, jonka kanssa kokoomus ja keskusta eivät alun perinkään tehneet vaikeaksi osoittautunutta diiliä. Perussuomalaisten yhteistyöhalu ja -kyky oli Soinin varassa, ja kun se hapertu Soinin luopumisen seurauksena, paljas ääriaines tavoitteineen pääsi ääneen.

Ihmisarvojen kunnioituksen puutteesta ja suorastaan rasismista syytetty joukko muodostui puolueelle rasitteeksi. Tietenkin tässä on taustalla historiasta tuttu ilmiö: suhteellisen maltillisen johdan takana ärhäkkä ääriaines hioo kynsiään päästäkseen (vihdoin) sanomaan, mitä ajattelee. Samaan aikaan johto yrittää hallitukseen päästäkseen vakuuttaa olevansa paavillisempi kuin paavi itse - mahdoton yhtälö.

Oleellista tässä tapahtumaketjussa on sen raudanluja logiikka. Ensin marssitettiin joidenkin masinoimana ääriainesten ryntäys persujen kokoukseen ja sitten seurauksena - hetken tuumaustauon jälkeen - irtautui 20 maltillista maahanmuutto- ja EU-kriittistä edustajaa omaksi ryhmäkseen. Tapahtuma oli poikkeuksellinen, mutta ei ennenkuulumaton. Puhutaan kaappauksesta, jota sanaa en käyttäisi. Nyt vain radikaali aines sai äänensä kuuluville paremmin kuin kertaakaan viimeisen parin vuoden aikana.

En puutu tässä tarkemmin masinoinnin tarkoituksellisen järjestämisen onnistumiseen. Masinointia toki tapahtui, mutta ratkaisiko se vaalin tuloksen, on eri asia. Mitään oikeudellisesti sopimatonta ei ole osoitettu käsimerkkikiistasta huolimatta tapahtuneen. Puheenjohtajavaalin äänten jakauma oli hämmästyttävän selvä 900 vs. 600.

Kokonaan eri asia on, olisiko maan hallitus pitänyt kaataa. Ilmeisesti monet ovat olleet tällä kannalla. Oikeusoppineet eivät ole sitä kuitenkaan pitäneet välttämättömänä. Osa protestoijista olisi halunnut uudet vaalit, osa olisi halunnut uudet hallitusneuvottelut ja osa olisi halunnut koko perussuomalaisten ryhmän hallitukseen. Tässä onkin tämän prosessin kinkkisin kohta. Tähän palaan vielä.

Kokonaisuutena tapahtumien kulku sisälsi suuren yleisön hyvin tuntemia vaiheita, mutta aukkopaikkojakin oli. Kaikkein kiusallisinta, joskaan ei odottamatonta, mielestäni on, että tapahtumien aukkopaikat on pyritty täyttämään erilaisilla salaliittoteorioilla. Tapahtumien kulku suorastaan huutaa erilaisia ”on sovittu” -tarinoita ja pisimmälle viedyissä vaihtoehdoissa ”suuri näkymätön käsi” ohjasi koko prosessia. Nettikirjoittajat rakastavat inhota kuviteltuja tavallisen kansan huijaustapoja. Erityisesti vähäinen koulutus näyttää ohjaavan epäilyyn, että taas ”ne” salaavat jotain.

Oma kantani - riskilläkin - on, että tapahtumien kulku oli looginen eikä sisällä mystisiä kohtia. Vähitellen paljastuu erinäisten ihmisten käymiä spekulatiivisia keskusteluja, miten asiat olisi pitänyt hoitaa, mutta tässä ollaan kaukana siitä, että olisi tehty sopimuksia toimijoiden kanssa.

Draaman juoni oli siis käsitykseni mukaan varsin tylsä. Ymmärrän toki hyvin niitä, jotka ovat ihmetelleet, miksi ei hajotettu Sipilän ensimmäistä hallitusta pystytetty toista. Näin olisi säästytty suurimmaksi osaksi jälkipuheilta.

Hallitus (lue: kokoomus ja keskusta) ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä, koska sote-uudistus olisi voinut jauhautua hajalle uuden hallituksen muodostamisen pyörteissä. Tämä perustelu ei tietenkään riitä niille, jotka arvioivat kliinisesti demokratiaprosessia. En pysty sanomaan, kuinka suuri virhe tehtiin, kun hallitus ei jättänyt eroanomusta.