Hector – Heikki Harma, on kuin suomalaisen populaarimusiikin elävä muistomerkki. Tätä kirjoitusta oli vaikea aloittaa, koska yritin keksiä jotain sellaista kuin ”Hector – Suomen jotain…..”. Vertaisinko häntä Bob Dylaniin vai Leonard Coheniin vai John Lennoniin vai johonkin muuhun ulkomaiden kuuluisuuteen? Sitten päätin, että Heikki Harma on Hector Suomesta. Hän on itsessään vertailukohde ja tavoitteen asettaja muille. Tuotannossa on niin paljon näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi mieleenjäävää: jokainen tuntee vaikkapa kappaleen ”Lumi teki enkelin eteiseen”, lauletun runouden pysyvän merkkipaalun.
Hectorista tuli mieleen nuoruuden Franz Kafka -lainaus: Taitelija on sellainen ihminen, joka tavoittelee korkeinta seppelettä, ei sen takia, että se on hieman matalammalla, vaan sen takia, että se on korkein. Jos tuo seppele olisi taiteilijan tavoitettavissa, hän asettaisi sen vielä vähän korkeammalle. Jotenkin näin se meni.
Hector antaa ymmärtää olleensa/olevansa laiska, mutta jos näin on, niin nimeäisin hänet ahkeraksi löysäilijäksi. Sitä ahkeruuden puutetta edustaa koulumenestys ja ahkeruutta taas kaikki muu aktiviteetti.
Kirjan nimi ”Hector. Asfalttihippi” (Otava, 2017) viitannee Harman perinpohjaiseen stadilaisuuteen. Harmalla ei ollut teoksessaan haamukirjoittajaa, vaan rinnakkaiskirjoittaja Tuula Kousa. Yhtä kaikki kirja on sujuvasti kirjoitettu muistelmateos, jossa korostuu ”muisteleminen”, ei niinkään arkistolähteet. Se, mikä ilmenee pienenä epätarkkuutena aikakäsityksissä korvautuu muistelojen eloisuudella.
Vuonna 1947 syntyneen Heikki Harman lapsuuden muistot liittyvät 1950-lukuun, jonka hän muistaa tulevaisuudenuskoisena. Mikäpä siinä itse olen tuijotellut vanhaa valokuvaa, jossa enoni maatilalla joskus 1951-52 (tutkin kuvaa todella tarkkaan) kaikkien lähisukulaisten olemuksesta heijastuu optimistinen odotus kaiken pahan jälkeen….
Ulkomaailmasta viestit tulivat radiosta Tarvajärvineen ja Markus-setineen. Musiikin ja lukuisten harrastusten läheisyys näkyy jo tuolloin: Cantores Minores -kuoro, Tiernapojat, varhaiset kosketuskohdat populaarimusiikkiin ja elokuviin, monipuoliset urheiluharrastukset….. Kirjasta päätellen säpinää riitti koulukäynnin kustannuksella…. Kuva täydentyy Aku Ankan historiallisestikin tarkasti eritellyllä vaikutuksella, Caterine Valenten schlagereilla (aivan kuten minäkin kuuntelin enoni pienestä levarista), Tommy Steelen varhaisrockilla…..
Harmasta jää jotenkin lempeä kuva, joka ei kiusaamistilanteessakaan osannut käyttää isoa kokoaan hyväkseen. Kaikki oikeastaan liittyy Helsinkiin varsinkin lapsuudessa, josta Harma kirjoittaa paljon. Harma ei ole tyyppi, joka kertoo ”vaikeasta isäsuhteesta”. Miksi kertoisikaan, sillä isäsuhde oli kunnossa! Käsitän luonnossa vaeltelun ja melontaretket ikimuistoisiksi kokemuksiksi isän malliin. Kirjan nimessä hippiys tulee tietysti kuusikymmentäluvun filosofiasta tai ideologiasta tai ….. mitä se nyt olikaan. Koska itsekin edustan kyseisen vuosikymmenen henkeä jollakin tasolla (en niinkään osallistujana vaan pikemminkin tarkkailijana), niin näen Harman symboloivan hyvin tuon ajan ajattelua. Tausta on helposti tunnistettavissa, mutta ei missään matkimismielessä vaan hieman rosoisena vaikutuskanavana, joka tekee kaikesta tuohon aikaan liittyvästä niin kiehtovaa.
Kitaramusiikki syöpyi nuoren Harman mieleen perusteellisesti 1960-luvun alussa. Rautalanka oli vanhempien muusikkojen halveeraustarkoituksessa antama nimi instumentaalipopille. Musiikki oli kaikki kaikessa Harmalle, varsinkin Shadowsin tyylillä soitettuna. Nuoret tekivät nyt itse musiikkia, olkoonkin että parhaat instrumentaalipopin kappaleet olivat vanhoja kansanlauluja. Näistä se alkoi omakin populaarimusiikin harrastus.
Hectorin kuusikymmentälukuun kuuluivat koulu, kesätyöt, nuorisokulttuurin eri muodot, elokuvat, pop-musiikki, folk-klubit, ensimmäiset ulkomaanmatkat ja tietenkin urbaani hippielämä.
Hector oli iskelmäpopin ystävä ja opetteli tältä pohjalta kappaleita saatuaan kitaran. Elettiin vuotta 1962. Varsinainen tajunnanräjäyttäjä oli The Strangers, jonka instrumentaalit tekivät Harmaan lähtemättömän vaikutuksen. Bändi soitti sen ajan mittapuun mukaan hyvin ja kovaa! Pian Harmalla oli oma bändi Les Mirages, josta hän kuitenkin monien vaiheiden jälkeen sai potkut. Harma viittaa laiskuuteensa soitonharjoittelussa. Järisyttävä kuvaus Les Miragesin ”keikasta” Savitaipaleella (syntymäkotikuntani, en ollut paikalla, mutta hävettää savitaipalelaisten puolesta), jossa yleisö poistui, kun bändi alkoi soittaa jättää ankeudessaan poltinmerkin muistiin.
Kaiken kaikkiaan Harman muistijäljet kitaramusiikin pioneerityöstä on arvokas historiallinen osuus näissä muistelmissa. Beatles oli tietenkin ilmiö myös Harmalle, mutta hänen henkilökohtainen kiinnostuksensa kohdistui folkmusiikkiin. Suomessa folk löi läpi vuosina 1964-65. Hetken aikaa Helsingissä vallitsi oikea folkhenki klubeineen. Hector kuvaa Suomen folkilmiötä epäpoliittiseksi, elettiin ”boheemissa hootenanny -kuplassa”.
Nyt oli Hectorin aika astua kuvaan mukaan myös menestyvänä muusikkona. Ensimmäinen kappale oli kuuluisa ”Palkkasoturi”. Omien sanojensa mukaan Hector joutui Palkkasoturinsa kera hyvin poliittiseen ympäristöön hyvin epäpoliittisena. Folk ei kuollut parin vuoden kuluessa niin kuin siitä on sanottu, vaan se palasi muuntuneena 1970-luvun alussa.
Koko populaari musiikki koki uuden herätyksen vuoden 1967 vaiheilla summer of loven myötä. Huipulle nousivat Hendrix, Cream, Janis Joplin ja monet muut. Beatleseilta ilmestyi häikäisevä Sgt Pepper. Hector esittelee tapahtumien taustana hippieajan, huumekulttuurin, radikalismin nousun, uskontosuhteensa.
Hector avarsi myös maailmankuvaansa yhdessä M.A. Nummisen kanssa tehdyllä Prahan matkalla miehityksen jälkitunnelmissa. Sitten seurasi (1969) kiertue Euroopassa Anki Lindqvistin kanssa. Tutustuttiin Hair-musikaalin eri versioihin Hampurissa, Amsterdamissa, Pariisissa ja Lontoossa. Sitten koitti Hairin ensi-illan vuoro Suomessa marraskuussa 1969. Hector oli mukana lähinnä taustaosuuksissa muiden amatöörinäyttelijöiden mukana.
Cumulus-vaihe (vuoden 1969 lopulta lähtien aina vuoteen 1974 saakka) oli Hectorille tärkeä vaihe, koska siinä pystyttiin toteuttamaan pidempikestoisia kiertueita kaikkine iloineen ja rasituksineen. Kun tähän lisätään oman soolouran alku vuonna 1972 ja Yleisradion musiikkitoimittajan vakitehtävä vuodesta 1970 lähtien, olivat elämänuran keskeiset palikat koossa.
Minua kiinnosti erityisesti Hectorin oman poliittisen ja ideologisen kannan kypsyminen noina politisoitumien hurlumheivuosina. Tulkitsen niin, että omien vasemmistosympatioiden esilletuonti on esiintyvälle artistille vaikeaa, suorastaan kiusallista, onhan kohdattava kaikenlaisia yleisöjä. Vasta kirjan sivulla 168 Hector määrittää itsensä ideologisella kartalla: puoluesidonnaisuutta ei ole, mutta syntyy kuva jonkinasteisesta yleisvasemmistolaisesta humanistista ja sekin kiertokautta. Mielipidekonflikteja syntyi oikean reunan kulkijoiden (Hasse Walli, Paavo Noponen) kanssa. Kaikesta päätellen Hector solahti Repo-radion maailmaan varsin sujuvasti.
Hectorin ura esiintyjänä, säveltäjänä ja sanoittajana, sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, syntyi kiteytyneenä 1970-luvun alkuvuosina. Hector käy laulujensa syntymekanismin läpi pieteetillä. Laululyyrikkona (hän sanoo itseään laulumaakariksi) hän on itseoppinut, opintosuorituksia ei ole. Laulaja-lauluntekijä Hectorille Dylanin Nobel-palkinto oli suuri asia: muutkin runojen musiikkiin sovittajat saavat ansaitsemaansa arvonnousua.
Vaikutteita ovat antaneet Dylanin lisäksi, Lennon-McCartney, Leonard Cohen, Paul Simon ja Donovan. Taustalla on vaikuttamassa folk-kauden ”henki”. Hector ei torju populaarimusiikin luonnehdintaa ”sitaattitaiteeksi”: hän näkee itsensä tunnettujen kirjailijoiden mietelausemaisten ajatusten välittäjänä.
Kiteytettynä Hector näkee itsensä rakkaudesta ja ihmissuhteiden haavoittuvuudesta kertovien tekstien kirjoittajana täydennettynä huumorijuonteella. Entä kumpi johtaa, musiikki vai sanat? Milloin mitenkin!
Harma nostaa ansaitusti esiin Pirjo ja Matti Bergströmin korvaamattoman roolin varsinkin ensimmäisten albumijulkaisujen musiikillisina kummeina. Soittajista tärkeimmät olivat kitaristit Antero Jakoila ja Nono Söderberg.
Menestysalbumien luettelo on vaikuttava: ”Nostalgia” (1972), ”Herra Mirandos” (1973), ”Hectorock I” (1974). Näitä seurasivat ”Liisa pien” (1975), ”Hotelli Hannikainen” (1976), ”HEC” (1977) ja ”Kadonneet lapset” (1978). Albumit sisältävät paitsi Hectorin omia sävellyksiä ja sanoituksia niin myös ”käännöksiä” muiden piiseistä hyvällä maulla valittuna. Albumeilla on runsaasti kappaleita, joiden avulla avautui uusia polkuja suomalaiseen laululyriikkaan: ”Enkelin” lisäksi esimerkiksi omaelämäkerrallinen ”Ake, Make, Pera ja mä”, ”Asfalttiprinsessa” ja ”Olen hautausmaa”, vain muutaman erityyppisen sävelmän mainitakseni. Minun tulkintani mukaan Hector (kuten myös Rauli Somerjoki) toi ensi kertaa oikeasti rock and rollin Suomeen. Paras esimerkki tästä on Hectorin sanoitus ”Baddingille”: ”Mä jäin kii”, jossa rockin hurjuus nostetaan toiseen potenssiin verrattuna siihen, mitä oli alkuperäinen pliisu kaksinaismoralistinen sanoitus. Hector kertoi asiat niin kuin ne olisi pitänyt kertoa jo 50-luvulla, mutta kun ei voitu!
Hectorille jotkut artistit-lauluntekijät ovat vertaansa vailla olevia sankareita. Tällainen on David Bowie, jota kohtaan Hector tunsi selittämätöntä viehätystä (ja tuntee edelleen). Vaikutteet ovat olleet ilmeiset erityisesi Herra Mirandoksen mystissävyisiin aikoihin.
Hector on tehnyt paljon tekstejä muille, toinen toistaan kuuluisimmille artisteille. Tekstittämisen maailmaa Hector esittelee oivasti sekä teknisesti että oikeudellisesti. Monessa kohtaa joutuu toteamaan: tuota en tiennytkään! Hectorin sanoitukset ovat selvä irtiotto Reino Helismaa-Kari Tuomisaari-Pertsa Reponen-Juha Vainio-Vexi Salmi -traditiosta, heitä lainkaan vähättelemättä.
Kehitys kehittyy: Tuomari Nurmion kautta päästään nykyisiin musiikintekijöihin, jossa jotkut viimeisen päälle tuotetut, sävelletyt ja sanoitetut piisit hämmentävät laadukkuudellaan. Jos Hectoria ei olisi, olisi hänen sanoitustyylinsä puuttuva rengas sanoitusten traditiossa.
Albumien menestyksen myötä myös konserttipaikat täyttyivät. Suosion huippua – sen pintavaahtoa - edusti kai Apu-lehden Hector-paperinukke!
Ja menestys oli pysäyttävää: ”Herra Mirandos” oli ykkösenä neljä kuukautta (ja kolmen parhaan joukossa kahdeksan kuukautta. ”Hectorock I” pysyi listaykkösenä kolme kuukautta (ja neljän parhaan joukossa puolisen vuotta).
Luvussa ”Liikaa keikkahuikkaa” perehdytään Hectorin huume- ja alkoholisekoiluihin. Varsinkin 1970-luvun lopulla alkoholin käyttö repesi hallinnasta. Ryyppy jäi myös esiintyessä päälle. Vauhtia oli haettava Lapinlahden sairaalan kautta. Kierre oli niin voimakas, että siitä vapautumista joudutaan odottamaan tämän kirjan jatko-osaan.
Myös jatkuva suksee pätki: ”Liisa pien” oli markkinoinnillinen ja kaupallinen rimanalitus. Vuosikymmenen lopulle osui nousu, kun ”Kadonneet lapset” ylitti kultalevyrajan.
Vuosikymmenen loppu sujui siis osin mollivoittoisissa merkeissä. Menestyksen odotukset olivat ilmeisen korkealla, mutta useiden projektien osalta tulokset epätyydyttäviä. Tulevista paremmista ajoista luemme muistelmien jälkimmäisestä osasta, josta Hector toteaa, että ”(uudesta elämänvaiheesta) ja vanhenemisestakin kerron seuraavassa kirjassani, sikäli kun jaksan muistaa”. Jäämme odottamaan suomalaisen populaarimusiikin ikonin elämäkerran toista osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti