Media kiirastulessa

Yle TV1:n ulkolinjalta tuli 19.10.017 dokumentti ”Totuuden jälkeinen aika” (Post Truth Times), jonka valotti tapahtumia mediamaailmassa viimeisen vuoden ajalta. Dokumentti oli erilainen kuin ajattelin. Oletin siinä käsiteltävän totuuden ja valheen käsitteiden kietoutumista yhteen siten, kun ne ilmenivät esimerkiksi presidentti Trumpin tullessa valtaan.

Tosiasiassa dokumentti käsitteli toimittajan työn muuttumista. Toki se valotti asioita taustanaan valheellisen tiedon esilletulo nimenomaan nykytapahtumien valossa.

Ohjelman avainlause oli varmaankin sinänsä itsestään selvän tuntuinen päätelmä, että tosiasioita ovat ne, jotka ovat verifioitavissa. Dokumentin oletusväittämänä voidaan pitää ohjelmassa vilautettua Trumpin lausumaa, jonka mukaan ”Barack Obama synnytti Isisin”. Jos presidentti Trump olisi ollut rehellinen, hän olisi ottanut esille republikaani George Bush nuoremman ratkaisevan roolin, kun tämä lähetti joukkoja tuhoamaan Irakin kuvitellut joukkotuhoaseet ja syrjäytti Zaddam Husseinin, joka oli omalla kammottavalla tavallaan pitänyt yllä uskontoryhmien kauhun tasapainoa. Bushin politiikalla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä Trumpin retoriikassa, koska hänen ainoa tarkoituksensa oli kertoa, että hänen edeltäjänsä Barack Obama epäonnistui suurin piirtein kaikessa ja hän itse luo oman intuitionsa voimin suurenmoisen Yhdysvallat-nimisen valtion.

Dokumentissa haastatellut asiantuntijat (joista eniten arvostan Noam Chomskya) leimasivat kaikki hallitukset, olivatpa ne Britanniasta, Ranskasta tai USA:sta valehtelijoiksi. Jotenkin hahmotan tällaisen kategorisesti paheksuvan ajattelutavan anglosaksisen maailman päähänpinttymäksi. Ei Skandinavian maissa suin päin nimitetä hallitusta valehtelijaksi. Hallitukselle sentään annetaan mahdollisuus toimia totuuden torvena!

Ihmiset hyväksyvät valheen, kun ovat tietämättömiä totuudesta. Niinpä Donald Trumpin propaganda hyväksytään suurpiirteisesti, onhan hänellä suuren johtajan painoarvoa. Pelottavaa tässä on, että yleissivistyksen puute saa monet uskomaan presidentin propagandaan onpa se miten epäuskottavaa tahansa.

Medialla on syytä itsetutkiskeluun, sillä usein vain huono uutinen on hyvä uutinen. Se, mikä on tervettä, ei ole huomionarvoista. Kiinnostuksen kohteena ovat epäkohdat ja puutteet. Tavanomaisuus ei merkitse mitään, dramatiikkaa rakastetaan. Joistakin dokumentin haastatelluista huomasi, että toimittajuus oli ollut heille kutsumustehtävä, alusta lähtien ainoa ammatti, jota he olivat ajatelleet. Entä puuttuva ”normaali” elämä, olisiko sitä tarvittu perspektiivin luomiseen toimittajan työtä varten?

Dokumentin ehkä merkittävin osa käsitteli toimittajan työn muutosta. Ihanteena pidettiin syvältä luotaavaa mediatyötä riittävillä aikatauluilla. Niihin ei valitettavasti ole enää aikaa eikä resursseja. Paperilehtien kriisi ja kysynnän aleneminen ovat johtaneet toimittajien irtisanomisiin, kiireiseen jutuntekoon ja toimittajan työn laadun heikkenemiseen. Poikkeuksena mainittiin New York Times, joka dokumentin mukaan ankeinakaan aikoina ei ole sanonut irti varsinaista toimittajatyötä tekeviä.

Kiireestä johtuen lehtijuttu tehdään helpoimman kautta eli käytetään valmiita virkakoneiston tai järjestöjen lehdistötiedotteita, jotka jäljennetään lehteen. Töitä on harvenevalle toimittajajoukolle niin paljon, että perehtymiseen ei jää aikaa: ”toimittaja tekee muiden tekemiä juttuja”. Ei jää aikaa sijoittaa uutinen oikeaan yhteiskunnalliseen ja historialliseen yhteyteen.

Toimittajan työtä nähtiin uhkaavan ”tietoviihde”. Myös sosiaalinen media osallistuu tiiviisti tietoviihteen tuottamiseen tarjoten ”kirittäjän apua” varsinaiselle medialle. Viihdyttäminen toimittajatyössä merkitsee Chomskyn mukaan ”ajattelun rajoittamista”. Liian nopea reagointi faktisiin tapahtumiin heikentää jutun tasoa. Ulkonäköseikat – ei sisältö – ratkaisevat taisteltaessa asiakkaiden ja mainostajien huomiosta.

Suurena vaarana nähtiin ”konsensuksen tuottaminen” eli ”samanäänisen” viestinnän tarjoaminen. Tiedon tuottajia on kymmenittäin tai sadoittain, mutta useimmilla on sama ääni. Rutiinitoimittajatyössä sekoittuvat uutiset, lemmikit ja viihde yhdeksi keitokseksi. Tärkeäksi muodostuu huomion saaminen, ei sisältö.

Yhteenvetona dokumentista jäi käteen ensinnäkin toimittajan työn nopea muuttuminen aivan viime vuosina, toiseksi lehtien käyttöönottamien maksumuurien vaikutus eli ne saavat uutisiin haluamansa sisällön, jotka maksavat siitä ja kolmanneksi tiedontarkistamisen merkityksen korostuminen.

Totuuden jälkeisen ajan (mitä se sitten tarkoittaakin) ihmiset pyrkivät leimaamaan median valehtelijaksi. Jokaisella on lupa omaan totuutensa. Postmoderni suhteellisuus värittää totuutta. Yhteinen tosiasiatieto nähdään epäilyttävänä. Samaan aikaan nämä samat ihmiset ovat helppoja uhreja propagandistille.