Niinistön-Tuomiojan ulkopoliittinen linja

Pieni selityksenpoikanen lienee tarpeen heti aluksi. Tarkoitus on luoda eräänlainen sormiharjoitus ulkopolitiikan pitkästä linjasta. Pääpaino on 2000-luvun tapahtumissa, mutta taustatiedoilla on suuri merkitys, siksi kertaan historiaa. Näkemys on puhtaasti omani, enkä kaihda oikoa tiettyjä historian jatkumon kohtia. Teen tämän puhtaasti sen takia, että oleellinen – oman näkemykseni mukaan – erottuisi valtavasta tapahtumien mylläkästä. Niinistön-Tuomiojan linja ei ole kiveen hakattu linja, vaan pikemminkin keino ymmärtää nykyistä ulkopoliittista (ja osin turvallisuuspoliittista) tilannetta.

Toisen maailmansodan jälkeen on tullut tavaksi nimetä Suomen ulkopoliittinen linja nojautuen joihinkin johtohenkilöihimme. Heti maailmansodan jälkeen puhuttiin Paasikiven linjasta. Linjan sisältönä oli pitää soveltuvin osin etäisyyttä Neuvostoliittoon kuitenkin myötäillen sietokyvyn rajoissa Neuvostoliiton ”legitiimejä” intressejä. YYA-sopimus oli Paasikiven kannalta rajoite Suomen itsenäisyydelle, johon oli kuitenkin sopeuduttava. Siihen oli suostuminen varsinkin, kun Stalininkin mielestä kysymys oli ”Paasikiven diktaatista”. YYA-sopimus muodosti yhden pitävän laidan Suomen liikkumatilassa kylmän sodan aikana.

Neuvostoliitto oli tyytyväinen toisen maailmansodan saavutuksiin eikä asettanut kyseenalaiseksi Suomen päättäväisyyttä pysyä itsenäisenä kansakuntana. Kremlissä Stalinilla oli tapana läheistensä läsnä ollessa – yön hetkinä - pyöräyttää karttapalloa ja evästää kuulijoita lausahduksella ”katsotaanpa, mitä olemme saavuttaneet”. Ja se, mitä oli saavutettu raudalla ja verellä, ei ollut ihan vähän.

Tärkeää Stalinille ja hänen seuraajilleen oli, että Suomessa oli presidenttinä Neuvostoliiton luottomies, jonka varaan saattoi laskea. Hallituksen piti olla sellainen, että se piti voimassa YYA-sopimuksen pykälät ilman poikittaista sanaa. Paasikivi toimi niiden rajojen puitteissa, jotka katsoi itsellään olevan, joskin piti akuuttia tilannetta joskus ”hirmuisena”. Hän sälytti itsellään viimekätisen periksi antamisen päätöksen eikä suostunut suomettumisen nimellä tunnettuun moraalittomuuteen.

Urho Kekkosen valmistautuessa suureen tehtäväänsä Johannes Virolainen keksi yhdistää Paasikiven linjaan tulevan presidentin nimen: syntyi Paasikiven-Kekkosen linja. Itse asiassa tuo linja on huonosti perusteltavissa: tosiasiassa oli Paasikiven linja ja oli Kekkosen linja. Kekkonen oli aktiivinen toimissaan, Paasikivi passiivinen. Kekkonen pyrki omalla toimeliaisuudellaan luomaan uutta linjaa. Hän kytki ulko- ja sisäpoliittisen toimintansa pitkälti Neuvostoliiton tukeen osin kilpailijat peitotakseen ja osin sen takia, että Neuvostoliitolla oli halu vaikuttaa Kekkosen kautta varsinkin hallituspolitiikkaan.

Kekkonen käytti useissa tilanteissa Neuvostoliittoa hyväkseen ajaakseen omaa ja kannattajiensa valtapoliittista etua. Kekkonen tuli näillä teoillaan käynnistäneeksi suomettumisen, jonka ytimessä on Neuvostoliiton mahdin käyttö toisia suomalaisia vastaan. Uusissa arkistolöydöissä, jotka juuri on julkaistu, tämä käy tavattoman selvästi ilmi. Se, mitä on epäily ilman todisteita, on nyt vahvistettu monilta osin oikeaksi.

Kekkonen pyrki luomaan liikkumatilaa lännessä hyväksymällä Neuvostoliiton puuttumisen Suomen sisäisiin asioihin. Tässä työssään hän noudatti opportunistista politiikkaa, jossa tarkoitus pyhitti keinot. Paineen kaupallisten suhteiden järjestämiseen lännen kanssa loi suomalainen teollisuus, joka tarvitsi läntisiä markkinoita.

Monet ovat sitä mieltä, että Kekkonen onnistui, koska Suomi säilyi itsenäisenä. Mutta oliko Suomen itsenäisyys vaarassa? Tämä lienee liioittelua, Suomen itsenäisyys ei ollut kylmän sodan aikana vaakalaudalla, vaikka sellainen kuva haluttiin joillakin tahoilla luoda. Kekkonen yhdessä apuriensa kanssa loi ajattelun, jonka mukaan ulkopolitiikka oli rakettitiedettä, jota vain harva ymmärsi. Tämä johti autoritääriseen johtamiseen: oli pyhäinhäväistys, jos joku muu puuttui ulkopolitiikkaan.

Max Jakobsonin mukaan viimeistään 1970-luvulla leijonankesyttäjä Kekkoselta loppuivat leijonat kesken (so. ulkopoliittiset vastustajat). Yhdeksänkymmentä prosenttia kansasta kannatti YYA-sopimuksen rajaamaa puolueetonta ulkopolitiikkaa - tämän kirjoittaja muiden mukana.

Kekkosen jälkeen syntyi tilanne, jossa monet halusivat palauttaa Paasikiven linjan voimaan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä ei painostanut Suomea 1970-luvun malliin. Suuri enemmistö johtavia poliitikkoja sitoutui Paasikiven linjaan, vaikka Neuvostoliittoa ei enää ollutkaan. Ei heittäydytty kansakuntana lännettymisen ”syleilyyn”, vaikka toisaalta monet olisivat niin halunneet.

Katsottiin, että EU turvallisuuspoliittisine tavoitteineen oli riittävä tae Suomenkin olemassa ololle. Tilanne säilyi pitkään (1990-luvun alusta 2010-luvulle) karkeasti ennallaan. Monet ovat nähneet, että muutos tapahtui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun Venäjä kävi sotaa Georgiassa ja Putinin suulla ilmaistiin, että Neuvostoliito ei halua olla toisen luokan suurvalta, vaan pyrkii kylmän sodan aikaiseen ykköskategoriaan takaisin yhdessä Yhdysvaltain (ja myöhemmin Kiinan) kanssa.

Venäjä on määrätietoisesti kasvattanut poliittista painoarvoaan varsinkin 2010-luvun kuluessa. Itä-Ukrainan sota ja Krimin miehitys ovat olleet osoituksena tästä. Uudessa tilanteessa Suomi on joutunut irtautumaan vanhoista ulkopoliittisista opeista ja hakemaan uusia.

Suomen ulko- turvallisuuspolitiikkaa on määrittänyt vahva lännettyminen 2010-luvulla. On hakeuduttu Nato-kumppanuuksiin ja harjoitettu turvallisuuspolitiikassa aiempaa huomattavasti aggressiivisempaa linjaa, joka näkyy mm. kansainvälisten sotaharjoitusten tiheässä järjestämisessä. Samaan aikaan varsinkin presidentti Niinistö on hakenut tietynlaista keskitien linjaa niiden vaihtoehtojen joukosta, jotka ovat olleet realistisesti käytettävissä. Tähän kuuluu luottamus EU:n (Maastrichtin sopimus, Lissabonin sopimus) kykyyn tarjota joskus uskottava puolustus.

Voidaanko linjaa sanoa Niinistön linjaksi neljine pilareineen (uskottava puolustuskyky, läntiset kumppanuudet, hyvät suhteet Venäjään, YK + kansainväliset järjestöt)? Voidaan kyllä, mutta itse näen linjassa myös muita aspekteja. Määrittäisin uuden linjan Niinistön-Tuomiojan linjaksi. Herrojen ajatukset poikkeavat juuri sen verran toisistaan, että ne täydentävät toisiaan. Kun Suomen kansa on omaksunut gallupeissa ylivoimaisen enemmistön turvin liittoutumattoman linjan, on Tuomiojan tuoma asiantuntijanäkemys ollut demokratisoimassa kokonaislinjaa.

Niinistö johtaa ulkopolitiikkaa suvereenisti, mutta Tuomioja tuo siihen sävyn, joka Niinistön pitää ottaa huomioon. En tiedä, mitkä ovat herrojen välit, mutta otaksun, että he käyvät aktiivista keskustelua Suomen linjasta.

Niinistö on silmiinpistävän selkeästi ottanut huomioon Venäjän – paasikiviläisittäin sanottuna – ”legitiimit” intressit eikä ole sortunut läpeensä lännettyneeseen politiikkaan. Ei hän ole myöskään sortunut suomettumiseen vaikka herkimmät häntä – väärin perustein – siitä syyttävätkin. Niinistön linja - Tuomiojan vahvasti tukiessa – perustuu vanhaan historian totuuteen, että Venäjä ei katoa mihinkään. Se on ankkuroitunut suurvallaksi, vaikka ajoittain onkin ajautunut sekasorron kausiin.

Tuomiojan panos linjassa on johdettavissa hänen kokonaisajatuksestaan geopoliittisessa näkymässä. Suomi ei voi ankkuroitua länteen niin perusteellisesti kuin jotkut haluaisivat. Suomi ei esimerkiksi tarvitse sotilaallista liittoutumista sen takia, että voisi tulla luetuksi läntiseen kulttuuripiiriin. Se kuuluu siihen monilla muilla perusteilla joka tapauksessa.

Ratkaisevaa tulevaisuuden arvion kannalta on sillä, mikä painoarvo Venäjän aggressiivisuudelle annetaan ja mikä painoarvo annetaan Suomen etenevälle lännettymiselle – myös sotilaallisessa mielessä. Tuomioja pyrkii selvästi toppuuttelemaan länteen sitoutumista ja Niinistö pyrkii liikkumaan eri tahojen välimaastossa, kuitenkin – tulkintani mukaan - ollen lähempänä Tuomiojaa kuin suomalaista poliittista, taloudellista ja sotilaallista eliittiä.

Niinistö hillitsee pinnan alla olevia aggressiivisia liittoutumiseen pyrkiviä voimia ja näkee paremmin kuin kukaan toinen – ehkä Tuomiojaa lukuun ottamatta - että irtautuminen liittoutumattomuudesta rikkoo Suomen kansan yhtenäisyyttä ennalta arvaamattomalla tavalla. Niinistö ei aivan oikein kytke Krimiä ja Ukrainaa sillä tavoin Suomen tai Baltian kohtaloihin kuin monet muut lähes hysteerisesti tekevät.

Presidentin yhteys Vladimir Putiniin on terveellä pohjalla. Saman aikaan Niinistö on hakeutunut länsijohtajien puheille määrätietoisella tavalla. Vallitsee Suomen etujen tasapaino.

Kokonaisuutena Niinistön-Tuomiojan linja on varmistanut Suomen tasapainoisen etenemisen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Suunnan pitäisi olla eräiden tahojen mielestä selvästi enemmän kuin painopistemäisesti lännessä. Paine näyttää olevan kova. On paljolti Niinistön ja Tuomiojan varassa, että eri vaikuttimien tasapaino säilyy jatkossa.

Tärkeimmäksi Niinistön-Tuomiojan linjan prinsiipiksi nostan – suurvaltaetujen ristipaineessa – halun säilyttää Suomen liikkumavara mahdollisimman suurena. Tähän ei kuulu kekkoslainen riippuvuus idästä, jotta saataisiin liikkumavaraa lännessä (tai päinvastoin) vaan itsenäisen Suomen etujen mukainen moniulotteinen asema. Jonglöörillä on pallot ilmassa, mutta niitä on juuri sen verran, että tilanne hallitaan.