Tyhmä demokratia, viisas demokratia

Luin Paul Krugmanin arvion Trumpin verouudistuksesta (Kolumni: 9.11.2017: ”Trump and Ryan Versus the Little People”). Minulle jää käsitys, että verojärjestelmään sisältyy iso määrä huijausta. Hyvin trumpmaista.

Suurin huijaus tapahtuu, kun verouudistus tehdään velaksi. Sen hinta valtiolle (so. veronmaksajille) on 1700 miljardia dollaria (lähde: Kongressin budjettitoimisto) lisää velkaa kansakunnan velkataakkaan seuraavan vuosikymmen aikana. Presidentin taustapuolueelle, republikaaneille tämä on varsinainen takinkääntö: he ovat vastustaneet viimeiseen saakka velkaantumista, kun demokraatit ovat olleet vallassa, nyt he lisäävät velkaa ollessaan itse vallassa. Tapahtunee monta kerta aiemmin toteutunut ilmiö: demokraatit valtaan päästyään joutuvat lyhentämään republikaanien tekemiä velkoja.

Verouudistuksessa on muitakin viheliäisiä piirteitä. Trumpin yritys nimetä verouudistus ”cut, cut, cut” -laiksi ei sentään mennyt läpi, mutta sisältö on täynnä ristiriitaisuuksia. Sen päävaikutus on, että se lisää verorasitusta tuloasteikon alapäähän ja keventää rikkaiden verotusta. Myös keskituloiset ovat ajan mittaan maksajia. Uudistus suosii omaisuuserien haltijoita, erityisesti perittyä varallisuutta.

Verouudistuksen vaikutus 59 000 dollaria tienaavalle kaksilapsiselle perheelle on aluksi todellakin verotusta keventävä, mutta myöhemmin kiristävä. Kymmenen vuoden kuluessa se lisää verorasitusta verrattuna siihen, että nykyinen järjestelmä olisi voimassa. Jopa 400 000 dollaria vuodessa ansaitsevalle uudistus lopulta merkitsee menetyksiä, koska verovähennyksiä pienennetään.

Tax Policy Center arvioi, että yli neljännestä väestöstä kohtaa verojen kiristyminen, ei keveneminen. Uudistus kannustaa myös siirtämään palkkatuloa pääomatuloksi. Myös sosiaaliturvan heikkeneminen on yksi verouudistuksen seuraamuksista.

Näitä asioita käsitellessäni mielen valtaa tuo omituinen tunne: miksi ihmiset äänestävät omaa etuaan vastaan? Eivät vanhat teollisuustyöntekijät ole saaneet lupausten mukaisia työpaikkojaan takaisin. Eivätkä tule saamaankaan. Voiko siis demokraatteihin kohdistuva inho olla suurempi kuin se, että joutuu huijatuksi republikaanien katteettomilla lupauksilla.

Tullaan jälleen miltei houremaiseen tilanteeseen, kun kansalaiset lähtevät mukaan huijaukseen luvattujen täkyjen houkuttelemina. Onko meidän alistuttava jälleen siihen, että vaihtoehtoisia totuuksia tarjoava presidentti sumuttaa niin suuren osan kansaa, että järkeviä päätöksiä ei saada aikaiseksi?

Krugman toteaa yhteenvetona, että republikaanit tapansa mukaan ensin ”valehtelevat häpeämättömästi” siitä, mitkä ovat verolakien vaikutukset ja toiseksi ”yrittävät harhauttaa työväenluokkaan kuuluvia äänestäjiä lietsomalla rotujen välistä vihaa”.

Saska Saarikoski kirjoittaa tuoreessa Hesarin kolumnissaan ”Parempi olla sopivasti tyhmä kuin liian fiksu” 12.11.2017 demokraattisen puolueen ongelmasta, kun se tarjoaa kansakunnan johtoon liian fiksuja ihmisiä.

Voisin jatkaa tästä. Ronald Reagania ei hänen kannattajiensa mielestä saisi arvostella, mutta presidentti, jonka päätösten (veroalennukset, sotilasmenojen lisäys) seurauksena valtionvelka lisääntyi 260 prosenttia – samalla, kun hän väitti, että veroalennusten positiiviset vaikutukset kuittaavat velat – täytyy olla joko huijari, hyvä myyntimies tai molempia.

Saarikoski viittaa yhden älykköpresidenttiehdokkaan Adlai Stevensonin paljastavaan sitaattiin 1950-luvulta, kun hän totesi eräälle äänestäjälleen, että fiksujen hänelle antamien äänien määrä ei tulevissa vaaleissa riitä; hän tarvitse enemmistön! Olemme mieltäneet, että eteenpäin pyrkivät osaajat määrittävät kansakunnan suunnan, mutta entä, jos suunnan määräävätkin enemmän tai vähemmän taitavan manipuloijan vietävissä olevat ihmiset. Supliikki pyörryttää ihmiset. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että Yhdysvaltain demokraatit tarvitsisivat kansanmiehen ehdokkaakseen, jottei syntyisi (lue: synnytettäisi) vihamielistä paheksuntaa, joka koitui Hillary Clintonin kohtaloksi. Republikaanit osasivat käyttää todellista tai kuviteltua demokraateista heijastuvaa ylemmyydentunnetta vastapuolen ehdokasta vastaan.

Tämä on aika vinoa ajattelua. Pitäisikö siis pyrkiä "junttimaisempaan” presidentin tasoon vai mieluummin nostaa kansalaisten sivistyksen tasoa. Itse olen näissä blogikirjoituksissani ollut jälkimmäisen kannalla, mutta myönnän auliisti, että se on pidempi ja vaikeampi tie. Entä pitäisikö tarjota tilalle autoritaarista tai peräti diktatorista järjestelmää? Pohdinta johtaa inhottaviin päätelmiin. Nürnbergissä tuomittujen natsijohtajien älykkyyttä tutkittiin ja todettiin jotain poikkeusta lukuun ottamatta, että he olivat älykkäitä yksilöitä. Äly ei estä moraalittomuutta tai julmien tekojen tekemistä – pikemminkin äly organisoi väkivallan etevämmin.

Skandinavian maiden toimiva demokratia on kuitenkin esimerkki siitä, että ratkaisu demokratian ongelmaan on olemassa. Kypsä demokratia tarvitsee viisaita ihmisiä päättäjikseen ja toimivan kanasanvallan takaa kansalaisten hyvä yleissivistyksen taso. Vähintään on pystyttävä sietämään poliittista vastustajaa.

Liberaalissa demokratiassa (joksi Yhdysvallatkin on toistaiseksi laskettava) järjestelmä korjaa itse itseänsä, jos presidentti tai joku muu vallan instituutio yrittää horjuttaa tasapainoa. Älyttömyydet torjuva viisas vastavoima on olemassa. Diktatuurissa se ei onnistu, koska oppositio on tukahdutettu.