Pystytäänkö Suomea kansanvallan avulla puolustamaan?

Kaikille on tuttu tilanne, jossa maa on syvässä kriisissä tai peräti osapuoli sotilaallisessa konfliktissa ja samaan aikaan päätöksenteko kaventuu perustuen lopulta vain muutaman ihmisen viisauteen. Näinhän kävi talvi- ja jatkosodan aikaan myös Suomessa.

Kun viime aikoina liittoutumaton maa Suomi on ollut keskinäisissä kanssakäymisissä puolustusasioissa eri valtioiden kanssa, on tullut mieleen olemmeko jo jonkinlaisen kriisin keskellä, koska päätöksenteko joiltakin osin on siirtynyt tapahtuvaksi pienessä piirissä ”on sovittu” -periaatteella. Ei tästä ole kauaa, kun useat puolustusyhteistyöhankkeet tulivat yllätyksenä suurelle yleisölle, ja sen jälkeen kansalaisille ja rivipoliitikoille selvitettiin, että tästähän on sovittu jo ”sen ja sen” päätöksen yhteydessä. Kävi ilmi, että joistakin periaatteista oli kyllä sovittu, mutta konkretia oli jäänyt täysin hämärän peittoon. Annetaan tuskastuneena ymmärtää, että pitäisihän nämä asiat tajuta vähemmälläkin!

Nyt puolustusministeri Jussi Niinistö on ollut aloitteellinen ”suursotaharjoituksen” (nimi ei tainnut kelvata presidentille) järjestämisessä ehkäpä vuonna 2020. Se on sen verran kaukana, että asia on tainnut monelta mennä ohi epäajankohtaisena. Ainoa, joka selvästi on ärtynyt ilmoitusluonteisesta tiedottamisesta on ollut Erkki Tuomioja. Hän on hakenut laajempia hartioita sotaharjoituksia koskeville päätöksille. Puolustusministeri Niinistö on suhtautunut asian esille ottoon pilkallisesti. Jossakin on sovittu taas jotain.

Sotaharjoitusten nimeksi tulee kuulema ”Jussi”, koska ne todennäköisesti ajoitetaan Juhann …… ei sittenkään ”Jussi” tuleekin ihan muista yhteyksistä!

Jussi Niinistö taitaa olla enää näennäisesti Suomen liittoutumattomuuslinjan takana, jos nyt koskaan on ollutkaan. Näyttää siltä, että ”Jussi” käy omia taistojaan milloin Ahvenanmaalla, milloin mantereella.

Minulle tulee väistämättä mieleen suomettumisen pahimmat päivät, kun presidentti Kekkonen ja ulkoministeri Karjalainen antoivat ymmärtää, että älkää tyhmiä kysykö Neuvostoliitto-suhteista, me tiedämme, miten asioita hoidetaan. Annettiin ymmärtää, että nämä asiat ovat liian monimutkaisia keskivertopoliitikoille, kansalaisista nyt puhumattakaan. Ilmansuunta ymmärryksen ulkopuolelle jäävistä asioista on vain vaihtunut: nyt viesti tulee lännestä, silloin se tuli idästä.

Pääministeri Sipilä sanoi joskus tietynlainen ilme kasvoillaan, että eivät nämä ulkopoliittiset asiat mitään rakettitiedettä ole (mikä kuva niistä luotiin Kekkosen aikaan). Olisi hyvä, jos pääministeri itse ja muutkin pitäisivät tämän viisauden mielessään.

Nyt on vallalla ilmapiiri, jossa demokraattinen päätöksenteko on kevyttä kauraa. Panin merkille, kun Hesarin yleisönosastossa Risto Isomeri (6.11.2017) antoi ymmärtää, että kansanäänestys Nato-kysymyksessä on järjetön päätöksenteon pohjaksi. Referoin hiukan tuota kirjoitusta seuraavassa, koska se kuvaa yleisemminkin demokraattisen päätöksenteon haasteita tänä päivänä.

Kirjoitus on laadittu ikään kuin puolueettomaksi kannanotoksi liittoutumisen ja liittoutumattomuuden välillä. Tulkitsen kirjoituksen selvästi mielenilmaukseksi, jossa Nato-kysymystä ei pidän kansanäänestyksellä ratkaista. Asenne on kauttaaltaan ylemmyydentuntoinen: eivät kansalaiset näistä asioista voi päättää, ovat pihalla kuin lumiukot.

Tulee mieleen, että brexit-oppi on mennyt hyvin perille. Koska britit eivät osaa päättää oikein, emme osaa mekään.

Oletuksena kirjoituksessa on, että on ainoastaan yksi vihollinen ja se on Venäjä. En oikein ymmärrä tätä kiihkoa, millä ministeri tai yleisönosastokirjoittaja rakentelee omia mielikuvaharjoituksiaan yhden tahon päänmenoksi.

Kansalaisille pitäisi mielipidekirjoituksen mukaan järjestää tentti, jossa nämä voisivat kertoa Nato-tietämyksensä. Odotusarvo ”tentin” tuloksesta on nähtävissä kirjoituksen luonteesta: reput tulee.

Naiiviutta osoittaa, että sama kirjoittaja esittää, että ”puolueeton työryhmä” laatii esitteen, jossa on plussat ja miinukset ”mahdollisen Natoon liittymisen hyödyistä ja haitoista”. Olisikohan kysymysten laatija tämä viime aikoina paljon esillä ollut hämäräperäinen ”turvallisuuskomitea”? Äänestäjille annetaan siis virallinen pahvi, josta nämä hakevat oikean vastauksen. Tämähän kuulostaa melkeinpä vanhan Neuvostoliiton aikaiselta kaitsemiselta: eivät ihmiset osaa näistä asioista mitään ajatella.

Itse asiassa kirjoittajakin luopuu omasta ajatuksestaan ja kääntyy kannalle, että kansanedustajien – ei kansan - on päätös tehtävä, tosin tässäkin tapauksessa äänestäjien tietämystä on syytä ennakkoon lisätä, että osaavat valita oikeanlaisen eduskunnan. Kohta olemme tilanteessa, jossa seuraavat vaalit ovat pelkästään Nato-vaalit. Soppa on melkoinen, kun joku ehdokas on sotea vastaan ja toinen puolesta ja vastaavasti joku on Natoa vastaan ja joku toinen puolesta ja sitten nämä kannat menevät tietenkin ristiin. Leikki leikkinä, mutta aikamoiseen alennustilaan tavallinen kansa noidutaan.

Melkoista ylemmyyden tunnetta osoittaa kirjoittajan viimeisessä kappaleessa esittämä ajatus, jossa hän toteaa kansalaisten olevan herkullisen hybridivaikuttamisen kohde. Loppupäätelmä on, että kansa on turvallisuusriski, se kun ottaa vastaan viestit naapurin hybridikoneesta. On siinä kansa kieputuksen kohteena, kun ohjeita tulee milloin kotoa, milloin vieraista.

Olen näissä blogikirjoituksissa yrittänyt käsitellä monipuolisesti demokratiaa ja ollut monesti kriittinenkin demokratian tilasta, mutta nämä turvallisuusasioissa kansalaiskuntoa kohtaan esitetyt epäluottamuksen osoitukset ovat kyllä ihan omassa sarjassaan.

Suomi sata -juhlien pääteema voisi olla demokratian palauttaminen sille kuuluvaan arvoon.