Vaalit ja Venäjän uhka

Ylen aamu-tv:ssä 2.11.2017 perattiin Venäjän vaikutusyrityksiä Suomen politiikkaan ja varsinkin presidentinvaaleihin. Keskusteluun osallistuivat Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen ja Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Katri Pynnönniemi. Koska minusta on parhaillaan meneillään jonkinasteinen vyörytys Suomen sotilaallisen liittoutumisen puolesta, niin palaan jälleen aiheeseen. Perusväittämä on siis, että Venäjä harjoittaa kokoaikaista hybridivaikuttamista Suomessa. Ja koska näin on, on Suomen varustauduttava vaikutusyrityksiin ilmeisen järein keinoin.

Mielenkiintoista tässä on ajatus, että koska Venäjä harjoitti omaa peliään Yhdysvaltain ja Ranskan vaaleissa, on itsestään selvää, että se harjoittaa samanlaista vaikuttamista myös Suomessa.

Eihän tätä kannata kieltää suoralta kädeltä, mutta hämmentävää on tällainen ”siirtovaikutus”, ensin USA ja sitten Suomi. Tämä on sukua ajatukselle, että ensin Ukraina ja sitten Suomi. Tämä on ikään kuin oletus, jota ei aseteta kyseenalaiseksi, vaan keskitytään siihen, mitä pitää tehdä seuraavaksi.

Ei Venäjä noudata yksi yhteen samanlaista politiikkaa esimerkiksi Ranskaa, Suomea ja Yhdysvaltoja kohtaan. Varsinkin Himanen haluaa torjua ajatuksen, että Venäjä ei puutu Suomen presidentinvaaleihin, koska vaalin tulos on niin selvä.

Himanen sortui aamu-tv:ssä melkoiseen rimanalitukseen, kun hän vastasi toimittajan kysymykseen vaikuttako Venäjä jo nyt presidentinvaaleihin. Suoralta kädeltä hän vastasi myöntävästi todeten, että Venäjä on ilmoittanut ryhtyvänsä vastatoimiin, jos Suomi liittyy Natoon. Himanen ei vaivautunut viittaamaan lähteeseen, joka oli ilmeisesti Venäjän uusi suurlähettiläs Suomessa Pavel Kuznetsov. Liioin hän ei maininnut, että se oli Ilta-Sanomat, joka pyysi haastattelua (14.10.2017) eikä niin, että Kuznetsov olisi lausunut ”uhkailujaan” omasta aloitteestaan. Tuossa haastattelussa hän totesi, että Suomen liittyminen Natoon ei jää vaille jälkiseurauksia. Tämä on kuitenkin itsestäänselvyys, jota venäjä on tuonut esille vuosia. Se, että Himanen - sitä kuitenkaan mainitsematta - liitti suurlähettilään mielipiteen vaaleihin vaikuttamiseen oli Himasen oman mielikuvituksen tuotetta.

Kuznetsov sanoi haastattelussa muutakin: ”Sanon avoimesti, että tuntuu loukkaavalta ja katkeralta, kun on viime aikoina kuullut kysyttävän, pitääkö naapuriemme pelätä Venäjää. Kaikki tervejärkiset ihmiset käsittävät, että se on täyttä pötyä”. Tällaiset mielipiteet tietenkin sivuutetaan puhtaana propagandana eikä vakavasti otettavan suurlähettilään mielipiteenä.

Katri Pynnönniemi selvitti aamu-TV:ssä asiallisesti Venäjän strategioita todeten, että viime vuonna uudistettu strategia painottaa informaatioympäristöön vaikuttamista. Tämä on osa Venäjän ulkopolitiikkaa: Venäjän äänen pitää kuulua. Vaikuttamisen tehostamiseksi käytetään normaaleja diplomaattisia kanavia ja muita keinoja. Pynnönniemi korosti, että Venäjän vaikuttaminen koostuu kahdesta osasta, 1) julkidiplomatiasta ja 2) konfliktitilanteessa aggressiivisemmasta vaikuttamisesta. Jälleen nämä kohdat eivät luo mitään uutta Venäjän agendaan, pikemminkin vahvistavat monesti toistetun.

Himasen mukaan Venäjä odottaa otollista tilaisuutta käynnistääkseen vaikuttamisen. Tällainen kohta on esimerkiksi presidentinvaalit. Tavoitteena on Himasen mielestä horjuttaa demokratiaa ja vaikuttaa presidenttiehdokkaiden ulkopoliittisiin mielipiteisiin tai linjaan.

Jos vaikuttamista oikeasti tapahtuu em. tavalla, niin ei ole syytä hätkähtää. Ei tässä ole mitään uhkaavaa kuin korkeintaan niiden mielestä, jotka odottavat Suomen kansan pelkäävä jokaista risahdusta, joka naapurista kuuluu.

Asiallisesti Pynnönniemi totesi, että Venäjällä on kahdenlaista linjaa isossa kuvassa: toisaalta luodaan positiivista kuvaa Venäjän ja muiden maiden välisistä suhteista ja kumppanuuksista ja toisaalta harjoitetaan aggressiivista vaikuttamista silloin, kun Venäjän edut ovat uhattuna.

Mielestäni nyt nähty peli, jossa noidutaan etukäteen uhkakuvia taivaalle ja tuodaan asiat julki räväkästi oikein vankoin asiantuntujavoimin höystettynä on luotaantyöntävää. Viittaan tässä ns. turvallisuuskomitean julkisuuteen vuodatettuun ns. asiantuntijamuistioon. Riippumatta siitä, mitä uhkaluetteloiden julkistajat ovat ajatelleet, käytetään näitä tietoja hyväksi liittoutumiskeskustelun kiihdyttämiseksi. Asia projisoidaan Venäjään siten, että jää vaikutelma ikään kuin Venäjä olisi aloitteentekijä. Nyt sitten jäädään ikään kuin odottamaan, mitä osia tuosta muistiosta Venäjä alkaa toteuttaa. Minusta tällainen peli on kaksinaismoralistista.

En sinällään epäile, etteikö joitakin osoituksia Venäjän aktiviteeteista tulisi, mutta uhkakuvien luominen niistä on kansalaisten pelottelemista. Koko vaaliprosessin ajan tulen kiinnittämään huomiota mielestäni ratkaisevaan seikkaan ja se on, kuinka pitkälle ns. asiantuntijat ovat valmiit menemään Suomen kansan opastamisessa ”kaidalle tielle”.

Nato-keskustelussa on tärkeää huomioida, kuinka liittoutumisen kannattajat tulevat tietämättään tukeneeksi historian loppu -syndroomaa. Ajatellaan ikään kuin, että historialla on jokin päätepiste (liittoutuminen), jonka jälkeen ei tarvitse miettiä sitoutuuko jokin maa oikeasti jonkun toisen maan puolustamiseen vai ei. Historia osoittaa, että on sopimuksia ja sitten on käytäntöjä, jotka vasta paljastavat, mitkä sopimukset pitävät.