Professori Jan-Werner Müller (synt. 1970) on kirjoittanut tiiviin teoksen populismista nimellä ”Mitä on populismi?”, 2017 (alkuperäinen teos: What is populism? ). Teoksen on kustantanut Eurooppalaisen filosofian seura ry. Sujuvasta suomennoksesta on vastannut Tapani Kilpeläinen.
Keskityn tässä kirja-arviossa referoimaan teoksen lopussa olevaa johtopäätösosiota, ”Seitsemän teesiä populismista”. Samalla peilaan omia näkemyksiäni kirjan teesejä vasten.
Eniten henkilökohtaisesti kiinnosti teesi nro seitsemän, jossa Müller pohtii liberaalin demokratian ja populismin suhdetta. Oleellinen Müllerin johtopäätös on, että populismi ei korjaa liberaalia demokratiaa siinä mielessä, että se toisi politiikan lähemmäs kansaa, mutta hyödyllinen se voi olla, jos se tuo esille, että osaa kansasta (sen intressiä, sen identiteettiä) ei edusteta lainkaan. Mutta yhtä oleellista on, ettei edellä esitetty oikeuta populisteja esiintymään kansan ainoina edustajina, tai että heidän kannattajansa olisivat ”todellista” kansaa. Sitten tulee oleellinen lause: ”Populismin pitäisi … pakottaa liberaalin demokratian puolustajat pohtimaan tarkemmin, millaisia (edustuksen) nykyiset epäonnistumiset voisiva olla”. Tämä velvoittaisi liberaalin demokratian kannattajat pohtimaan syvällisemmin poliittiseen yhteisöön kuulumisen kriteerejä. Miksi siis liberaalin demokratian tärkeinä pitämät arvot tulisi säilyttää arvokkaina myös jatkossa?
Tarkastelen tässä ensisijaisesti suomalaisia populisteja, joiksi lasken perussuomalaiset ja heitä lähellä olevat tahot. Sovellan Müllerin teesejä suomalaiseen populismipohjaan. Paradoksaalisesti suomalainen demokratia on – siltä ainakin näyttää juuri nyt – sulauttamassa populistit perinteisten puolueiden sisälle. Ei kuitenkaan ole kulunut pitkääkään aikaa, kun liberaalin demokratian edustuksen aukkopaikkoja oli runsaasti. Ensikipinöitä populismille olivat EU-vastaisuus (esim. rahan ”syytäminen” Kreikalle, yleinen EU-vastaisuus (”missä EU, siellä ongelma”) ja pakolaisongelman räjähtäminen käsiin. Näiden takana nähtiin olevan epämääräisen eliitin, joka ei tunnistanut kansan kipupisteitä. Tähän yhdistettiin vanhojen puolueiden kyvyttömyys hoitaa kansalaisten asioita (osin sen takia, että aika meni maailmoja syleilevien ongelmien hoitamiseen). Vastustuksen kohteena olivat myös liberalismi yleensä ja sukupuolivähemmistöt erikseen sekä vihervasemmiston ”Suomen kansalle” vieraat arvot. Olen myös esittänyt, että ketju sivistysyhteiskunta – liberaali demokratia - yhteiskunnan eliitti on populistien toimesta kytketty yhteen epäilyttäväksi kokonaisuudeksi. Kautta rantain on lähestytty amerikkalaista ”minusta tuntuu” -totuutta. Se määritti totuuden henkilökohtaisesti koetuksi, ei universaaliksi. ”Yleinen totuus” oli jotain epäilyttävää tuputtamista.
Kuten sanottu populismin viehätys näyttää juuri nyt horjuvan, sillä gallupien mukaan palaaminen vanhoihin puolueisiin näyttää olevan käynnissä. Tämä johtunee isojen kysymysten (EU, pakolaiset) väljähtymisestä ja kyllästymisestä populistien lupausten täyttymättä jäämiseen sekä populistien hajoamiseen toisaalta osaksi establishmenttia ja toisaalta osaksi populistista protestia. Populismin on totuttu edustavan yksinkertaisia ratkaisuja, nyt tilanne ei enää ole sellainen.
Müller esittää kirjansa johtopäätösten kohdissa 1-6, että populistien kanssa tulee käydä poliittista keskustelua. Tässä eri valtioiden poliittiset ryhmät poikkeavat toisistaan. Monissa maissa keskusteluyhteys vanhojen puolueiden ja populistien välillä on olematon tai heikko. Suomessa populistit pääsivät jopa hallitukseen. Seuranneet monipolviset vaiheet osoittivat, että hallitusvastuu suurelta osin haurastutti populistien alun perin saavuttamia hyviä asemia.
Populisteilla on Müllerin mukaan taipumus omaksua vanhan establishmentin tapoja ennen pitkää: valta tekee kaikista pääpiirteissään samanlaisia. Ei siis ole ”parempaa valtaa”, johon on hankittu valtuutus ”paremmalta kansalta” tai vanhojen puolueiden turhautuneilta kannattajilta. Pahimmillaan populistit rupeavat sortamaan kansalaisyhteiskuntaa omiin ehdottomiin päämääriin päästäkseen. Suomessa epämääräinen tai vastenmielinen käytös on jäänyt yksilöiden toilailuiksi. Populistit eivät puolueena ole pystyneet saavuttamaan sellaista asemaa, että edes teoreettisesti olisi ollut vaara sortaa liberaalia demokratiaa.
Populistit vaativat kansanäänestyksiä, mutta eivät sen takia, että saataisiin selville kansan todellinen tahto vaan saadakseen omalle agendalleen oikeutuksen. Populismi ei Müllerin mukaan ”johda poliittisen osallistumisen lisääntymiseen”. Voidaan todeta, ettei suomalainen populismi ole erityisen hanakasti hakenut ratkaisuja kansanäänestyksistä.
Müller puhuu ”hiljaisesta enemmistöstä” tai ”todellisesta kansasta” populistien välineenä ajaa omaa agendaansa eteenpäin. Populistit pystyvät aina asettamaan ”todellisen kansan mielipiteen” virallisia faktoja vastaan. Müllerin sanoin ”populistin poliittinen kanta tehdään immuuniksi empiiriselle kumoamiselle”.
Tämä lienee hyvin yleinen – ja Suomessakin nähty – tapa ajaa omaa agendaa eteenpäin. Populisteilla on usein ”toisenlainen totuus”, jonka varjolla oma asia pärjää vastaväitteille.
Müllerin mukaan populistit oppositiossa ”korostavat …. että eliitit ovat moraalittomia, kun taas kansa on moraalinen”, eikä ”voi erehtyä”. Eliittien taakse linnoittautuvat menettävät arvostuksensa eivätkä kuulu ”oikeaan” kansaan. Tuttua puhetta Suomessakin, joskin näin kärjistetysti ilmaistuna vierasta suomalaiselle poliittiselle kulttuurille.
Müllerin mielestä populismi on ”edustuksellisen politiikan alituinen varjo”. Aina on mahdollista, että – olipa kysymys populismista tai ei – jokin taho esittäytyy kansan äänenä. Populismia ei ole diktatuureissa (jos sitten diktaattori ei itse edusta populismia), vaan se on Müllerin mielestä edustuksellisen demokratian ilmiö. Populistit sinänsä eivät vastusta edustuksellisuutta, mutta korostavat, että vain he ovat kansan oikeutettuja edustajia.
Jälleen oikean suuntainen ajatus, mutta vierasta jyrkkyydessään suomalaisessa järjestelmässä.
::::::::::::::::::
Ovatko Jan-Werner Müllerin seitsemän teesiä kattava esitys populismista?
Ainakin voidaan sanoa, että Müllerin tiivis esitys populismin olemuksesta on huomionarvoinen näkökulma jatkuvasti ajankohtaiseen ilmiöön. Lisäisin hänen teeseihinsä ainakin populismin usein johtajavaltaisen luonteen, joka on ominaista myös suomalaiselle populismille. Johtajille on ominaista usein karismaattisuus, jolla he peittoavat kilpailijansa.
Müller ei myöskään seitsemässä teesissään tuo suoraan esille populismin luonteeseen kuuluvaa pyrkimystä asioiden äärimmilleen yksinkertaistamiseen: populistilla on aina selkeä ratkaisu asioihin, joita perinteiset poliittiset puolueet eivät väitteen mukaan osaa ratkaista.
Populismin menestymisen kynnyskysymys on, miten onnistuneesti se osaa hyödyntää hallitus-oppositio -akselilla toimimista. Pitkälle viedyssä rutinoidussa demokratiassa populististen puolueiden menestymisen mahdollisuudet pidemmällä aikaperspektiivillä ovat rajalliset. Järjestelmällä - ainakin suomalaisten esimerkkien mukaan – on taipumusta syödä populistien kannatusta, joskin sitkeä populistinen perinne voi synnyttää populismin toisen tai kolmannen sukupolven.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti