Yöpakkaset – suomettumisen lähtölaukaus

Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Zuravljov ovat keränneet teokseensa ”Varjo Suomen yllä. Stalinin salaiset kansiot” (Docendo, 2017) suuret määrät Suomea koskevia dokumentteja Venäjän federaation presidentin arkistosta. Teos on lähteineen yli viisisataasivuinen tietopakkaus Suomen ja Venäjän suhteista arkistojen valossa vuosilta 1917-1964. ”Tarina katkeaa kesken”, toteavat kirjoittajat. Tosiaankin vuoden 1964 jälkeen (Nikita Hrustsovin syrjäyttäminen on taitekohta) on tapahtunut paljon hyytäviä asioita, kuten 1970-luvun alun jännitteet, jolloin Suomi oli – väitetysti – vallankumouksellisessa tilassa. Teoksen vuosilukurajauksen sisältä olisin eniten kaivannut dokumentteja noottikriisistä (1961), mutta kirjoittajat toteavat vain, että ”uusia dokumentteja ei ole”.

Aion arvioida kirjaa pienempinä osina. Nyt haluan valaista ns. yöpakkaskriisiä vuodelta 1958. Kirja tarjoaa paitsi paljon tunnettua tietoa niin myös uutta aineistoa tutkijoiden käytettäväksi. Itseäni kiinnostaa Neuvostoliiton asennoituminen Suomea kohtaan, puuttuminen Suomen asioihin ja Neuvostoliiton menettelytavat – ja mikä tässä kaikessa oli Suomen poliittisen johdon rooli.

Yöpakkasia ei voida käsitellä, jos taustoja ei tuoda riittävällä tarkkuudella esille. Tässä pystyn vain lyhyesti referoiden käymään asioita läpi. Tärkeää on löytää tapahtumien logiikan punainen lanka. Yritän parhaani.

Seuraavat tapahtumakulut näen yhteenvedonomaisesti keskeisinä taustatapahtumina:

1) Kekkonen valittiin presidentiksi vuonna 1956. Neuvostoliitto oli tehnyt myös valintansa: Kekkonen oli Moskovan luotettu.

2) Taistelu Kekkosen ja revanssia hakevien tahojen välillä käynnistyi heti vuoden 1956 vaalien jälkeen.

3) Neuvostoliitto suhtautui vihamielisesti sos.dem. -puolueeseen ja nimenomaan sen tannerilaiseen enemmistöön.

4) Neuvostoliitossa nähtiin, että tannerilainen sdp taisteli työväestön äänistä kommunistien (SKDL) kanssa ja menestyi taistelussa. Siksi Neuvostoliito yritti hajottaa sdp:n. Se tuki puolueen skogilaista (Emil Skog) vasenta reunaa mm. rahalahjoituksilla.

5) Vuonna 1958 muodostettu Fagerholmin hallitus laukaisi Neuvostoliiton epäilyt, että hallitus on kekkosvastainen ja siis neuvostovastainen

6) Myös Kekkonen käsitti hallituksen olevan suunnattu itseään vastaan ja tulisi olemaan tulevien kekkosvastaisten vaalien airut.

7) Hallituksen syntilista muodostui sen henkilögalleriasta. Siinä olivat mukana ”Fagerholmin leveän selän takana” tannerilaiset Väinö Leskinen ja Olavi Lindblom sekä myös kekkoslaisia poliitikkoja. Se oli vaarallinen yhdistelmä.

Taustalla käytiin myös muita taisteluja. Moskova katsoi, että suojelupoliisilla oli liian kiinteät yhteydet länteen ja siksi se piti saada kontrollin alle – luotettujen suomalaisten toimesta.

Neuvostoliitolaiset yliarvioivat Skogin menestymisen mahdollisuudet. Skog ei pystynyt saamaan sdp:tä hallintaansa. Vuonna 1957 skogilaiset hävisivät niukasti taistelun puolueen suunnasta ja Tanner valittiin puolueen puheenjohtajaksi.

Venäläisten Skogille antama 100 miljoonan markan tuki oli tarkoitettu käytettäväksi taistelussa leskisläisiä ja Tanneria vastaan. Skogilaiset halusivat katsoa pelin loppuun saakka saatuaan rahalahjoituksen. Mammonan turvin periksi ei tarvinnut antaa. Seurauksena oli puolueen hajoaminen (hajoamisen seurauksena perustettu skogilaisten TPSL surkastui 1960-luvulla pienpuolueeksi ja hävisi lopulta kokonaan puoluekartalta).

Tilanne yöpakkashallituksen alla oli se, että Neuvostoliitossa oltiin tyytymättömiä suurlähettiläs Lebedeviin. Lähtölaskenta oli meneillään. Tilalle pyrittiin saamaan Moskovassa juuri vallasta syrjäytetty Molotov, joka oli paha virhearvio. Molotovin maine saneli suomalaisten kannan: hänet torjuttiin. Lopulta Molotov passitettiin Mongoliaan suurlähettilääksi.

Vuoden 1958 eduskuntavaalien tulos toi mukanaan vahvan kekkosvastaisen rintaman, johon houkuteltiin kekkoslaisia mukaan (mm. Johannes Virolainen). Monien vaiheiden jälkeen Kekkosen oli pakko nimittää vaaleissa menestyneistä puolueista Fagerholmin hallitus, kuten edellä on kerrottu.

Välittömästi hallituksen nimittämisen jälkeen alkoivat sen kaatoyritykset. Sekä Kekkonen että Kreml halusivat päästä eroon epämiellyttäväksi kokemastaan hallituksesta.

Neuvostoliito käytti useita painostusmenetelmiä, mm. se ei suostunut allekirjoittamaan kauppasopimusta. Myös Pravda hyökkäsi hallitusta vastaan. Arkiston dokumentit paljastavat, että NKP:n politbyroo päätti, että ”Kekkoselta on epävirallista tietä tiedusteltava pitäisikö hän toivottavana joitakin tukitoimia”.

Ratkaisevat yhteydenpidot käytiin Kekkosen ja varaulkoministeri Kuznetsovin sekä lähetystöneuvos Zenihovin kesken. Kuznetsov ilmoitti 27.9.1958 politbyroolle presidentti Kekkosen epävirallista tietä esittämästä toivomuksesta, että tiedotettaisiin suurlähettiläs Lebedevin vapauttamisesta tehtävistään. Kekkosen mielessä oli, että jos seuraajaa ei ilmotettaisi, herättäisi se pelkoa hallituksessa, jolloin maalaisliiton ”terveet ainekset” hallituksen sisällä aiheuttaisivat vastarinnan koko hallitusta vastaan. Hallitukselle piti siis antaa kuva, että Neuvostoliitto oli muuttamassa Suomen politiikkansa ystävällisestä vihamieliseksi. Se koettiin tietenkin uhkaksi Helsingissä. Neuvostoliito hyväksyi Kekkosen vedon, olihan Lebedev muutoinkin epäsuosiossa.

Kekkosen päiväkirjassa annetaan tapahtumista toisenlainen kuva. Kekkosen mukaan Zenihov ilmoitti suurlähettilään vetämisetä pois ja seuraajan nimittämisen lykkäämisestä. Presidentti ei kommentoinut tätä millään tavalla.

Mitä siis tapahtui? Moskovaan raportoitiin Kekkosen tehneen ehdotuksen. Näyttää siltä, että Kekkonen ja Zenihov yhdessä junailivat Lebedevin lähdön ja kumpikin kirjasi asian omalla tavallaan ylös: Kekonen painotti Neuvostoliiton aloitteellisuutta ja Zenihov Kekkosen aloitteellisuutta: ”Kumpikin valikoi”, toteaa Kimmo Rentola, kirjan tämän osan kirjoittaja. Yöpakkaskriisi laukesi, kun maalaisliitolaiset ministerit jättivät hallituksen 1.12.1958.

Mitkä ovat johtopäätökset koko yöpakkassaagasta? Vaikka asiaa, kuinka kieputetaan jää selkeä kuva, että Kekkonen oli – aktiivisesti mukana kutsumassa apua neuvostoliitolaisilta ikäväksi koettua hallitusta vastaan: hallitus oli kerta kaikkiaan väärä, vaikka olikin parlamentaaristen voimasuhteiden mukaan koottu enemmistöhallitus.

Yöpakkaskriisillä ”Neuvostoliitto hankki veto-oikeuden Suomen hallituksen kokoonpanoon”, kuten Rentola toteaa. Tähän olisi pitänyt lisätä: ”Suomen poliittisen johdon suostumuksella”. Tämä oli vaarallinen ennakkotapaus myöhempiä aikoja ajatellen. Hallituskoalitioihin tuli rajauksia, jotka vaikeuttivat hallitusten muodostamista jatkossa. Olisin toivonut teoksen kirjoittajilta suorempaa johtopäätöstä: tavoitteeksi tuli Kekkosen pitäminen vallassa syrjäyttämällä ns. kekkos- ja neuvostovastaiset voimat. Oikeastaan tässä oli kysymys suomettumisesta sen syvimmässä merkityksessä: Kekkonen käytti Neuvostoliittoa hyväksi toisia suomalaisia vastaan muodostaen samalla suomettumisen vakiokaavan, jota sitten rupesivat käyttämään myös Kekkosta alemmalla tasolla olevat tahot.

Nyt esille tulleet arkistolähteet vahvistavat aiemmat epäilyt, että Suomessa - suomalaisten omilla toimenpiteillä - sallittiin vieraan vallan pääsy käsiksi Suomen sisäisiin asioihin. Menettelyjen moraalittomuus on yksi johtopäätös, toinen on politiikkaan kylvetyn epäluulon jääminen rasittamaan pitkäksi aikaa suomalaista sisäpolitiikkaa.

Oma lukunsa on Neuvostoliiton johdon ja presidentti Kekkosen keskinäisen riippuvuuden kehittyminen yöpakkasten alla, niiden aikana ja niiden jälkeen. Kekkonen antautui asemansa säilyttääkseen Neuvostoliiton johdon kanssa keskusteluihin, joiden varjo ulottui vuosikymmenien päähän.

Minkälaisia olivat Neuvostoliiton vaikutuskeinot vuonna 1958 tämän päivän näkökulmasta? Yllättävän pehmeitä, ei missään tapauksessa sanelua. Pikemminkin oltiin varovaisia, ettei olisi suututettu suomalaista osapuolta: suomalaiselta osapuolelta pyydettiin lupa puuttua asioihin! Korruptiona tarjottiin johtaville poliitikoille mm. lomaetuja Krimillä. Taiten muotoiltua painostusta oli toki mukana jo tuolloin.

Jos yöpakkaskriisiin ei olisi sisältynyt suomalaisen osapuolen antamaa lupaa puuttua Suomen asioihin, ei olisi luotu ennakkotapausta tulevaisuutta ajatellen. Vaikutelmaksi jää, että jämäkämmällä otteella Neuvostoliitto ei olisi pystynyt tekemään läpimurtoa kansalliseen itsemääräämisoikeuteen vuonna 1958 (yrityksiä kyllä olisi ollut). Taistelu vallasta Suomessa loi otollisen ilmapiirin ulkopuoliseen interventioon.

Myöhempinä aikoina (varsinkin 1970-luvulla) Neuvostoliiton puuttuminen kävi karkeammaksi. Vuonna 1958 oltiin vielä kohteliaita ja kysyttiin suomalaisilta, mitä on mahdollista tehdä ”suomalaisten hyväksi”.