Helsingin Sanomat on jälleen luodannut suomalaisten Nato-kantoja. Tulos on tyrmäys niille henkilöille, jotka ovat aprikoineet, että viime aikojen uhkakirjoittelu olisi heilauttanut aiempia tuloksia.
Naton kannattajat ovat aktivoituneet presidentinvaalien yhteydessä, mutta turhaan. Suomalaisten päätä ei hevillä käännetä. Ja ns. asiantuntijat ihmettelevät: Ulkopoliittisen instituutin tutkija Matti Pesu toteaa ensikommenttinaan, että ”suomalaiset eivät vielä täysin ymmärrä Suomen muuttunutta asemaa”. Kommentti korostaa ns. asiantuntijoiden ylemmyydentuntoista asennetta. Asian voisi kääntää toisin päin ja todeta, että tutkijat eivät oikein ymmärrä Suomen muuttunutta asemaa.
Eri asia on sitten, että Suomi on edennyt sotilaallisessa yhteistyössä hämmentävän pitkälle ilman, että kansalaismielipidettä on huomioitu riittävästi. Ulkopoliittisen johdon tulisi ottaa vakavana varoituksena kansalaisten Nato-yhteistyökritiikki kokonaisuudessaan.
Tuoreen kyselyn prosenttiluvut puhuvat puolestaan: 59 prosenttia vastaan ja 22 prosenttia puolesta. Olemme tottuneet siihen, että jakauma on karkeasti 2/3 vastaan ja 1/3 puolesta, mutta nyt lukemat ovat vielä selkeämmät.
Siinäkin tapauksessa, että ruotsi hakeutuisi Natoon, jäisi liittoutumisen kannatus Suomessa 33 prosenttiin. Enemmistö olisi edelleen vastaan.
On aika päivittää Nato-selvitykseni. Viimeksi tein päivityksen 3.0 vuonna 2015. Seuraavassa esitetty on siis 4.0.
1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö Skandinaviassa ja Pohjoismaissa ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.
2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassa olon aikana.
3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti johdettuja maita ja näiden maiden lukumäärä tuntuu lisääntyvän (Unkari, Puola, Tsekki, Turkki, Bulgaria, Romania, ). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.
4) Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan uskotaan naiivisti ja sokeasti. Monet poliitikot länsi-Euroopassa ihailevat Putinia. Nato-maa Turkki osoittaa mieltään toistuvasti Yhdysvaltoja kohtaan. Solidaarisuus Nato-maiden kesken ei toimi odotetulla tavalla. Viime kädessä sisäpolitiikka monissa maissa ratkaisee avunannon.
5) Viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon projisoidaan täysin ylimitoitettuja toiveita.
6) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä henkistä luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka on Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).
7) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri.
8) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?
9) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuviin riskeihin. Liittoutumattomana maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt poliittisesti nykykriisin aikana.
10) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen pelinappulana (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska). Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan.
11) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta. Suomi on hakeutumassa uskottavaa puolustusta parantavaan aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa.
12) Nato-vyörytystä yritetään toistuvasti vedoten ”asiantuntijamielipiteeseen”. Systemaattisesti tuotetaan aineistoa (viimeksi ns. turvallisuuskomitean asiantuntijamuistio), jolla yritetään horjuttaa suomalaisten luottamusta omaan terveeseen näkemykseen. Presidentti on oikeassa: vallitsee kilpailu siitä, kuka sanoo häijyimmin Venäjästä. Tavalliset suomalaiset eivät ole lähteneet tähän manipulaatioon ja propagandaan mukaan.
13) Vanhentuneen Neuvostoliitto-kortin vaihtuminen Nato-korttiin ei houkuta: ”puolustusmenoja on nostettava Nato-sopimusten perusteella, ja koska velkaa ei voida ottaa, leikataan hyvinvointipalveluista”. Nato-kannattajissa on paljon sellaisia, joille hyvinvointiyhteiskunta on muutoinkin rasite. Sitä sopii pilkkoa.
14) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen politiikan välineenä. Media-, talous- ja poliittisen eliitin Nato-kannatuksen vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän.
15) ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.
16) Hiljaa hivuttaminen Nato-jäseneksi on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista keskustelua tai valmistelua. Päätöksiä ketjutetaan taaksepäin alun perin tehtyihin päätöksiin ilman, että näiden todellisia tarkoitusperiä on alistettu aikanaan avoimesti keskustelun kohteeksi: ”asioista on jo sovittu aiemmissa päätöksissä”.
17) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Suomella ei ole tarvetta käyttäytyä Nato-maiden tapaan. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.
18) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on lisääntynyt. Ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvitse ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen tuki voi altistaa esim. terroritekoihin.
19) Suoraviivainen napanuora Krimin miehitykseen ja Ukrainan sotaan olisi katkaistava. Mustaltamereltä Itämerelle vallitsee karkea kansainvälisen jännityksen lisääntymisen vaara. Se on fakta, mutta ei edellytä pidemmälle vietyjä tulkintoja (vrt. ns. München 1938 -syndrooma).
20) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla kaikkien suomalaisten presidentti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti