Ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa

Meillä liittoutumisen kannattajat ovat pitkään vannoneet Naton viidennen artiklan nimiin. Käyn tässä läpi epäilyni viidennen artiklan tosiasiallisen toimivuuden suhteen ja pyrin sen jälkeen arvioimaan tämän hetkistä liittoutumiskeskustelun luonnetta. Olemme nimittäin muutoksen äärellä.

Jo ns. Nato-selvityksen aikanaan laatineet asiantuntijat (Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen) totesivat, että ”(liittymis)sopimus on vähemmän selkeä sen suhteen, kuinka pakollista avun tarjoaminen on”. Totta puhuivat. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista ”tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla”. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden.

Nato-maat pelkäävät Suomen pitkän Venäjän rajan tuovan niille velvoitteita konfliktitilanteessa. Ne oikeasti pelkäävät, että joutuvat Naton 5. artiklan mukaisiin velvoitteisiin potentiaalisten uusien Nato-maiden takia. Hyvä, että ovat rehellisiä. Tätä itsekkyysaspektia ei ole juurikaan käsitelty. Kuinka moni Nato-maa oikeasti – siis näennäistuen ja pullistelun lisäksi – haluaa kansalaistensa uhrautuvan muiden maiden puolustamiseen? Tämä ei ole monissa maissa ulkopoliittinen ongelma, vaan sisäpoliittinen kysymys.

::::::::::::::::::

Sitten voimme siirtyä tähän päivään.

”Puolustusyhteistyö (lännen kanssa) sitoo Suomea entistä tiiviimmin läntiseen järjestelmään – ja näin sen pitääkin olla”, toteaa suorasukaisesti Ulkopoliittisen instituutin lännettynyt tutkija Matti Pesu Hesarissa 17.11.2017. Pesu viittaa uusimpana asiana EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistymiseen. Mutta on tietenkin tapahtunut paljon muutakin.

Monet Natoon liittymistä kannattavat tuntevat joutuneensa umpikujaan, niin nihkeä on kansalaisten suhtautuminen Nato-intolijoihin. Onpa niitäkin Naton kannattajia, jotka turhautuneisuudessaan näkevät sotilasliiton väljähtäneenä vaihtoehtona. On tavallaan pakko ajatella niin, koska taustalla on suomalaisten vastahakoinen suhtautuminen liittoutumiseen (viimeisessä Hesarin gallupissa prosentit olivat murskaavasti 59 – 22 liittoutumattomuuden puolesta).

Liittoutumattomuusasetelma on siis kiveen hakattu? Vielä mitä! Länsiliittoutuminen on käännetty uuteen asentoon. Miten? Jälleen vastausta kannattaa etsiä lähihistoriasta. Vanhan blogikirjoitukseni otsakkeessa 27.8.2014 totesin seuraavasti: ”Suomesta uusi koekappale sotilasliittoyhteistyöhön”. Kirjoituksessa argumentoin tällä tavoin:

”Joskus tuntuu siltä, että elämme varjomaailmassa. Suomen virallinen linja on, että pysyttäydytään sotilasliittojen ulkopuolella. Nyt on alkanut uusi kausi, jonka nimenä on `spekulaatioliittoutuminen´.

Voimavaroja jännitetään äärimmilleen, kuka kertoo räväkimmin siitä, kuinka lähelle Nato-liitolaisuutta voidaan mennä. Kansalaiset saavat aitiopaikalta seurata tätä varjonyrkkeilyä. Eliitti käy keskustelua Suomi-neidon pään yli.

Parhaimmillaan/pahimmillaan ollaan vanhassa YYA-asetelmassa, jossa ulkopoliittiset kysymykset ovat tavalliselle kansalaiselle aivan liian monimutkaisia. Luottakaa johtajiin! Jotkut näyttävät jo panostavan Suomen ja USA:n väliseen suoraan ”YYA-sopimukseen”. Mihin tässä enää Natoa tarvitaan!”

Meillä on Natoon sovellettu ns. hivuttautumisstrategiaa. Siihen kuuluu vetoaminen joskus menneisyydessä tehtyyn yleisluontoiseen päätökseen. Mitä yleisluontoisempi päätös on, sen parempi. Yhtäkkiä siihen viitataan jonkin konkreettisen toimenpiteen yhteydessä antaen ymmärtää, että ”tästähän on jo sovittu”.

Enää en puhu spekulaatioista, nyt puhun niiden toteutumisesta. Vuonna 2014 vetämäni johtopäätös on realisoitumassa. Niin, mihin Natoa tarvitaan? Totta kai kannattajien mukaan vaikka mihin, mutta kun liittoutumisen kannatusluvut ovat Suomessa noin alhaalla, niin taktiikkaa oli muutettava ja sitä on muutettu. Nyt asia ilmaistaan näin: Suomi on jo aika päiviä sitten liittoutunut! Ei Nato olekaan enää puuttuva rengas Suomen turvallisuudessa. Meillä on kumppanuuksia joka lähtöön ja sitä paitsi meillä on suorat yhteydet Yhdysvaltoihin, ei siinä Natoa tarvita välissä. Kohta jo harjoittelemme ”suursotaharjoituksessa” USA:n ja muiden luotettavien kumppaniemme kanssa puolustautumista Venäjää vastaan. Ei, emme me tietenkään suuntaa aseita ketään vastaan, me vain harjoittelemme sotaa!

Mikään ei ole niin kuin ennen! Mitä tarkoittaa edellä mainittu EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistyminen? Sitä, että Suomi on allekirjoittanut tässä kuussa (marraskuu 2017) sopimuksen ”pysyvästä rakenteellisesta yhteistyöstä” (PRY) muiden EU-maiden kanssa. Muutos ei ole ehkä suuri niissä maissa, jotka ovat Naton jäseniä, mutta Suomi on tehnyt erittäin merkittävän päätöksen ”sotilaallisesti liittoutumattomana maana”. Itse asiassa Suomi on nyt välillisesti liittoutunut suuren Nato-maihin kuuluvan joukon kanssa.

Tämä käy ilmeisesti useimmille Natoa vastustaville suomalaisille, onhan EU paljon miellyttävämpi yhteistyökumppani, koska siinä ei ole mukana isoa, pahaa USA:ta. Mutta Setä Samuli -yhteistyösuhde onkin betonoitu muuta kautta keskinäisillä sopimuksilla. Meidät on ympäröity läntisellä sotilaallisella liittoumalla (EU:n 28 maasta 22 kuuluu Natoon)!

Toki PRY vaikuttaa tässä vaiheessa kovin paperiselta periaateluonnokselta, kun ajatellaan sopimuksen realisoitumista. Timo Soini on viitannut siihen, että Suomi liittyi aikoinaan Euroopan unioniin juuri turvallisuuspoliittisista syistä. Minä kun muistan, että painotettiin erityisen voimakkaasti talouspoliittista turvallisuutta (ei devalvaatioita, ei inflaatioherkkyyttä jne.). Mutta tänä päivänä on toisin: melkein kaikki yhteistyö on turvallisuuspolitiikkaa.

Mielenkiintoinen sana tuo ”puolustusyhteistyö”. Siinä on niin pehmeä tuntu: ketään ei vahingoiteta, jos ei itse erehdy hyökkäämään meidän kimppuumme. Mutta ajatellaankohan (kuvitellun) vihollisen taholta, että kysymys on vain puolustuksesta eikä kenties lännen eteen työnnetystä hyökkäystukikohdasta?

Historian syvyyksistä voidaan kaivaa joitakin esimerkkejä kuinka varhaisempina aikoina asiat on nähty. Tuttua on, että talvisodan loppuvaiheissa Ranska ja Englanti olivat tarjoamassa apua hädässä olevalle Suomelle. Kuitenkin historian tutkijat ovat aika päiviä sitten osoittaneet, että liittoutuneita kiinnosti lähinnä Ruotsin rautamalmi ja vasta toissijaisesti Suomi. Ruotsalaiset tiesivät tämän ja ilmoittivat, että läpikulkua Ruotsin läpi Suomen avuksi ei voi tapahtua. Sitä paitsi avustusjoukot olisivat tulleet – odotettua huomattavasti pienempänä joukko-osastona – pahasti viivästyneenä.

Ns. Jartsev-neuvotteluista vuosina 1938-1939 kävi ilmi, että Neuvostoliitto pelkäsi Saksan käyttävän maa-aluettamme hyväksi hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan. Se ei luottanut puolustuskykyymme. Ennalta ehkäisevästi Neuvostoliitto ryhtyi toimenpiteisiin: tehtiin kaupat Saksan kanssa etupiireistä jne.

Olen toki ensimmäisenä sanomassa, että historia ei opeta, joten tikulla silmään sitä, joka menneitä muistelee. Tässä yhteydessä viittaankin vain siihen, että sopimusmaailma sotilaallisessa konfliktissa on usein rutistetun paperin arvoinen. Kaksi arvokasta asiaa voitaisiin kuitenkin ottaa esille liittyen ympäristöömme: suhteet pidetään naapureihin niin hyvinä kuin mahdollista (ilman naapuriin kohdistuvaa uhkaa) ja toiseksi oma puolustuskyky pidetään niin korkealla, että potentiaalinen vihollinen ei halua ylittää hyökkäyskynnystä.

Kaiken taustalla on toki laajempi rauhantyö. Suomi - em. sitoumusten aiheuttamat rajoitteet huomioiden - voisi sopia rauhaa edesauttaviin välitystehtäviin (en sano rauhanvälittäjäksi, siihen Suomi on liian köykäinen taho).