Sivistystahto on eliitin projekti?

Risto Volanen kirjoitti taannoin blogissaan, että eniten nykyaikaisen Suomen syntyyn vaikuttivat snellmanilaiset (eurooppalaisista suuntauksista tulleet) sivistysaatteet. Snellmanin sanoin pieni kansa elää sivistyksestä ja tosiasioista. Joskus tuntuu siltä, että molemmat ovat haurastuneet nykypäivää lähestyttäessä.

Volasen mielestä kysymys ei ole satunnaisesta sivistyksen hapertumisesta vaan monista henkisistä, taloudellisista ja poliittisista haasteista, jotka olemme kohdanneet: ”…. kerran saavutettu modernin ja valistuksen aika on tullut pysyäkseen. Kuitenkin valistus ja sivistys vaativat jokaiselta sukupolvelta uudelleen omaksi käsittämistä ja kohottamista. Jos sitä ei tapahdu, seurauksena on taantuminen”.

Juuri nyt on tunne, että pitkä hyvinvointiyhteiskunnan luomiseen liittyneen sivistymisen vaiheen jälkeen on seurannut takaisku. Tai ainakin nyt huojuen ja horjuen etsitään uuden sukupolven omaa sivistysaatetta. Enkä tässä tarkoita pelkästään digitalisaatiota, automaatiota ja robotiikkaa.

Me olemme tottuneet siihen, että seuraava sukupolvi on aina enemmän koulutettu kuin edeltävä. Välillä on tapahtunut todellisia hyppäyksiä, kuten ryntäys oppikouluihin 1960-luvun vaihteessa (kuuluin itse tähän joukkoon) ja toisessa vaiheessa ryntäys yliopistoihin 1970-luvun vaiheessa (kuuluin itse tähän joukkoon). Kysymyshän oli tietenkin paljolti samoista ihmisistä. Muistan kuinka professorimme siunaili tason putoamista, kun opiskelijamäärän lisäys kerralla oli niin suuri. Hyväksi koin, että ns. ylioppilaselämä eli kukoistusaikaa samoin kuin poliittinen herääminen.

Yhdysvalloissa tämä koulutusekspansion hiipuminen alkoi jo kauan sitten, mutta on nyt leviämässä myös Suomeen. Tähän on monta syytä. Syntyvyys on pienentynyt ja korkeakoulua edellyttävistä työpaikoista on aiempaa kovempi kilpailu. Kysyntää on ammattimiehille ja palveluelinkeinojen pienipalkkaisille työntekijöille.

Mutta miten tähän vaiheeseen on tultu?

Snellmanilainen sivistysvaltio oli mielestäni juuriltaan eliitin ohjelmajulistus, josta se sitten levisi koko kansan liikkeeksi. Kansalaiset ovat omaehtoisesti halunneet sivistyä ja valtiovalta on vastannut haasteeseen.

Suomalaiset ovat myös kiitollisia verorahoilla saaduista palveluista ml. koulutuspalveluista. Verohallinnon tutkimuksen mukaan 79 prosenttia kansalaisista maksaa mieluusti veronsa. Se lienee kansainvälisestikin ehdoton huippulukema. Ei ihme, että tunnettu amerikkalaistutkimus nimesi Suomen ehyimmäksi valtioksi lähes 200 maan joukosta – ja vieläpä ylivoimaiseen tapaan.

Kaiken saadun hyvän jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että jossakin vaiheessa sivistyksessä on saavutettu kyllästymispiste, joskin tätä on vaikeaa osoittaa mitattavin suurein. Aihetodisteita voidaan käyttää, mutta mittarit puuttuvat. Yritän kuitenkin arvailla, mistä kehitys voisi johtua.

Osa kansalaisista kokee sivistyksen painostuksenomaisesti eliitin ohjelmana. Herääminen eliitinvastaisuuteen on tuonut sivutuotteena tullessaan epäilyn sivistystä kohtaan. Kysymys ei ole mistään kapinasta vaan pikemminkin välinpitämättömyydestä. Oleellista tässä on sivistyksen polarisoitumisilmiö. Juuri päättyneillä kirjamessuilla opetusalan ammattilaiset todistivat, että osa koulupojista ja -tytöistä lukee intohimoisesti kirjallisuutta. Mutta on niitäkin, jotka eivät harrasta lukemista ja heitä on paljon. Populismi saa käyttövoimansa välinpitämättömyydestä sivistysajatusta kohtaan. Sivistystä on tavalla tai toisella alettu pitää eliitin viekoittelevana sivistysprojektina.

Sivistysvastaisuus saa eri erilaisia ilmenemismuotoja, kuten haukkumanimi kulttuurimarxilaisuus osoittaa. Tähän käsitteeseen on sisäänrakenettu ajatus, että asianomaiset pitävät itseään parempina ihmisinä. Tämä eliitti tulkitaan irralliseksi vihervasemmistolaiseksi ryhmäksi. Jotta kontrasti kasvaisi suureksi nähdään vastapuolella olevat äijäkulttuurin edustajiksi, joita sivistyneistö ja suvaitsevaisto yrittää huonolla menestyksellä johtaa harhaan.

Pahimmillaan eliitti ja sen takana oleva valtiovalta leimataan epäilyttäviksi tai peräti vastenmieliseksi.

Snellmanilainen sivistysprojekti on saanut taakakseen monia rasitteita. Yhtymäkohdat liberaalidemokratiaan ovat selvät, niinpä se saa monen mielestä mennä pesuveden mukana. Kansakuntaa pitää johtaa edestä ei takaa isojen kansanjoukkojen selän takaa. Toisaalta kirjamessujen 84 000 kävijää kolmessa päivässä on rohkaiseva viesti. Huolestunut pitäisi olla ehkä siitä, että käsittääkseni messut suuruudestaan huolimatta ovat valikoidun joukon tapahtuma.

Jos oikein ymmärsin, niin Risto Volanen Helsingin kirjamessuilla korosti, kuinka sivistystahto on voimakkaampi kuin autoritäärinen vallanpito. Todisteeksi voisi esittää Suomen, joka selvisi 1800-luvulla lujalla sivistystahdolla Venäjän imperiumin takapajuisesta painostuksesta.

Itse asiassa Itä-Euroopan autoritäärisesti johdetut valtiot yrittävät juuri tällä menettelyllä päästä eteenpäin. Länsimaisia oikeusvaltioperiaatteita ei kunnioiteta, mutta koulutus tajutaan kansakunnan voimavaraksi. Periaatteessa näinkin voi - Suomen esimerkin viitoittamana - kehittyä, mutta epäilen, että sivistystahto lopulta murtaa autoritaarisuuden.

Juuri nyt näyttää siltä, että Suomessa populistinen vyörytys (ja populistinen äijäkulttuuri) on kärsimässä tappion ja edellä esitetty pohdinta sivistyksen asemasta on liian pessimistinen. Pidemmälle vietyihin johtopäätöksiin ei tosin ole aihetta.