Etupiireistä uuteen kylmään sotaan: sokkona tulevaan?

 

Miksi on jouduttu uudelleen etupiirien maailmaan? Pääsyynä lienee valtapolitiikka. Jokainen sota luo epätasa-arvoisuutta, joka vaatii siirtämään rajoja. Yksi ”kompromissi” on suostua vihollisen etupiirivaatimuksiin täyden suvereniteetin menettämisen sijaan. Toinen syy varsinkin kylmän sodan konflikteissa oli  kapitalismin ja sosialismin sivuuttamaton ristiriita. Se syvensi etupiirin sisälle jääneiden maiden vapauden kaipuuta.

Samoihin aikoihin (1940-luvulta 1980-luvulle) Yhdysvallat ”perusti” oman etupiirinsä, johon kuuluivat Latinalaisen Amerikan maat. Vanhan 1800-luvulta peräisin olevan Monroe-opin mukaisesti Yhdysvallat ”uudisti” vaatimuksensa, että sen enempää Eurooppa kuin Amerikkakaan eivät saa puuttua toistensa asioihin. Eristäytymispolitiikka noudatettiin enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti 200 vuotta.

Kiinan yhteydessä ei ole syytä unohtaa Taiwania, jonka se yrittää alistaa valtansa alle. Kiinan tavoite on myös globaalien hotspotien (satamien) avulla muodostaa verkostoja  vieraiden alueiden alistamiseksi esimerkiksi etupiiristrategiaa noudatellen.

Syytä etupiirien uudelleen nousuun 2010-2020 lähtien voidaan etsiä myös vanhan maailman sitoumusten purkautumisesta, joka johtuu mm. seuraavista tosiasioista: Donald Trumpin johdolla Yhdysvallat on tavoittelemassa uusimperialistista maailmanjärjestystä, jossa se on valinnut alistamispyrkimystensä kohteeksi Grönlannin ja  Panaman. Ukrainan sota on  hidastanut vaatimallaan huomiolla etenemistä näiden alueiden  haltuunotossa.

Venäjä jatkaa putinilaisen maailmanjärjestyksen luomista, jos sille vain annetaan liekaa. Ei liene syytä epäillä, etteikö myös Trump halua muodostaa oman etupiirinsä, josta ensimmäinen merkki olisi huumekaupan tukahduttamisen nimissä tehtävä Venezuelan miehittäminen. Tietysti se varaus on jätettävä, että Trumpin seuraaja voi kääntää kurssin johonkin järkevämpään suuntaan. Käytettiinpä näistä moniselitteisistä kuvioista nimeä maailmanjärjestys tai etupiirit, varsinainen päämäärä on imperialistisen politiikan avulla oman edun tavoittelu.

Varsinainen tyrmäys tapahtui kuitenkin vanhan mantereen  (Euroopan) ja uuden mantereen (Amerikka) ajautuessa poikkiteloin keskenään tuoreeltaan. Samalla entiset liittolaiset näyttävät  ajautuneen omiin vastakkaisiin leireihin. Yhdysvallat ja Venäjä ovat hakeutuneet toistensa yhteyteen yhteisten kaupallisten näkökohtien vuoksi. Poliittisen hinnan maksavat muut valtiot, kuten USA:n vanhat eurooppalaiset yhteistyökumppanit. Epäpyhä allianssi USA - Venäjä  pelaa nyt  yhteen tavalla, joka ei kylmän sodan aikana olisi tullut  kuuloonkaan.

Yhdysvallat on pyrkinyt ennenkuulumattomalla tavalla irtisanoutumaan Euroopan puolustamisesta. Erimielisyydet näyttävät vieläkin laajemmilta, sillä näkemyserot koskevat myös Naton toiminnan rahoittamista, maahanmuuttoa, tullipolitiikkaa ja mahdollisesti monia muitakin kysymyksiä. Sanalla sanoen Yhdysvaltoihin ei voi enää luottaa.

Uutta jakautumista tapahtuu myös liberaalien demokratioiden kesken niiden ajautuessa pahoihin yhteistoiminta- ja resurssiongelmiin. Itä-Eurooppaan syntyi autoritaarisesti johdettuja maita, vaikka mahtava Neuvostoliitto oli poistunut takapirun asemasta. Ne halusivat parlamentin enemmistöpäätöksillä kehittää itse autoritaarista hallintoa kyllästyttyään liberaalin demokratian monimutkaiseen päätöksentekoon.

Ideologisesti eri maat ja maiden osa-alueet tuntevat  eriasteisesti sielujen sympatiaa nationalistista hallintoa kohtaan. Yhdysvallat hajottaa mielipideilmastoastoa Euroopassa antaessaan tuen kansallismielisille puolueille.

Tietä tulevaan – vaikkakin ristiriitaisin muotoiluin - viitoittaa Yhdysvaltain tuore turvallisuusstrategia, jossa edellä kuvatut  trendit vahvistuvat tai siten luovat hämmentävän kuvan tulevasta. Euroopan on nyt vihdoin löydettävä yhteinen sävel tai sitten edettävä enemmistöpäätöksin.

Yhdysvallat  - Trumpin suulla – julistaa strategiassa Euroopan tuomiopäivää. Poissaolollaan strategiasta loistaa vanha Venäjän uhka, mutta tuskin se n takia, että se olisi menettänyt ajankohtaisuutta, vaan sen takia, että globaalit palikat järjestäytyvät uudella tavalla. Hämmentävää on se, että Yhdysvallat asettaa itsensä Venäjän ja Euroopan väliin välittäjätahoksi. Missä on huoli eurooppalaisten jäämisestä yksin Venäjää vastaan?

Euroopalla on paljon murheita. Päällimmäisenä on aikaikkunan kapeutuminen: ehtiikö Euroopan puolustus kattamaan aukon, jonka Yhdysvaltain vetäytyminen Euroopan puolustamisesta aiheuttaa ja ennen kuin Venäjä vahvistuu ja rohkaistuu kohdistamaan sotilaallisia toimia Eurooppaa vastaan.

Etupiirit ovat omiaan jouduttamaan maailman pirstoutumista toisilleen vihamielisiin leireihin           Elämme maailmanlaajuisen modernin olemassaolon murroksessa, jonka seestymisestä ei näy merkkejä. Tässä on eurooppalaisilla paljon turvallisuuspoliittista  pohdittavaa eksistentiaaliseksi haasteeksi saakka.