Nykyisin 2000-luvusta käytetyn ”sääntöpohjaisen kansainvälisen
järjestelmän” juuret voidaan johtaa 1800-luvulle tai jopa 1600-luvulle.
Nimitystä ei voi synnyttää tyhjästä. Tutuimmat esimerkit ovat Yhdysvallat ja
Venäjä.
Molemmat ovat valinneet kotimaansa olemassaolon perustaksi
ekseptionalismin (oman maan ainutlaatuisuuden) ja molemmat ovat ottaneet
ohjelmakseen Manifest Destinyn, suuren kohtalonuskoon pohjautuvan tehtävän.
Trump on julistanut ”Make America Great Again” -oppiaan ja Putinin uho uusine maailmanjärjestyksineen
saa yhä suurellisempia muotoja.
Molempien ohjelma vetoaa äänestäjien alhaisimpiin vaistoihin.
Mikä lopulta merkitsee? Vain loputon vallanhimo, diktatuuri muodollisen
demokratian keskellä. Jossain taustalla on molempien (ehkä tahaton) oivallus,
että liberaali keskiluokka on menettänyt valta-asemaansa ja ääniä keskitytään
kalastamaan enemmän tai vähemmän tiedostamattomalta työväestöltä,
pienituloisilta ja etnisiltä ryhmiltä, joita voidaan helposti huijata.
Putin on kertonut mahtinsa osoituksena uusista kaiken torjunnan
läpäisevistä ydinaseilla varustetuista ohjuksista. Sanalla sanoen Venäjä on
siirtynyt väitetysti kärkeen – ainakin propagandassaan - tuhoaseiden
kehittelyssä. Putin on ilmoittanut, ettei epäröisi käyttää ydinasetta, vaikka
se johtaisi Venäjän itsensä tuhoutumiseen, joka merkitsisi ”sankarillisen”,
totaalisen joukkoitsemurhan hyväksymistä! ”Mihin me tarvitsisimme maailmaa,
jossa ei olisi Venäjää?”, kysyy Putin. Eikä vastausta tarvita.
Putinin tavoitteena on ”Putinin maailmanjärjestys”. Jäämme
odottamaan, minkä muodon se saa.
Trump on valmis koitokseen, onhan hänellä kuvittelemansa
voittava diili takataskussaan. Joka tapauksessa molempien suurvaltojen henkien
taistelun sommittelu osuu jollakin kummallisella tavalla yksiin.
Molemmat pelkäävät tai ainakin sanovat katuvansa menneisyyden
tekoja, jossa kaikki tehtiin väärin: Neuvostoliiton hajoaminen oli globaali
katastrofi ja Yhdysvaltoja muut maat ovat väitetysti kohdelleet kaltoin, siis
vain käyttäneet sitä hyväkseen, imeneet siitä verta. Asiat on palautettava
maailmanmahtien suuruutta korostavalle tolalle, antavat molemmat ymmärtää..
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Putinilaisella maailmanjärjestyksellä on mielenkiintoinen
yhtymäkohta Henry Kissingerin poliittiseksi testamentiksi jääneeseen,
suhteellisen tuoreeseen ”World Orderiin” (kts. esim. blogikirjoitukseni
”Maailmanpolitiikan uusi järjestys”). Kissingeriläinen reaalipolitiikka lähtee
niin kaukaa kuin Westfalenin rauhasta (1648) tai vaihtoehtoisesti Wienin
kongressista (1815). Näissä luotujen mallien mukaan tulee hänen mielestään
pyrkiä suurvaltojen sopimaan ”järjestykseen”.
On luotava uusi westfalenilainen maailmanjärjestys siten, että
suurvallat pitävät yllä kuria ja järjestystä. Tässä uudessa järjestyksessä
kansallisvaltiot voivat säilyttää muodollisen itsenäisyyden, mutta sitoutuvat
suurvaltojen yhdessä luomien sääntöjen noudattamiseen.
Tässä on jotain tuttua…… Naton kaltaiset toisen osapuolen iholle
tulevat sotilasliittoumat ovat Putin opin mukaan torjuttavia maailmanrauhaa
uhkaavina liittoina. Trump ei tunnetusti hänkään ajattele liittoumakeskeisesti
vaan pitää parempana kahdenkeskisiä turvallisuussopimuksia, diiilejä, jotka
perustuvat mafiamaiseen vuorovaikutteiseen palkitsemiseen hyvillä teoilla.
Trumpilainen diilipolitiikka on äärimmilleen kansainvälisiä
suhteita yksinkertaistava ajatussyndrooma. Politiikkaa hoidetaan
liikemiespohjalta ja se perustuu bisnesvaistoihin. Voitto näissä suhteissa on
aina liikemiehen voitto toisesta samanlaisesta.
Trump ei kunnioita aiempia sopimuksia koskivatpa ne kauppaa tai
sotilasliittoja. Hän haluaa myös luoda oman bilateraalisiin diileihin
perustuvan sopimusmaailman, jossa neuvottelut käydään Yhdysvaltain ehdoilla. Jää nähtäväksi kuinka pitkälle trumpilainen
monenkeskisten kansainvälisten kauppa- ym. sopimusten vieroksunta yltää. Ei
voida kuitenkaan puhua mistään trumpilaisesta maailmanjärjestyksestä vaan
pikemminkin spontaanista, asiayhteys kerrallaan luotavasta sopimusmaailmasta. Improvisoitu
lojaalisuus ratkaisee.
Sekä Putin että Trump ovat hylänneet liberaalin demokratian
hyvän tuottamisen aatoksen. Hyvää taustatukea antaa Kiina tekemällään
ratkaisulla, jossa Xille annetaan mahdollisuus hallita käytännössä lopunelämäänsä.
Vanhaa liberaalia demokratiaa jää puolustamaan monien puolustuskyvyttömänä
pitämä Eurooppa omine ihanteineen. Euroopassakin uusi populismi kyseenalaistaa
demokratian, joka pidetään hengissä vain niin kauan kuin sitä tarvitaan omien
valta-asemien varmistamiseksi.
Jos hakee eroja putinilaisen maailmanjärjestyksen ja
trumpilaisen diiliajattelun välillä, niin niitä voidaan havaita Putinin
etupiireihin nojaavan ajattelun ja trumpilaisen kahdenvälisyyden kesken.
Tämäkin taitaa olla vain näennäinen ero, sillä myös Putinilla on tavoitteena
rikkoa potentiaalisten vastustajien yhteenliittymiä.
Putinin tavoitteena on ”Putinin maailmanjärjestys”, jota
päivitetään tarpeen mukaan.
Kaikki aiemmin aikaansaatu tuhotyö on väitetysti aiheutunut
liberaalin demokratian soveltamisesta.
::::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Tänä päivänä maailmanjärjestykset ovat murroksessa. Toisen
maailmansodan jälkeisestä Yhdysvallat-johtoisesta sääntöperäisestä
järjestelmästä on vielä paljon jäljellä, mutta ajattelu on myös muuttunut. Ja uusi
murtautuu anteeksipyytelemättä läpi. Edellä kuvattu bipolaarinen maailmankäsitys
on kuollut ja kuopattu jo 30-40 vuotta
sitten. Melko pian (noin vuodesta 1990 – vuoteen 2020 käynnistyi siirtymäkausi uuden
(tai uusien) maailmanjärjestyksen
pystyttämiseksi. Sekä idässä että lännessä on tapahtunut suuria muutoksia
esimerkiksi suhteessa sotilasliittoihin. Putinin kauhistelema 1900-luvun suurin
geopoliittinen katastrofi on aiheuttanut Venäjässä kaipuun yhdistää Itä-Euroopan
maat uudelleen Venäjän yhteyteen osaksi perustettavaa uutta maailmanjärjestystä.
Nyt on käynyt ilmi sodan myötä, että Ukrainan alueluovutukset Venäjälle
lienevät sen vähimmäisvaatimus. Liipaisimella ovat Venäjän läntisen rajan ”rajavaltiot” eli Baltian maat, Puola ja
Suomi.
Bipolaarisen maailmanjärjestyksen purkauduttua on lännessä
tapahtunut vielä suurempia muutoksia kuin konsanaan idässä. Yhdysvallat ja
Venäjä ovat löytäneet toisensa samalla, kun USA hakee irtautumista
maailmanlaajuisesta tukikohtaimperialismista.
Selvää on, että Yhdysvallat on vetäytymässä kansainvälisistä
vastuista. Sen aiheuttamat aukot joutuvat muut maat täyttämään yhteisvastuullisesti.
Edellä uumoiltu poliittisten suhteiden väljähtyminen ja
korvautuminen kaupankäynnin laajenemisella alueiden välillä on tosiasia, joka
on toteutumassa.
Samalla kantopintaa tietyissä maissa on saavuttanut ilmiö, joiden
johtajista voisi käyttää nimeä valtiotason rosvoparonit. Tästä räikeimpinä esimerkkeinä
ovat Panaman, Grönlannin ja Kanadan sitominen tavalla tai toisella Yhdysvaltain
presidentin otteeseen.
Maailmassa on tällä hetkellä meneillään monia eri suuntaan vaikuttavia
poliittisia ja kaupallistaloudellisia trendejä. Selvää on, että Yhdysvallat-johtoinen sääntöpohjainen järjestelmä
ei näytä enää pitävän ja.USA vetäytyy toisaalta kyllästyttyään vastuunkantoon,
mutta toisaalta myös ottaen vieläkin herkkähipiäisesti kantaa kriisipesäkkeisiin
varsinkin, jos ne koskevat Yhdysvaltoja.
Kiina on omaksunut neutraalin asenteen moniin maailmanpolitiikan
kysymyksiin. Välillä tuntuu, että vain Taivanilla on jokin merkitys Kiinalle
Euroopan ykköskysymys on kykeneekö se säilymään
kilpailukykyisenä vai näivettyykö se.maailman laajuisessa taloudellisessa kilpailussa.
On vaikea sanoa onko kehittyvillä mailla omaa maailmanjärjestystä
kehittävää kyvykkyyttä, vaikka Afrikka onkin nousussa.
Venäjä tuo tähän soppaan oman mausteensa omalla aggressiivisuudellaan.
Se ei aio alentua kansainvälisen järjestelmän häviäjäksi. Joka tapauksessa se
on osoittanut olevansa painoarvoltaan suurempi tekijä kuin lännessä on kuviteltu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti