Nürnbergin haamut muistoissamme

 

Kävin katsomassa juuri elokuvateattereihin tulleen amerikkalaisen elokuvan ”Nuremberg” . Seuraavassa esittämäni blogiteksti ei ole ensisijaisesti elokuva-arvostelu, vaan historiassa todella tapahtuneen ja elokuvassa esitetyn ”todellisuuden” vertailu. Elokuva on rakennettu Hermann Göringin persoonan ja hänen vastaparinsa, oikeudenkäynnin psykiatrin olemuksen ympärille. He ovat siis elokuvan keskushahmoja. Göringin pyylevä, hyväntuulinen olemus muodostui eräänlaiseksi symboliksi hänelle itselleen ja miksei koko Saksalle – tietenkin Hitlerin ohella. Hitlerin kanssa tasavertaiseksi hänestä ei kuitenkaan ollut, vaan hän tunnusti, että ”jalkani rupesivat tutisemaan heti, kun tulin lähelle Hitleriä”.

Epäilemättä elokuvaa on työstetty huipputuote mielessä. Ensimmäinen seikka, joka tuli mieleen oli, miksi elokuva on julkaistu juuri nyt. Syy näyttää selvältä. Yhtymäkohtia tähän  päivään on riittämiin, kun uusia fasistisia yhteisöjä syntyy tulvimalla. Fasismista myös keskustellaan laajalti poliittisessa ympäristössä uutena vaarana. Elokuvan yksi pääviesteistä on, että fasismi eri muodoissaan ei ole kadonnut mihinkään, vaan tekee paluun keskuuteemme  aina tietyin välein.

Elokuvassa hahmotetaan myös natseja osana aivan normaalia perhe-elämää, joka on tähän saakka ollut eräänlainen tabu. Fasismi ja natsismi on haluttu toisaalta nähdä perustellusti osana pahan olemusta. Tosi asiassa natsi-Saksa pyrki luomaan eräänlaisen hyvinvointiyhteiskunnan Saksan malliin. Kaikki muu, mikä liitettiin  natsismiin vuosien varrella, ajoi tinkimiseen rauhanajan tavoitteista sodan hyväksi.

Elokuvan henkilöt ovat todellisia aikoinaan eläneitä ihmisiä. Keskushenkilöiksi kohoavat Hermann Göringin (erinomainen Russell Crowe) ohella eräät muut elokuvamaailman tähdistöön kuuluvat näyttelijät, kuten korkeimman oikeuden tuomaria, Robert Jacksonia näyttelevä Michael Shannon, natsien mielentilatutkimuksista vastannut psykiatri Douglas Kelley  (Rami Malek) ja hänen avustajansa Howie Triest (Leo Woodall). Elokuvan, joka on saanut hyviä arvosteluja, on ohjannut James Vanderbilt.

Välillä tuntuu, että Göringistä luodaan sympaattisempi kuva kuin millainen hän todellisuudessa oli. Yleensä Göring kuvataan historian lähteissä epärehelliseksi, ylimieliseksi, irstaaksi, itserakkaaksi, ylemmyydentuntoiseksi ja nautinnonhaluiseksi ihmiseksi, jonka moraali ei kestä lähempää  tarkastelua.

Elokuva muodostuu psykiatrin ja Göringin väliseksi henkien mittelöksi, jossa jossain välissä on ei kenenkään maa.  Elokuvasta on pyritty muodostamaan kiehtova välienselvittely, eräänlainen vivahteikkaiden ihmissuhteiden kaleidoskooppi, jossa Göring – tulkintani mukaan - pyrkii löytämään pehmeitä kohtia psykiatrin ystävyyden pitävyydestä, saadakseen henkilökohtaista etua oikeudenkäyntiä varten. Psykiatri ikään kuin joutuu altavastaajaksi ja leikkii siitä huolimatta vaaran momentilla pahan ja hyvän tilapäisessä liitossa. Suoraviivaiset tuomiokoneiston edustajat eivät katsoneet tätä peliä hyvällä.

Elokuva perustuu Jack El-Hain romaaniin ”The Nazi and The Psychiatrist”, joka kertoo edellä mainitusta psykiatri Kelleysta, jonka itsepintainen taistelu selvyyden saamiseksi natsijohtajien  psyykkeestä johti lopulta Kelleyn itsemurhaan 1950-luvulla, kun hän ei saanut sodan jälkeen ajatuksilleen muiden tukea. Kirjaa en ole lukenut ja totuutta en tiedä, joten jää epäselväksi, kuinka pitkälle ovela ja itsevarma Göring saattoi tosiasiassa johdatella tai vedättää psykiatria.

On selvää, että tällaisen elokuvan luonne on paljolti riippuvainen siitä, mitä näkökulmia natsismissa ja sen keskeisissä hahmoissa korostetaan.  Elokuvassa asetetaan kaksi natsia, vahva Hermann Göring ja heikko Julius Streicher toisiaan vastaan. Streicher, testien mukaan älykkyydeltään keskinkertainen, ihminen kuvataan säälittäväksi surkimukseksi, jonka avulla halutaan ehkä kuvata natsieliitin ylivoimaa alempaan keskiluokkaan.

Jäin kaipaamaan syvemmälle luotaavaa analyysia natsijohtajien henkilökirjosta. Göring ei enää sodan viimeisinä vuosina ollut sellainen voimahahmo,  joksi häntä elokuvassa kuvataan,  ja joksi liittoutuneet häntä luulivat, vaan rappeutunut ja sivuun vetäytynyt pudokas natsijohdossa. Göring ja hänen johtamansa ilmavoimat eivät kyenneet estämään Saksan kaupunkien pommittamista sodan jälkipuoliskolla: ” jos liittoutuneet pääsevät pommittamaan Saksan kaupunkeja, voitte sanoa minua mülleriksi”. Göring maksoi tästä kalliin hinnan. Historioitsijat ovat kyseenalaistaneet hänen rankinginsa Hitlerin kakkosmiehenä.

Elokuvassa Hermann Göringin avulla korostettiin paitsi natsijohtajien älyä, niin samalla myös   rakastavan perheenisän ja rakastettavan ihmisen roolia, tai niin kuin joku olisi voinut sanoa, hyvyyttä. Olivatko elokuvan natsit siis aivan kuin ketä tahansa saksalaisen elämäntavan tulkkeja? Itse olen pohtinut älyn ja viisauden erottavia tekijöitä natsijohdon tapauksessa ja laajemminkin. Julius Streicher ei tässä tarkastelussa anna kuvaa keskiverrosta natsijohtajasta. Tämä kävi ilmi älykkyystesteissä, jotka tehtiin parille kymmenelle natsille Nürnbergissä. Johtavat natsit (noin 20) osoittautuivat testeissä selvästi keskivertoa älykkäämmiksi, jotkut huippuälykkäiksi, kuten Göring (äo 138), Himmler (arvioitu äo), Hollannin valtakunnankomissaari Arthur Seyss-Inquart  (äo 141!), suuramiraali Eric Raeder (äo 134), valtionpankin pääjohtaja Hjalmar Schacht (äo 143!). Myös Hess ja Ribbentrop - monesti historiassa aliarvioituina - olivat melko korkealla älyn hierarkiassa. Keskiarvotulos natsijohtajilla liikkui 130:n  molemmin puolin.

Äly ja julmuus eivät ole mitenkään toisiaan poissulkevia asioita, kuten Hollannin valtakunnankomissaarin Seyss-Inquartin tapauksessa voidaan osoittaa. Tämä nero kuvataan poikkeuksellisen raa`aksi ja julmaksi. Voitaisiinko sanoa, että korkea älykkyys ilman korkean moraalin ja viisauden lahjan säätelevää vaikutusta, saattaa synkeimmillään johtaa  katastrofaaliseen  pahuuteen?

 Itse olisin kaivannut pohdintaa tai analyysia toisaalta korkean älyn ja toisaalta viisauden ja korkean/alhaisen  moraalin  keskinäisistä riippuvuuksista, vai olivatko ne sittenkin riittävän selkeästi esillä elokuvassa?

Hermann Göring, joka lähes ainoana syytettynä puolusteli tekojaan analyyttisesti, paljasti viimeisellä huudahduksellaan, ”Heil Hitler”, että mikään asenteessa tai mielipiteessä ei ollut muuttunut.

Göringiä ei ehditty teloittaa. Hän puraisi viime hetkellä syanidikapselia, jonka oli salakuljetuttanut  vankilaan.

::::::::::::::::::::::::::::

Elokuva jäi hämmentämään mieltä, vaikka se ei tuonut juuri uutta natsi-Saksan viimeisten  vaiheiden raadollisuuteen. Ehkä siinä kuvattiin vielä kerran keskitysleirikauheuksia tavalla,  joita amerikkalainen suuri yleisö - luotaan työntäen -  ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin.