Puoluekenttä muutosten kourissa

Kun toinen maailmansota päättyi saneli sodan lopputulos osittain Suomen puoluekentän voimasuhteet. SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto) oli kommunistien peitejärjestö. Sen siipien suojaan yritettiin saada kaikki ”demokraattiset voimat” itäeurooppalaisen kaavan mukana. Kuten tunnettua siinä epäonnistuttiin, koska sdp:tä kannattaneet työläiset eivät suostuneet alistettaviksi. Suomen työpaikoilla käynnistyi ennen kuulumaton ideologinen taistelu, jossa taisteltiin työväestön sieluista kommunistien ja sdp:n välillä. Kommunistien suurin vihollinen ei ollut kokoomus vaan sdp. Lopputuloksena hivuttaminen kohti sosialistista Suomea epäonnistui.

Neuvostoliitto ei ollut tässä taistelussa aktiivinen osapuoli, vaikka Stalin töksäyttikin sodan jälkeen kommunisti Milovan Djilasille, että Neuvostoliiton olisi pitänyt miehittää Suomi. Siinä oli kysymys halusta verbaalisesti osoittaa Neuvostoliiton voima tunnetulle jugoslaavipoliitikolle. Tosiasiassa Neuvostoliitolle oli tärkeää, että Suomi suoriutui hyvälaatuisine tuotteineen ja varmoine toimituksineen sotakorvauksista. Toisen maailmansota lopputulos tyydytti Stalinia.

Kovissa 1950-luvun poliittisissa taisteluissa hahmottui puoluekenttä, jossa vasemmisto jakautui kahdeksi voimaryhmittymäksi (sdp + skdl). Sosiaalidemokraateista tosin irtosi TPSL vasemmistososialistisena fraktiona, mutta se osoittautui 10 vuoden harha-askeleeksi. Vastaavasti kommunistien/SKDL:n äärilaita irtosi omaksi taistolaiseksi fraktioksi. Kun Suomen puoluekenttä kokonaisuudessaan vasemmistolaistui 1960-luvun lopulla, katosi vasemmistofraktioilta mielekäs olemassa olemisen oikeus. Sdp yhtenäistyi ja kasvoi ja SKDL:n kasvu pysähtyi. Samaan aikaan yleinen vasemmistolaistumiskehitys johti kansanrintamahallituksiin 1960-luvulta 1980-luvulle.

Kansanrintamassa oli kysymys ensimmäisestä poliittisesta konvergenssista Suomen puoluekentässä: raja sosialistien ja ”ei-sosialistien” välillä liudentui, vaikka puolueet säilyttivätkin profiilinsa. Kokoomus ei ollut mukana tässä konvergenssissa pääosin kahdesta syystä: se ei jakanut kansanrintaman tavoitteita yhteiskunnallisesta konsensuksesta ja toiseksi Neuvostoliitto otti tähtäimekseen kansanrintaman ylläpidon valtioiden yhteistyövälineenä, johon puoluekentän oikea reuna ei sopinut. Voidaan sanoa, että kansanrintama vaati poliittisen vastustajan, joksi kokoomus näytti sopivan. Kysymys oli siis selkeästi kansanvallan toteuttamisesta tinkimisestä.

Ensimmäisen konvergenssin kohdalla voidaan puhua myös ”Kekkosen konvergenssista”. Neuvostoliiton näkökulmasta se korvasi 1940-luvun lopun epäonnistuneen tavoitteen ”demokraattisten puolueiden liitosta”.

Miten määritän poliittisen konvergenssin?

Määritän sen lähestymiseksi kohti yhteistä yhteiskuntamallia tai vaatimattomammin kohti yhteistä yhteiskunnallista olosuhdetta puoluekentän niiden toimijoiden kesken, jotka hyväksyvät yhteen sovitetut päämäärät ideologioista tai arvoeroista huolimatta.

Tilanne muuttui vuonna 1987, kun sos.dem ja kokoomus muodostivat ”epäpyhän” allianssin. Kilpaileva Paavo Väyrysen johtama porvarihallitusvaihtoehto hävisi kamppailun vallasta. Aseveliakseli, joka oli vahvana monissa kaupungeissa marssi paraatimarssia valtakunnanpolitiikkaan.

Luokittelen tämän vaiheen ideologiset barrikaadit ylittäväksi toiseksi poliittiseksi konvergenssiksi, josta keskusta oli ulkona. Yhdeksänkymmentäluvulla tilanne jälleen muuttui.

Ruotsin pääministeri (2006-2014) Fredrik Reinfeldt sanoi kerran jotenkin niin, että kun Ruotsin sosiaalidemokraatit luopuivat sosiaalidemokraattisesta agendasta, porvarit ottivat sen omakseen! Räväkästi sanottu, mutta siinä on totuuden siemen. Reinfeldt nimesi Ruotsin kokoomuksen uudeksi työväenpuolueeksi paljon ennen kuin Suomessa keksittiin sama asia. Sama kehitys on toteutunut Suomessa, jossa puolueiden ”sosiaalidemokratisoituminen” on vähentänyt sos.demin merkitystä. Viimeksi Sanna Marin sanoi sen ääneen: ”Vihreät ovat tulleet sosiaalidemokraattien tontille”, (HS 19.8.2017).

::::::::::::::::::::

Viimeistä vaihetta on vielä liian aikaista ennakoida, mutta meneillään on vahva oikeistopyrintö, jossa valtion rooli on kirpoamassa monista yhteiskunnallisista palveluista. Ollaan jättämässä taakse vaihetta, jossa puolueiden yhteinen konsensus vallitsi ja jakoi hyvinvointia kansalaisille. Ehkä tämän vaiheen kultakausi – näin jälkeenpäin tarkasteltuna – osui 1980 luvulle ja osin toistui 1990-2000-luvulla.

Se mitä on tapahtumassa sotessa ja liikenne- ja viestintäsektorilla on viitoittamassa tietä kohti yksityisen ja julkisen uutta yhteistyörakennetta. Pyritään siis uuteen konsensukseen, jossa yksityinen yritystoiminta ja julkinen valta sovitetaan yhteen uudella tavalla. Emme tiedä, mihin kehitys johtaa, mutta on esitetty epäilyjä, että julkinen sektori ei menesty taistelussa globaaleja yritysjättejä vastaan, jos tapahtuu kehitys, jossa yksityisten palvelujen tarjonta keskittyy. Oletus on siis, että Suomen markkinat kiinnostavat ulkomaisia suuryrityksiä ja vähitellen ne rapauttavat julkisen sektorin tarjoamat palvelut.

Taustalla on koko ajan käyty taistelua kansallisvaltion ja globalisaation välillä. Kahdeksankymmentäluvulta lähtien – ensin hitaasti, sitten kiihtyen – globalisaatio sai otteen kansallisvaltioiden itselleen varaamasta roolista.

Populismin nimellä tunnettu kansallismielinen suuntaus on ”imperiumin vastaisku”, jonka tarkoitus on palauttaa kansallisvaltion vanha vahvuus. Emme jälleenkään tiedä mihin päädytään, mutta on selvää, että edellä kuvattuun ideologioiden ja puolueiden väliseen asetelmaan globalisaatiokehityksellä on ollut oma vahva vaikutuksensa. Puolueiden kannattajat ovat jakautuneet, ei välttämättä puoluerajojen mukaan, vaan puolueiden sisällä kansallismielisiin ja globalisteihin.

Monien kansalaisten turhautuminen päätäntävallan katoamiseen kansainvälisiin sfääreihin (EU!) on johtanut sekavaan taisteluun läntisissä demokratioissa. Uusin kansainvaellus eli maahanmuuton nopea lisääntyminen on osa tätä meneillään olevaa prosessia. Ehkä on muodostumassa kolmas konvergenssi. On tulkinnanvaraista lasketaanko Lipposen hallitusten ideologiset rajat ylittänyttä värikirjoa kolmanteen konvergenssiin. Sama koskee Kataisen sateenkaarihallitusta. Mieluiten rajaisin nämä toisen kategorian sisälle. Tulevaisuuteen liittyy yksi suuri kysymys, nimittäin ideologioiden uuden nousun mahdollisuus, vaikka sitä ei juuri nyt helposti tunnista.

On mielenkiintoista tarkastella kolmannen konvergenssin ideologiaulottuvuutta. Olemmeko palanneet ideologiajakoon pysyvämmin, vaikka tuon ajan piti olla jo ohi? Paljolti on kysymys siitä, mihin vihreät asettuvat arvo- ja ideologia-akselilla. Jos vihreät porvarillistuvat, merkitsee se vahvan porvarillisen konvergenssin syntymistä.

”Vanhojen puolueiden” (erityisesti keskustan ja sdp:n) perintöä ollaan jakamassa uudempien poliittisten voimien kesken. Vanhat puolueet tuskin marginalisoituvat, joten puoluekenttä pirstaloituu ja on jo pirstaloitunut ja hallitukset muodostetaan vaihtelevin kokoonpanoin. Kansanvallan syntipukeiksi jäävät jotkin edellä mainitut populistiset pien- ja marginaaliryhmät.