Charlottesville – ”tämä ei ole sitä, mitä me olemme”

Uutinen Iltasanomissa:

”Lauantaina kolme ihmistä menehtyi Charlottesvillessä Virginiassa, jossa äärioikeistolaiset ja rasistiset ryhmät kokoontuivat puolustamaan poistettavaksi määrättyä etelävaltioiden muistomerkkiä. 32-vuotias nainen menehtyi ja parikymmentä loukkaantui (oikeistolaisiin) marssijoihin kuuluneen miehen ajettua päin vastamielenosoittajia autolla, ja kaksi poliisia kuoli helikopterin maahansyöksyssä.”

Mitä tapahtui oikeasti?

Mielenosoituksessa oli kysymys hyvin valmistellusta väkivallanpurkauksesta. Saamieni tietojen mukaan äärioikeistolaiset olivat paremmin varustettuja mielenosoitukseen kuin poliisit (lähde: Virginian kuvernööri). Huudettiin komentoja ”eteenpäin” ja suojana pidettiin kilpiä, soihtuja heilutettiin. Vaikutti siltä, että toimenpiteitä oli etukäteen harjoiteltu. Paikalle ryhmittyneet rotuerottelun vastustajat olivat valmiit vastaamaan oikeiston aggressioon.

Kysymys on amerikkalaisen ekseptionalismin äärimmäisestä ilmiöstä, paremmuuden kaventamisesta koskemaan vain pientä osaa kansasta. Muistijälkinä 1800-luvulta näillä ihmisillä olivat mustien sokaisemiset ja sormien katkomiset yksi kerrallaan.

Mielenosoitusmarssi oli järjestetty etelävaltioiden kenraalin Robert E. Leen patsaalle, joka viranomaispäätöksellä on monen muun vastaavan muistomerkin tapaan määrätty poistettavaksi. Alt-right (alternative right) -ryhmät olivat mielenosoituksen takana.

Väittelyä on käyty siitä, oliko kysymys etelävaltioiden kulttuuriperinnön vaalimisesta vai onko kysymys vanhan 1800-luvulta peräisin olevan rasismin ihannoimisesta. Näyttää siltä, että vaaka kallistuu - mielenosoituksen iskulauseet huomioiden - räikeäksi rasismin kannattajien mellakaksi.

Uutisten skuupiksi nousi, se mitä presidentti Trump, Valkoinen talo ja uudelleen Trump sanoivat. Ensin kantansa ilmoitti Trump: hän tuomitsi kiihkoilun ”monilta puolin” yrittäessään teennäisesti olla ”tasapuolinen”. Sitten Valkoisessa talossa hoksattiin, ettei asiaa ihan näin voi sivuuttaa. Niinpä Valkoinen talo ilmoitti, että presidentin paheksuva ilmoitus koski kaikkia ryhmiä, myös natseja, Ku Klux Klania ja valkoisen ylivallan kannattajia. Tässäkään ”korjauksessa” ei mainittu ratkaisevaa sanaa ”äärioikeisto”.

Sitten astui julkisuuteen Trump itse ja korjaili aiempia lausuntoja pahempaan suuntaan. Hän palasi teemaansa ”molempien puolien” harjoittamasta väkivallasta. Trump puhui muutakin. Hän kielsi kaikkien mielenosoittajien olleen natseja tai valkoisen ylivallan kannattajia ja väitti Robert E. Leen patsasta puolustaneissa olleen myös ”todella hyviä ihmisiä”. Hän ei suostunut kutsumaan yliajamista suoraan terrorismiksi, mutta toki tuomitsi teon jyrkästi. Trump rinnasti alt-rightin keksimäänsä käsitteeseen alt-left yrittäen jatkaa tekaistua tasapuolisuusteemaansa.

Turhaan.

Monet republikaanit kyllästyivät veivaamiseen ja saivarteluun ja tuomitsivat presidentin puheet ja ilmaisut voimakkain sanoin. Itse asiassa republikaanit pelkäsivät tulevansa leimatuiksi äärioikeiston kautta. Siksi yritettiin luoda hajurakoa mielenosoittajien ja republikaanien väliin.

Kysymys on klassisesta esimerkistä Trumpin kaudelta: presidentti on ikioma itsensä, Valkoinen talo yrittää selitellä presidentin levottomia puheita ja maltilliset republikaanit yrittävät peittää häpeän tunteensa presidenttiä kohtaan. Varsinainen vallan kolmijako-oppi trumpilaisittain!

Mediassa on pyritty kuvaamaan äärioikeiston liikehdintää uudeksi ilmiöksi. Sitä se ei ole vähimmässäkään määrin. Ratkaiseva muutos tapahtui ehkä jo 1960-luvulla kansalaisoikeusliikkeen nousun myötä. Liikkeen uljaimmat hetket osuivat vuoden 1964 presidentinvaaleihin. Demokraatti Lyndon B. Johnsonin menestys oli katkera pala etelävaltioiden demokraateille, jotka olivat hallinneet sitä ennen etelän rasistista poliittista kenttää. Republikaanit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja ottivat etelän haltuunsa. Rotuerottelua kannattaneet eivät ole koskaan luopuneet agendastaan, vaikka välillä onkin ollut poliittisesti tyynempää.

Tyyntä myrskyn edellä?

Kyllä, tästä ei ole montaa vuotta, kun äärioikeisto vastustaessaan Barack Obaman valintaa katkerasti – järjestäytyi ”teekutsuliikkeeksi” ja käynnisti propagandakampanjan, jossa verhotusti olivat näytillä kaikki nyt esillä olleet teemat. Alt(ernative)-right on aggressiivisempi versio teekutsuliikkeestä. Sen yhteydessä käytetyt käsitteet, kuten natsismi, rasismi ja valkoisten ylivalta ovat muuttuneet rutiineiksi.

Kun Obaman kausi lähestyi päätöstään radikaalioikeiston liekki hiipui, mutta Trumpin valinta kiihotti kannattajat varjoista näkyville Ku Klax Klania myöten. Moneskohan Klanin profiilinkohotus tässä oli kysymyksessä? Olen itselleni kirjannut 1800-luvun alkuperäisen KKK:n nousun lisäksi ainakin 1920-luvun (kannattajina viisi miljoonaa miestä ja 500 000 naista!) ja 1950- ja 60-luvun nousun, jotka molemmat hiipuivat liikkeen johdon väärinkäytöksiin ja omaan tolkuttomuuteensa. Jossakin siemenet ovat jääneet kuitenkin itämään odottaen sopivaa maaperää kasvaakseen.

Selvää on, että Trumpin valinta on aktivoinut oikean reunan sotureita taistelemaan ”oikeuksiensa” eli valkoisen ylemmyyden puolesta. Samasta syystä Trumpin on ollut vaikeaa tuomita selkein sanoin kapinaa: hänen kannattajissaan on paljon alt-right -ryhmien jäseniä.

Ku Klax Klan on selkeä esimerkki pelosta, jota valkoiset tuntevat. Vuoteen 2050 mennessä valkoiset ovat Yhdysvalloissa vähemmistönä. Trump hyötyi tavattomasti ruostevyöhykkeen valkoisten pelosta vähemmistöjä kohtaan, samoin kuin työpaikkojen menetyksistä. Näistä on lyhyt matka nyt esillä oleviin ääriliikkeisiin.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

”Tämä ei ole sitä, mitä me olemme”, on monen amerikkalaisen huulilla. Mutta verkkolehti Politico vastaa, että väite ei ole historiallisesti tarkka. Moni kantaa vastuuta menneisyyden pahoista teoista. Ehkä huudahduksessa on jotain hätähuutomaista.