Istun Kaisa-kirjastossa Helsingissä ja luen Atlanticia, Foreign Affairsia ja Foreign Policya. Ihailen kirjoitusten ammattimaista otetta. Artikkelien sisällöstä voi olla joskus eri mieltä, mutta niiden laatutaso on korkea. Tosin keskeiset aika- ja sanomalehdet Suomessa täyttävät myös laatulehdistön kriteerit.
Amerikkalaisten laatulehtien teksti on haasteellista. Niitä on luettava ajatuksella eivätkä ihan kaikki kohdat avaudu ainakaan ensimmäisellä lukemalla.
Vaaditaan perehtyneisyyttä, muuten lukukokemus on turhauttava kokemus. Tässä tullaan asian ytimeen (ainakin tämän kirjoituksen ytimeen): lukevatko näitä juttuja ihmiset, jotka kirjoittavat vain toisilleen. Entä jos napataan kadulta keskiverto Trumpin kannattaja, miten kiinnostavina hän kokee nämä artikkelit?
Laura Saarikoski kirjoittaa Hesarissa 26.8.2017 artikkelissa ”Yhdysvalloissa valheet uppoavat isoon osaan kansasta kuin häkä”. Hän erittelee hyvin mediailmapiiriä suuren veden takana. Mitään uutta jutussa ei oikeastaan ole, mutta ei tarvitsekaan olla. Se käy hyvin mediamaailman kertauksesta.
Jutun ytimessä on lehtien ym. lukijakunnan jyrkkä jakautuminen ainakin kahtia (tosiasiassa hyvin moniin eri osiin). Joskus tuntuu miltei lapselliselta pohtia lukijakunnan eriytymistä. Se nyt on vaan niin polarisoitunut kuin miltä se näyttääkin.
Olemme saavuttaneet sisällön tuottamisessa aivan uuden tason. Kuka tahansa voi olla uutisten tuottaja. Miten voi enää erottautua massasta, kun ”kaikki” kirjoittavat? Vastaus: joko yrittämällä pärjätä vanhoja lehtimiesihanteita (objektiivisuuteen/totuudellisuuteen pyrkiminen) noudattaen tai sitten kehittämällä ”vaihtoehtoisen totuuden”. Tämä viime mainittu noudattaa sitä ”totuutta”, jotka ihmiset haluavat tuntea omakseen. Sillä taas ei välttämättä ole mitään tekemistä faktojen kanssa.
Onko tämä vastikään kehitetty valeuutisvaihe aivan uutta median historiassa? Ei tietenkään, mutta nyt se tulee esille aiempaa verrattomasti räikeämpänä. Aluksi ajateltiin, että ns. faktantarkistajat paljastavat kyllä valheen: ei tarvitse olla huolestunut. Keskivertosuomalainen pärjääkin tällä kontrollilla pitkälle. Mutta nyt eletäänkin - varsinkin Yhdysvalloissa - aivan toista aikaa. Suuren änkyräkonservatiivien joukon asenne on sellainen, että faktantarkistajista viis! Luetaan vain sitä tietoa, jota halutaan kuunnella ja omaksua ja tarjontakin on aivan valmiina. Valemedia alkaa olla jo vitsi, sehän on rutiinia!
Saarikosken jutussa tuodaan esille, kuinka Trumpin kannattajat ovat ”kouluttamattomia duunareita”. En todellakaan voi uskoa, että he lukisivat alussa mainittuja ulkopoliittisia ja yhteiskunnallisia aikakauslehtiä. He päinvastoin ovat omaksuneet ajattelun, jossa ns. laatumedia huijaa heitä ja Washington on täynnä heidän pettäjiään.
On hyvin tyypillistä, että sanotaan, että vanhat duunarit on unohdettu Yhdysvaltain politiikassa . Unohdetun kansan ääni, Donald Trump tuli ja tarttui täkyyn ja on nyt Yhdysvaltain presidentti, sanokoon laatulehdistö mitä tahansa. Koko trumpilainen ajattelu perustuu itsensä pettämiseen. Entisiä teollisuustyöpaikkoja ei pystytä palauttamaan. Taloustieteilijä Richard Baldwinin viesti on moneen kertaan lausuttu, mutta paikkansa pitävä: ”Työpaikkojen suojelu globalisaatiolta ei ole mahdollista” ja jatkaa: ”Sen sijaan pitäisi enemmän miettiä keinoja, miten voisimme suojella työntekijöitä”. Ennen kaikkea tarvitaan uusien taitojen hankkimista. Lainaukset ovat HS:n Baldwinin haastattelusta ”Uusi tekniikka tunkeutuu palveluihin” (HS: 26.8.2017).
Vähemmälle pohdinnalle jää se, mikä voisi olla yhteiskunnan rooli ihmisten sivistämisessä. Tässä kohtaa änkyräkonservatiivinen Trumpin kannattaja leimaa tällaiset puheet kommunistisiksi. Ei tässä mitään yhteiskunnan roolia tarvita: jokainen pärjää omillaan! Mutta kun ei pärjää. Juuri nämä samaiset Trumpin duunarit ovat niitä, jotka ovat menettäneet otteensa yhteiskunnassa vallitsevasta todellisuudesta ja omasta tilastaan. He kuvittelevat ”tietävänsä” ja tunnistavansa asiat. Vastakkainasettelu on selvä: heidän inhoamansa liikaviisaat ovat oma kuppikuntansa, joka kerää rahat itselleen.
Kysymys on ketjureaktiosta, jossa työpaikkojen menetykset ovat johtaneet otteen menettämiseen ja tosiasioiden korvaamiseen kuvitellulla tietämyksellä, joka taas on johtanut taikauskoon ja salaliitoteorioihin. Syytökset projisoidaan ”paremmin tietävään” eliittiin. Eliitillä on omat syntinsä, mutta syntipukkiteoria on väärä.
Satun olemaan sitä mieltä, että yhteiskunnan vastuun ihmisten sivistämisessä täytyy olla suuri. Juuri yleissivistys on Yhdysvalloissa lyöty laimin kymmenien miljoonien ihmisten osalta. Tietovelkaa maksetaan nyt pois karmealla tavalla. Ja kuitenkin 1950-luvulla lukion käyneiden osuus Yhdysvalloissa oli ylivoimainen Eurooppaan verrattuna, jossa panostettiin enemmänkin ammatilliseen koulutukseen.
Onko meillä Suomessa nähtävissä jotain samanlaista ilmiötä? Osittain on. Keskustelupalstoilla (tai pikemminkin mielenilmaisupalstoilla) on meidän omat trumpilaisemme, jotka vieläpä uskovat jokaiseen sanaan, minkä suuri johtaja Trump sanoo. Hjallis Harkimo livautti kerran erään haastattelun yhteydessä, että MTV:n ja Ylen uutisilla on jo eriytynyt katsojakunta. Tämän mukaan ollaan siis saman tien alussa, missä Yhdysvalloissa ollaan jo pitkällä. No, eivät valtakunnalliset kanavat kuitenkaan johda Suomea Yhdysvaltojen tielle.
::::::::::::::::::::
Olen monesti ottanut esillä ”tasapuolisuussyndrooman”. Se on tila, jossa kaksi tai useampi kiistelevää osapuolta niputetaan samaan läjään, samanlaisiksi riitapukareiksi, joista parempaa ei kannatta ryhtyä seulomaan. Tässä tehdään iso virhe. Miksi? Saarikosken jutussa viitataan Harvardin yliopiston erääseen tutkimukseen, jossa todetaan:
”Selvin ja tärkein sanomamme on, että Yhdysvaltain poliittinen kartta ei ole polarisoitunut yhtä lailla kartan molemmissa päissä. Oikealle on syntynyt melko eristäytynyt oikean laidan ekosysteemi, jonka muoto ja toimintatavat eroavat jyrkästi muusta mediaekosysteemistä”.
Juuri näin.
Liberaalia lehdistöä on vaikeaa leimata vasemmiston äänitorveksi, joka oikeiston tavoin yhtälailla vääristää todellisuutta. Tasapuolisuussyndroomassa on itse asiassa kysymys henkisestä velttoudesta eli haluttomuudesta hakea totuuden siemenet. Helpompaa on niputtaa riidan osapuolet samaan kategoriaan, samalla säästytään ottamasta kantaa.
Laatumedian suuri haaste on, miten reagoida höpöuutisiin (esimerkiksi tekaistuun juttuun Hillary Clintonin harjoittamasta lasten hyväksikäytöstä washingtonilaisessa pitseriassa). Jos laatumedia uutisoi valemedian julkaisemia mainitun kaltaisia tuotoksia, se lisää niiden uskottavuutta trumpilaisten keskuudessa. Jos siis laatulehti kirjoittaa Hillary Clintonin seksuaalisista vinoumista – vaikkakin ne valheeksi leimaten - niin sehän kertoo Trumpin kannattajille, ettei savua ilman tulta.
Lopputulos tästä kaikesta voisi olla, että riippumatta, mitä Trump puhuu – se ja sama puhuuko hän totta vai valhetta – oleellista on, että hän pitää kannattajiensa puolta. Tässä on kuitenkin miina, johon Trump voi astua: pitkän päälle ei nimittäin riitä, että vain retoriikassa ajetaan kannattajien asiaa. Myös käytännössä tulee saada tuloksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti