Liberaalin demokratian kritiikki ja puolustus

Demokraattinen eläin on sellainen otus, joka ei voi muuttaa kantaansa, koska on joskus omaksunut kansanvallan periaatteet juuriaan myöten eikä ole kokenut vaihtoehtoa omassa elinpiirissään koko elämänsä aikana. Millä oikeudella kansanvallan kannattaja liberaalin demokratian nimiin vannoen katsoo, että demokraattinen järjestelmä tarjoaa parhaat ratkaisut yhteiskunnan edistykseen ja ongelmiin?

Mitä tulee autoritaariseen vaihtoehtoon, niin onko meidän alistuttava käsitykseen, että siinä valta on vain ylhäältä päin annettua eikä sille ole aitoa sosiaalista tilausta kansalaisilta. Entä jos asia onkin niin, että kansalaiset ovat kyllästyneet demokratian eripuraan ja valtataisteluun ja haluavat ”pomon”, joka sanoo, miten asiat ovat.

No, tässä ne nyt ovat: liberaalin demokratian kritiikki ja demokratian vaihtoedot esille pantuna, aivan kuten ne ovat – tosin erilaisina variaatioina – nähtävissä esimerkiksi Euroopan autoritaarisesti hallituissa maissa.

Entä liberaalit kansanvaltaiset maat ? Yksilön vapaudet, sananvapaus, oikeusvaltioperiaatteet, keskinäinen konsensus ja yhteiskuntarauha ovat tavoitteita, jotka kansanvalta on asettanut itselleen. Sen lisäksi tarvitaan toki kilvoittelua toisia polkematta, innovatiivista mielenlaatua ja elinikäistä kouluttautumista. Liberaalissa demokratiassa on opittava vähintään sietämään toisinajattelijoita.

Luultavasti vahvan yleissivistyksen maat eivät voi suostua autoritaariseen kuriin missään olosuhteissa. Vahvan yleissivistyksen omaavat kansalaiset osaavat ajatella omilla aivoillaan ja toisaalta suostuvat väistymään kantoineen, jos häviävät äänestyksessä enemmistölle. Tämä on osa demokraattista sivistystä ja hyviä tapoja.

Olen tähdentänyt, että demokratiaan kouluttautuminen vie sen 100 vuotta. Sitten malli on niin vakiintunut, ettei sitä enää voi hevillä kaataa eivätkä väliin tulevat muuttujat (sota!) pysty sotkemaan selvää asiaa. Toimiva demokratia sisältää toimivan opposition, joka haastaa hallituksen ilman, että kummankaan puolen tarvitsee pelätä kumousta tai kostotoimenpiteitä.

Valitettavasti on käynyt niin, että maapallolla on vain harvoja ”täysdemokratioita”, joilla on ollut aikaa harjoitella kansanvaltaisia prosesseja kymmeniä vuosia tai jopa yli sata vuotta. Väljemmin tulkiten maailmasta löytyy tutkimusten mukaan noin 90 vapaata maata ja viitisenkymmentä ei-vapaata maata. Loput ovat siltä väliltä.

Autoritäärinen demokratia on otsake, jonka alle sullotaan vaikka minkälaisia valtioita. Se tarkoittanee, että minimissään demokratian ulkoiset tuntomerkit, esimerkiksi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, ovat voimassa Autoritaarisuuden määrä vaihtelee maittain, johtajavaltaisesta demokratiasta tosiasiasialliseen diktatuuriin.

Autoritaarinen hallinto epäilee, eikä vain epäile, vaan usein tuomitsee liberaalin demokratian heikkouden tilaksi. Autoritaarisuuteen liittyy usein populismi. Tällä haluan sanoa, että suuri kansanjohtaja on ”selvän puhujan” maineessa. Etsimistä tai epävarmuutta ei tähän ajatteluun voida liittää. Viestiä ja sanomaa yksinkertaistetaan niin pitkälle, että yhteys monimutkaiseen reaalimaailmaan häviää.

Tietenkin demokratia voi syyttää itseään siitä, että on menettänyt kosketuksen kansaan. Joillekin tämä voi olla merkki ajastaan jälkeen jääneestä ”kansanvallasta”: se on liian välillinen. Se ei vastaa suoraan kansalaisten kysymyksiin, vaan kierrättää ”vastauksia” moninkertaisesti välillisen järjestelmän kautta.

Toista on Vladimir Putinin välitön kontakti kansalaisiin suorassa TV-lähetyksessä. Mitä siitä, jos kysymykset on valikoitu jo etukäteen. Mitä siitä, jos vastaukset/päätökset pannaan täytäntöön tosiasiallisesti ilman parlamentaarista valmistelua ja periaatteita.

Entä Donald Trumpin Washingtonin hallinnon ohittavat twiitit? Eivätkö ne olekin suoran demokratian malliesimerkkejä? Hallitsija lähestyy suoraan kansalaisia! Samalla kongressille osoitetaan kaapin paikka ja osa kansalaisista hurraa: näytettiin niille. Autoritaarinen hallinto pyrkii ovelasti yhdistämään välilliset vaalit ja suoran kansalaiskeskustelun. Mistään suorasta demokratiasta ei tietenkään ole kysymys. Tässä on silti kansanvaltaisella järjestelmällä mietinnän paikka.

Eikö toisaalta autoritaarisuuteen liity pieni sisäpiiri, joka sanelee päätökset? Kansan ainoa mahdollisuus protestoida on mennä kadulle ja osoittaa tarvittaessa väkivaltaisesti mieltään. Tähän saattaa kuitenkin sisältyä kansalaisten toivonkipinä. Vastahan Puolassa presidentti kumosi parlamentin autoritaarista yhteiskuntaa vahvistaneen päätösesityksen vetollaan.

Toimiva, aito demokratia edellyttää toimivia instituutioita, joihin kansalaiset voivat luottaa. Skandinavian maat ovat olleet näihin aikoihin saakka esimerkkejä luottamusyhteiskunnasta. Niitä voidaan hallita ”sivistyneesti” jopa vähemmistöhallituksilla (ei tosin Suomessa). Tämä on kypsän, sopeutumiskykyisen demokratian merkki.

Entä halpa viihde onko se turruttanut ihmisten aivot liberaaleissa demokratioissa, kuten joskus kuulee väitettävän? Tuskinpa viihde on mikään liberaalin demokratian erityispiirre. Autoritäärisesti hallituissa maissa, jos missä, viihde on kansalaisten tajun läpäisevää. Tavoite on tietenkin pitää kansalaiset tyytyväisinä.

Demokratian eräänlainen vinouma on siihen usein sisältyvä teknokratiavalta, joka ohjaa päätöksentekoa ohi poliittisen järjestelmän. Asiantuntijavallan ja poliittisen vallan tiedollisen eron umpeen kurominen edellyttää poliitikkojen valveutuneisuuden lisäämistä. Toisaalta kuka sanoo, että autoritäärinen valta on vapaa asiantuntijavallasta, pikemminkin päinvastoin?

Valitettavasti on esimerkkejä, jossa ollaan paljon pahemmin hakoteillä kuin puhuttaessa liian innokkaasta teknokraattien kuulemisesta. Osa kansalaisista on menettänyt luottamuksensa poliittisen järjestelmän luotettavuuteen ja kehittänyt vaihtoehtoisia totuuksia ja leimannut monet asialliset tiedotusvälineet valemedioiksi. Viime kädessä tässä on kysymys siitä, että henkilökohtaisen tiedon vajaus voidaan peittää ”totuudella”, jonka koetaan ”tuntuvan” oikealta (=totuus on sitä, miltä sen halutaan kuulostavan) . Tämä on populismin tai autoritäärisen vallan (tai niiden yhdistelmän) kapina vanhaa establishmenttia vastaan.

Onko niin, että oppositio vanhaa valtaa vastaan on itse asiassa aina ollut olemassa? Todennäköisesti kyllä. Se on vain tarvinnut sopivan karismaattisen johtajan – oman äänen - tullakseen kuulluksi.

Kaiken edellä kuvatun ylä- ja ulkopuolella toimii globalisaatio, joka on pannut liikkeelle modernin ajan kansainvaelluksen ja pakolaisvyöryn, jonka keskellä autoritääriset, populistiset ja demokraattiset voimat käyvät keskinäistä taisteluaan.

Erilaiset politiikan ja kaupan yhteenliittymät (EU, vapaakauppa- ja ympäristösopimukset ym.) on nähty yhtenä keinona sopeutua uuteen maailmaan. Seurauksena on ollut yhteenliittymis- ja erkaantumisprosesseja, jotka ovat luoneet ristiriitoja kansallisvaltioiden kesken. Autoritaariset, nationalistiset valtiot ovat muodollisesti mukana hankkeissa saadakseen etuja, mutta suhtautuvat täysin ambivalentisti yhteenliittymien syvempiin tarkoitusperiin.

Myös uusliberalismi on tarjonnut oman ”ratkaisunsa”. Tavoitteena on ollut vapauttaa markkinat, mutta viimeistään finanssikriisi opetti vapauden absurdisuuden, ellei sitten haluta suuryhtiökeskeistä maailmanjärjestystä. Sekä populistiset, autoritaariset että demokraattiset tahot vastustavat tällaista trendiä.

Oikeistopuhurin ja siihen liittyvän populismin vastoinkäymiset Euroopan tasolla muutamissa keskeisissä vaaleissa ovat osoittaneet kansalaisten terveen halun taistella liberaalin demokraattisen järjestelmän puolesta.

Suuri osa kansalaisten/yritysten/kansallisvaltioiden hämmennyksestä johtuu pyrkimyksestä sopeutua globaaleihin ympäristöihin ja niiden seurausvaikutuksiin. Taistelu käydään usein kansallisvaltioiden sisällä. Populisteilla, autoritaarisilla tahoilla ja liberaaleilla demokraateilla on jokaisella oma ratkaisumallinsa ongelmaan. Osa kansalaisista tunnustelee eriasteisia nousevia ja laskevia poliittisia virtauksia ja päättää sitten hypätä voittajan kyytiin. Ymmälläolijoiden määrä on kuitenkin kasvanut.

Keskeistä on löytää ratkaisut sopeutumiseen. Realistisimman ratkaisun tarjoavat ne, jotka tinkimättä myöntävät ongelmien monitahoisuuden ja pyrkivät pitkäjänteisesti löytämään etenemisväylät.