Menestymättömyyden salat

Yleisurheilun menestystä on tarkasteltu monesta näkökulmasta Lontoon MM-kisojen perusteella. On tullut paljon hyviä analyyseja, joista on syytä vetää johtopäätöksiä tulevaisuuteen. Yhteistä arvioinneille on ollut, että kisat suomalaisten menestymisen osalta menivät pieleen. Olen niin parkkiintunut suurkilpailujen seuraaja, että olen taipunut jo jonkin aikaa kannalle, jossa hyvää kilpailua ei voita mikään, ei edes oman joukkueen suoritukset. Ja Lontoossahan nähtiin loistavia kamppailuja.

Seuraavassa lähestyn asiaa historian näkökulmasta. Omat muistikuvani ulottuvat 1960-luvun alkuun ja sitä vanhemmista ajoista tiukkaan perehtymiseen esimerkiksi Suomen urheilun kulta-ajoista 1920- ja 1930-luvuista.

Suomen urheilu oli 1920-luvulla ja vielä 1930-luvulla samassa asemassa kuin se on nyt monissa Afrikan ja Aasian maissa unohtamatta arabimaita. Urheilu on tie sosiaaliseen nousuun ja henkilökohtaiseen uralla etenemiseen sekä kansalliseen rinnankohotukseen. Toinen maailmansota tappoi konkreettisesti monta lahjakkuutta ja sodan jälkeen oli tyytyminen pienentyneeseen menestykseen. Yleisurheilun menestyjät tulivat kapeammalta lajialueelta kuin kultakaudella.

Tultaessa 1960-luvulle menestys osui enää vain harvojen kohdalle. Odotukset olivat kyllä korkealla silloinkin. Olen monesti pyrkinyt tuomaan esille ikäluokkien koon merkityksen urheilumenetyksen kannalta. Mielestäni ei ole kiinnitetty kovin suurta huomiota siihen, että sodan aikainen syntyvyys oli alhainen. Juuri nuo neljäkymmentäluvun alkupuolella syntyneet olivat huippu-urheiluiässä 1960-luvulla. Muistan kuinka syvässä aallon pohjassa suomalainen yleisurheilu laahasi vuoden 1966 Budapestin EM-kisoissa: mitalia ei tullut, tuli vain Pauli Nevalan neljäs sija keihäänheitossa (plus seitsemän muuta pistesijaa). Alkoi syntyjen syvien luotaaminen.

Kuusikymmentäluvun lopulla alkoi uusi orastava menestysbuumi. Jälleen en voi olla huomauttamatta, että sodan jälkeiset suuret ikäluokat tulivat juuri tuolloin parhaaseen urheilijaikään. Jälkikäteen ajatellen seitsemänkymmentäluku oli hämmentävän, mutta loogisen nousun aikaa. Mutta ei ihme, ikäluokat olivat luokkaa sata tuhatta syntynyttä vuodessa. Oli mistä ottaa.

Samaan aikaan suomalainen yleisurheilu löysi massiivisesti dopingin, jolla oli ilman muuta suuri vaikutus menestymiseen. Sivuutan tässä yksityiskohdat. Ei kuitenkaan ole syytä unohtaa myöskään niitä ponnistuksia, joita tehtiin valmennuksen ja valmennusjärjestelmän puolella seitsemänkymmentäluvun vaihteessa. Se oli suuren herätyksen aikaa.

Yhdeksänkymmentäluvulta lähtien menestys MM-kisoissa on hiipunut. Tilastonikkarit ovat koonneet seuraavan sarjan MM-kisoista: 1990 luvulla 11 mitalia ja 137 pistettä, 2000-luvulla neljä mitalia ja 77 pistettä ja tällä vuosikymmenellä tähän mennessä kaksi mitalia ja 37 pistettä.

Syitä menestymättömyyteen on monia. Manageri Jukka Härkönen osui varmaan oikeaan sanoessaan, että yleisurheilu on maailman huipputasolla geneettisesti lahjakkaiden ihmisten temmellyskenttä. Tästä voisi jatkaa, että yleisurheilu on levinnyt yhä laajemmalle maailmalla. Uudet kansakunnat kokevat ylevän tunteen omien menestyessä - sen saman minkä suomi aikanaan.

Lontoon kisat osoittivat, että varsinainen huippu ei ole terävöitynyt. Doping-kontrolli on mahdollisesti leikannut huiput monien lajien osalta pois, mutta taso oli korkea muilta osin. Voimasuhteiden muutoksia tapahtui. Mistä oli kysymys, kun jamaikalaiset pikajuoksijat romahtivat ja miksi valkoiset urheilijat etenivät mustien kustannuksella? Ehkä doping-kontrollilla on osuutta asiaan.

Entä jos doping sallittaisiin? Harva on valmis menemään niin pitkälle kuin Erkki Vettenniemi Kanava-lehden 5/2017 artikkelissa ”Kuka kontrolloi doping-kontrollia?”, jossa hän ennakoi, että tulevaisuudessa ”urheilijalla on lupa määritellä ammatillinen etiikkansa lääkelaukun sisältöä myöten”.

:::::::::::::::::::

Suomessa ikäluokat ovat pienentyneet eikä huippuja löydy joka lajiin. Osa huippulahjakkaista on siirtynyt jääkiekkoon, koripalloon, ja lentopalloon vain muutamia mainitakseni. Yleisurheilun rekrytointipohjana voidaankin käyttää muiden urheilulajien huippuja. On kuitenkin selvää, että kaikkein kovimmat palloilulajien tähdet eivät vaihda lajia pelkästään ilosta päästä edustamaan Suomea yleisurheilussa.

Yksi melko vähän huomioitu asia on yleisurheilun ansaintamahdollisuudet. Taannoin tuli esille jopa monien huippu-urheilijoiden suoranainen köyhyys. Tämä ei toimi kannusteena urheilu-uraa luoville. Haasteena on siis henkilökohtainen tuli ja valmennusjärjestelmän toimivuus. Tuen saannissa valtion panostus on oleellinen. Veronmaksajat ovat innostuneita urheilijan menestyksestä, joten kaipa he ovat valmiita maksamaan urheilusta aiheutuvia kustannuksia.

Valmennusjärjestelmään panostamisesta on paljon puhuttu ja joissakin lajeissa kuten hiihdossa on päästy eteenpäin aimo harppauksin, kun taas esimerkiksi mäkihypyssä on taannuttu kaikkien aikojen pohjanoteeraukseen. Yleisurheilun harjoittajat jaksavat vielä kamppailla varsinkin nuorten sarjoissa, ja siellä ovat kansakunnan toivot. Mallia Härkönen suosittelee haettavaksi Ruotsista, jossa homma toimii muutamien vahvojen yleisurheiluseurojen varassa.

Kuiva kausi MM-kisoissa on kestänyt lähes 20 vuotta. Mutta nuoria on tulossa, vai onko? Härkönen on tutkinut tilastoja ja toteaa, että nuorten MM-kisojen urheilijoista 68 prosenttia ei koskaan yllä juniori-ikää parempiin tuloksiin ja 80 prosenttia nuorten arvokisojen mitaliurheilijoista ei koskaan menesty aikuisissa. Kysymys ei siis ole vain Suomen ongelmasta.

Yksilölajeissa puuttuvat (rahalliset) kannusteet, joita on jo 17-18-vuotiailla huippujääkiekkoilijoilla ainakin näkyvissä olevassa tulevaisuudessa. Vaatii pitkäjänteistä taistelua ennen kuin hedelmät yleisurheilussa kypsyvät. Ja koko ajan vaanii loukkaantumisvaara. Härkönen puhuu valinnoista: valinta on tehtävä varhain juniori-iässä ja sitten nuoresta on pidettävä hyvää huolta. Esimerkkejä on tapauksista jossa urheilijaa lähellä olevien kunnianhimo on vienyt juoksijalta jalat alta. Urheilija ei välttämättä itse havaitse vaaraa. Huippulahjakas urheilija on siis ympäröitävä joukolla eri alojen asiantuntijoita.

Meilläkin – kuten Ruotsissa - saattaa piillä lahjakkuusreservi maahanmuuttajissa. Sosiaalinen nousu voi olla monille heistä parhaiten saavutettavissa urheilun kautta.

Jotkut ovat haikailleet isomman MM-kisajoukkueen perään. Ajatus on, että kun paljon lähettää niin jotain saa. Ei näin. Nytkin kävi niin, että tulokset ennen kisoja eivät olisi edellyttäneet näin suurta joukkuetta. Loukkaantumiset tosin sotkivat ennakkokuviota. Mutta miten loukkaantumisia voisi ennaltaehkäistä?

Meillä monet ovat kaivanneet tehokkaampaa koululiikuntaa. Se sopinee ensisijaisesti tavallisen kuntoliikkujan tavoitteistoon, mutta ammattilaiset tarvitsevat oman ohjelman.