Suomettumisesta lännettymiseen

Kanava-lehdessä oli 5/2017 oli kaksi artikkelia, jotka mielestäni täydentävät toisiaan sen kehityksen valaisemiseksi Suomessa, mikä on tapahtunut toisen maailmansodan päättymisestä tähän päivään. Jukka Tarkan kirjoituksen nimi on ”Suomen turvallisuuden lyhyt historia” ja lehden vakituisen avustajan Timo Vihavaisen ”Jälkisanojen” otsakkeena on ”Salat tulevat julki”.

Mitään dramaattista uutta kummassakaan ei ollut, mutta kirjoitukset toimivat mainiosti herätteenä jatkoajatuksille. Vihavaisen kirjoituksen clue on, että Urho Kekkosen yhteistyö Neuvostoliiton kanssa saa arkistojen avautumisen myötä yhä konkreettisempia muotoja.

Vihavainen lähtee ”erityissuhteen” käsitteestä, jota taannoin käytettiin tuhkatiheään kuvaamaan oman pienen kansakuntamme politiikkaa suhteessa maailmanvaltoihin, varsinkin Neuvostoliittoon. Tähän sisältyy osittain kuvittelua, sillä suurvallat eivät välttämättä nähneet asioita samalla tavalla.

Vihavaisen perusoletus on, että pienen valtion on säilytettävä liikkumavaransa, käytettäköön siitä mitä erityistä nimitystä tahansa. Esimerkkinä Vihavainen ottaa esille Suomen suhdejärjestelyn toisessa maailmansodan ja kylmän sodan aikana. Suomi pyrki välttämään sodan aikana avointa, dokumentoitua liittoutumista mihinkään osapuoleen, vaikka sitten käytännössä joutuikin antamaan periksi. Suomen asemassa oleva maa kumartaessaan johonkin suuntaan väistämättä pyllistää johonkin toiseen suuntaan.

Vihavainen korostaa, että kylmän sodan aikana puolueettomuus varmisti liikkumatilan. Mitä olisi seurannut, jos Suomi olisi liittoutunut vain toisen osapuolen kanssa? Käsitän Vihavaisen kirjoituksen kommentiksi myös tämän päivän tilanteeseen, jossa Suomea ollaan vetämässä osaksi läntistä puolustus- tai hyökkäysjärjestelmää.

Aivan kuten kylmän sodan aikana Suomi on nyt ambivalentisti sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka kuitenkin on vahvasti lännettynyt. Tässä voidaan mielestäni nähdä jopa symmetria-asetelma kahden aikauden välillä. Komponentteina ovat ”kumppanuus” Naton ja ”YYA” Neuvostoliiton kanssa.

Sotilaallisen liittoutumattomuuden vaatima tila käy ahtaaksi nykypolitiikalla, mutta periaatteessa liittoutumattomuus on edelleen kiveen hakattu prinsiippi.

Vihavainen puuttuu myös suomettumiskäsitteen luonteen muuttumiseen. Kekkosen aikaan ”oikeaoppiset” (so. virallisen ulkopoliittisen linjan kannalla olleet) tahot naureskelivat käsitteelle, jolle ei väitteen mukaan löytynyt perusteita. Tilanne on muuttunut. Jo pidemmän aikaa käsitettä on pidetty realistisena tulkintana lähihistoriasta. Kuitenkin käsite alun perin oli Länsi-Saksan sisäpolitiikan lyömäase, jolla vastustajaa pyrittiin vahingoittamaan neuvostokantojen myötäilystä.

Käytännössä Suomessa noudatettiin politiikkaa, jossa Neuvostoliiton annettiin vaikuttaa Suomen sisäpolitiikkaan. Eikä vain näin, vaan suomalaiset käyttivät neuvostosuhteitaan toisia suomalaisia poliitikkoja vastaan, joka lopulta oli viheliäisintä suomettumista.

Hoitiko Suomi asiansa huonosti suurvaltasuhteiden osalta kylmän sodan aikana? Ei, mutta suhteisiin kuului pitkälle viety opportunismi. Hyväksyttiin käytäntö, jossa itsenäinen kansakunta – tai pikemminkin sen poliittinen koneisto – haki naapurin avulla etuja ja valta-asemia, joita eivät kansalaisten antamalla valtakirjalla pystyneet saavuttamaan. Asia vietiin niin pitkälle, että neuvostosuhteiden kriitikot kävivät vähiin. Max Jakobsonin sanoin ”leijonat loppuivat kesken leijonankesyttäjältä eli Kekkoselta”.

Suomettumisagendasta tehtiin myös opportunistisen politiikan väline: on sanottu, että välttämättömyydestä tehtiin hyve. Kenenkään ei pitänyt kokea huonoa omaatuntoa suomettumisesta, koska se oli ”ainoa” mahdollisuus. Sitä paitsi se toi tulleessaan kukoistavat kauppasuhteet. ”Erityissuhteesta” piti ottaa siekailematta kaikki irti eli kääntää se omaksi eduksi.

Vihavainen korostaa menettelyjen arveluttavuutta: suhteita hoidettiin Kekkosen aikana Neuvostoliiton ”puoluelinjan” kautta. Vihavaisen sanoin ”itsenäisen valtion päämies alentui käyttämään ulkomaista apua omissa poliittisissa juonitteluissaan”. Edelleen hän toteaa, että ”tuntuu todennäköiseltä, että Neuvostoliitto tarvitsi Suomen-politiikkaansa varten juuri Kekkosen tapaista miestä”.

Vihavainen viittaa naapurimaan arkistoihin, joista on alkanut ilmetä uusia todisteita Neuvostoliitto-suhteiden vinoumista: ”Viime aikoina on tutkijoille avautunut sekä Breznevin päiväkirjoja että Neuvostoliiton kommunistipuolueen politbyroon asiakirjoja, joista Kekkosen `Moskovan tie´ vastaansanomattomasti paljastuu”.

Vihavainen korostaa liikkumatilan merkitystä päinvastoin kuin Jukka Tarkka, joka kirjoituksessaan haikailee Natoon sitoutumista, joskin voimattomana harmittelee kansakunnan ja sen johtajien ajattelun ”lukkiutuneisuutta”. Lukkiutuminen konkreettisesti tarkoittaa Tarkan mielestä jumiutumista kylmän sodan kokemuksiin eli kritiikki kohdistuu suoraan kylmän sodan puolueettomuusajatteluun. Sopeutuminen nykypäivään taas tarkoittaa Tarkan mielestä Natoon liittymistä eli käytännössä liikkumatilan tietoista kaventamista Vihavaisen tarkoittamassa mielessä.

Tarkka profiloi Suomen toisen maailmansodan jälkeisen politiikan vuotavan koskiveneen soutamiseksi tyrskyjen keskellä. Tarkan mielestä vene vuosi kuin seula, mutta kuin ihmeen kaupalla Suomi pärjäsi. Suomi selviytyi, mutta hinta oli kova: Neuvostoliitto sotkeutui 30 vuoden ajaksi Suomen hallituksen muodostamiseen ja pariksi kymmeneksi vuodeksi presidenttipelin äänettömäksi yhtiömieheksi.

Tarkan kirjoituksen läpivirtaavana periaatteena on, että Suomi oli koko kylmän sodan ajan kuoleman vaarassa. Tällainen kärjistys ei mielestäni vastaa tosiasioita. Liikkumavaraa oli ja sitä käytettiin hyväksi. Tarkkakin myöntää, että kestettiin, mutta tyypillisesti hän dramatisoi yöpakkasten ja noottikriisin merkitystä. Myös Kekkosen lähipiirissä oli henkilöitä, joilla oli tarve kertoa jälkipolville, että Suomen olemassaolo oli hiuskarvan varassa, mutta Kekkonen pelasti Suomen. Tässä on paljon Vihavaisen mainitsemaa arveluttavaa suomettunutta johdattelua.

Olen aina pitänyt liioiteltuna Tarkan käsityksiä vuoden 1978 sotaharjoitusepisodista, jossa Suomi - Tarkan mukaan - ”pelastui” torjumalla Neuvostoliiton (lue: Vladimir Stepanovin aloitteesta tehdyn) aloitteen. Juuri sotaharjoitusepisodi on mielestäni esimerkki, kuinka jämäkällä otteella epätoivottavat sitoumukset vältetään ja säilytetään liikkumavara. Puolustusvoimain komentajan Lauri Sutelan johdonmukainen päättäväisyys poisti kriisin siemenetkin ja Neuvostoliiton oli tyytyminen ratkaisuun.

Tarkka antaa ymmärtää, että koskivene on nykyisellään läntisten liittolaissuhteiden takia paljon vakaampi ja kestävämpi kuin aiemmin. Mutta ulkoisen vaaran manaamisesta hän ei ole luopunut. Tarkkaa lukiessa tulee tunne, että ”vihollinen” on koko ajan sormi liipaisimella.

Erityisesti Tarkkaa korpeaa lupaukset järjestää kansanäänestys Nato-jäsenyydestä. Tätä hän pitää hirttosilmukkana, koska poliitikot eivät uskalla poiketa kansalaisten (kielteisestä) kannasta. Äänestystä ei yksinkertaisesti uskalleta järjestää, koska kansa äänestää väärin. Hän katsoo turhautuneena, että presidentti, hallitus ja eduskunta ovat näin ollen lukinneet Suomen Naton ulkopuolelle.

Tarkka haluaisi löytää kompromissin nyt vallitsevan - väittämänsä mukaan - sumuisen tilanteen ja Natoon liittymisen väliltä. Tarkka hakee pelastuskeinoksi omille kannanotoilleen kansalaisten sivistämistä, olettaen ilmeisesti, että valistuneet kouluttajat jakavat hänen Nato-kantansa. Tämä on pelkkä spekulaatio mieheltä, joka on jo lukinnut oman Nato-kantansa lukkoon. Sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta puhuvia kouluttajia löytyy kuitenkin runsaasti. Tarkka laskee sen varaan, että poliittinen eliitti asettuu selkeästi puolustamaan Nato-jäsenyyttä. Vastaanhangoittelijat Tarkka leimaa eliittiä tarkoituksettomasti syyllistäviksi populisteiksi.

Tarkka aliarvioi kirjoituksessaan kansalaisten turvallisuuspoliittista tiedontasoa. Se on nimittäin viisaan vankka yleisesti ottaen. Itse olen puolestani pannut merkille, että viime vuosina on tullut vastaan sellaisia ”eksperttejä”, että olen laittanut sanan "asiantuntija" heidän yhteydessään lainausmerkkeihin. Kansalaiset eivät alistu kyber- hybridi- ja propagandauhkien edessä herkkäuskoisesti, kuten Tarkka alentuvasti näyttää olettavan. Juuri hyvä yleissivistys takaa kriittisen Nato-kannan. Ja päinvastoin: kun olen ollut huolestunut viime aikoina ilmenneestä yleissivistyksen rapautumisesta, olen samalla ollut huolestunut pinnallisesta suhtautumisesta Suomen liikkumavaran säilyttämiseen.

Melkoisena ajatuskukkasena pidän Tarkan esittämää ajatusta, että ”Suomi on ….. pahassa paikassa Euroopan pohjoisella reunalla”. Tähän saakka Ruotsia ja Suomea on pidetty Pohjois-Euroopan vakauden takeena.

Naton vastustajat Tarkka leimaa pelkiksi mielipiteiden esittäjiksi. Hän vetoaa siihen, että kansaan ei voi luottaa, koska enemmistön mielipiteet voivat ”muuttua vaikka viikottain”. Olipa tarkoitushakuinen kärjistys! Tosiasiassa sekä ns. asiantuntijat että tavalliset kansalaiset muuttavat mielipidettään silloin, kun siihen vaikuttavat argumentit muuttuvat.

Tarkan mukaan historian taju on turvallisuusajattelun kivijalka. Olen samaa mieltä, mutta tulkinnemme historiaa eri tavalla. Onko siis Suomen syytä säilyttää liittoutumattomuutensa ja sitä kautta liikkumavaransa ja välttää sotilaallista sitoutumista? Vastaukseni on selvä: kyllä, sotilaallinen liittoutuminen ei ole tällä hetkellä relevanttia. Jukka Tarkan pyrkimys liittoutumiseen ryhtymisestä on johdettavissa hänen ajattelustaan, että Suomea uhkaa koko ajan sotilaallinen hyökkäysvaara. Argumentteja hyökkäysuhalle en Tarkan tekstistä löytänyt. Syyksi ei riitä, että koska Krimin niemimaa on miehitetty, niin seuraavana vuorossa on Suomi.

Liittoutumista jyrkästi vaativat tahot tekevät karhunpalveluksen kotimaalleen. Suomen kaltaisen maan on säilytettävä liikkumavaransa tulevien haasteiden varalta.