Yleisurheilun 16. maailmanmestaruuskisat ovat viittä vaille päättyneet tätä kirjoitettaessa. Mitä jäi käteen? Ainakin Lontoon kyky järjestää kisoja loistavasti. Brittien upeat yleisurheiluperinteet näkyivät kaikkialla. Yleisömenestys noudatteli Lontoon olympiakisojen kaavaa: täydet katsomot aamukarsinnoista lähtien. Tämä ei ole mitenkään itsestään selvä asia, sillä yleisurheilu on kärsinyt tietystä aneemisuudesta jo pitkään. Supertähdet kuten Usain Bolt ovat auttaneet esillä oloa, mutta laajemminkin ajateltuna verenvähyyttä on ollut havaittavissa. Lontoossa järjestettiin kuitenkin kaiken kaikkiaan loistokisat.
Meillä Suomessa yleisurheilu on pitänyt esimerkiksi TV-lajina pintansa, mutta ongelmiakin on. Sadan parhaan vuosittaisia tilastoja yleisurheilulajeittain on ollut vaikeaa ylläpitää yksinkertaisesti sen takia, että suorituksia ei ole kertynyt riittävästi.
Meillä Suomessa ihmiset tottuivat 1970-luvulla loistavaan menestykseen, ikään kuin uuteen nousuun sitten kymmenien vuosien takaisten loiston päivien jälkeen. Mikä muuttui? Ensinnäkin suuret ikäluokat takasivat massojen mukana olon rekrytointipohjana ja lopusta huolehti urheilijoiden aktiivinen hakeutuminen yleisurheilun pariin. Vanhojen esimerkkien voimaa ei voi yliarvioida.
Iso paha D. oli yksi elementti, joka auttoi asiaa. On kiistämätöntä, että doping-kulttuuri oli Suomessa voimissaan 1970-luvulla. Suomi oli aivan eturintamassa, toki muutkin käyttivät.
Suuri menestys on hiipunut aikojen saatossa. Ennen kisoihin mentiin hakemaan sitä mitalia, yhtä tai useampaa. Nyt Lontooseen lähetettiin urheilijoita, jotka eivät olleet läheskään pistesijakunnossa, saati mitalikunnossa. Toistui vanha asia: urheilijat taistelivat kotimaassa kisoihinpääsyrajan kanssa ja joidenkin onnistui läpäistä seula nipin napin.
Tässä ei sinänsä ole ihmeellistä: odotukset vain on viritetty liian korkealle tasolle, vaikka useimmat urheilun ystävät tunnistivat realiteetit. Nyt kisoissa näytti toteutuvan uhkakuva, että yksikään urheilija ei selviä loppukilpailuun. Lopulta tarvittiin paraatilajin, keihäänheiton viimeinen toivo, Tero Pitkämäki, jotta saatiin edes yksi urheilija finaaliin. Ja hyvin Pitkämäki heittikin.
Suomalaisten urheilijoiden tehtäväksi jäi kehua kisojen ilmapiiriä ja hyviä järjestelyjä….
:::::::::::::::
Lontoon maailmanmestaruuskisoissa oli muutamia tunnusmerkillisiä piirteitä. Esimerkiksi pikamatkoilla 100 metristä 400 metriin - aitamatkat mukaan lukien - saatiin yllätysvoittajia lähes kattavasti. Suurten mestariehdokkaiden kaatuminen oli yksi osa kisojen dramatiikkaa. Bolt (miesten 100 metriä) , Hejnova (naisten 400 metrin aidat) , Clement (miesten 400 aidat), van Niekerk (miesten 200 metriä), Felix (naisten 400 metriä) , Miller-Uibo (naisten 400 metriä), Thompson (naisten 100 metriä) saivat kaikki pettyä odotuksissaan. Miksi? Sitä voi vain arvailla. Perusvastaus on aina, että ”kilpailu on kiristynyt”. Tavallaan se pitää paikkansa. Oleellista on kuitenkin havaita, että voittajien tulokset olivat maltillisia huippujen kapasiteettiin nähden. Jos tämä johtuu doping-valvonnan kiristymisestä, niin kehitys on ollut todella myönteistä. Taso huipulla tiivistyi, kun ME:tä hipovat tulokset jäivät pois. Jäljelle jäi loistavia kilpailuja mies miestä ja nainen naista vastaan. Nähtiin dramaattisia romahduksia ja uusien voittajien riemunpurkauksia. Kotikatsojakin kamppaili osallistuuko hän uusien sankarien juhlintaan vai vanhojen mestarien syvään alakuloon.
Panin merkille eurooppalaisten ja amerikkalaisten juoksijoiden (myös valkoisten!) tasonnoston näissä kisoissa. Tämä tuli ilmi erityisesti dramaattisessa naisten 3000 metrin estejuoksussa, mutta tapahtui monissa muissakin lajeissa. On selvää, että kun jänikset puuttuvat pidemmiltä juoksumatkoilta, erot kapenevat afrikkalaisten, amerikkalaisten ja eurooppalaisten kesken. Ehkä kysymys on muustakin: eurooppalaisten ja amerikkalaisten vauhtikestävyys on parantunut havaittavasti. Myös pikamatkoilla eurooppalaiset nappasivat useita mitaleja amerikkalaisten ja jamaikalaisten nenän edestä. Varsinkin jamaikalaiset ovat taantuneet huippuvuosiin ja jopa viime vuoteen varrattuna.
Viime aikoina on tuotu esille mahdollisuus, että aloitettaisiin ennätystilastointi ”alusta” ja ennätysympäristöille asetettaisiin jatkossa entistä kovempia vaatimuksia. Tavoitteena on tietenkin paitsi doping-tulosten karsiminen niin myös urheilusuoritusten kontrollin kiristäminen, niin että arveluttavat tulokset jäisivät muutoinkin pois ennätystilastoista. Sen verran on esimerkkejä epäkelvoista olosuhteista, joissa vanhat ennätykset ovat särkyneet.
Kun kilpailu doping-laboratorioiden ja testauslaboratorioiden välillä jatkuu, on vaikeaa uskoa, että tällä ratkaisulla saavutettaisiin tuloksia, joita sillä tavoitellaan. Mutta jos sääntöjä kuitenkin uudistetaan rehellisen urheilun mahdollistamiseksi, ei pyrintöjä kannata tuomitakaan.
Ennätystilastoissa on useita ME-tuloksia, joiden rehellisyys kriittisesti arvioiden voidaan asettaa kyseenalaiseksi.
::::::::::::::::::::::
Kisojen brittiläinen kiintotähti Mo Farrah, varsinainen ”tuplien” maailmanennätysmies, epäonnistui viimeisen tuplansa tavoittelussa. Ja niin kovasti kun hän halusi voittaa…. Sir Mo Farahille kävi kuten Boltille, suuretkin mestarit kaatuvat lopulta, mutta ovat varmistaneet sitä ennen paikkansa urheilun historiassa. Boltin syrjäytyminen huipulta tapahtui lopulta mitä brutaalimmalla tavalla. Mitä suuremmiksi nämä hahmot kasvavat, sitä kovemmin he kaatuvat….
Myös monissa kenttälajeista nähtiin tilanteita, joissa johto finaalin aikana vaihtui useampaan otteeseen. Esimerkiksi sopivat vaikkapa miesten kolmiloikka, miesten seiväshyppy, naisten kolmiloikka. Myös tulokset useimmissa lajeissa täyttivät kriittisetkin odotukset.
Sitten lopuksi tärkeimpään eli yksilöiden keskinäisen kilvoittelun tärkeyteen. En usko, että tämä aspekti kalpenee koskaan niiden silmissä, jotka aidosti arvostavat yleisurheilua, vaikka jänisjuoksujen johdosta tuloskeskeisyys on voittanut alaa. Entusiasteille ei koskaan riitä pelkkien tähtiurheilijoiden ylivoima, tarvitaan loistavia kilpailuja. Ja Lontoon kisoissa nähtiin paljon unohtumattomia suorituksia ja kaksinkamppailuja, jotka jäivät mieleen.
Miesten sadan metrin juoksun dramatiikkaa olen jo käsitellyt erikseen blogisani, mutta kaikki pikamatkat täyttivät kilpailudramatiikan osalta tehtävänsä: yllätysvoittajat ovat osa tätä jännityksen täyttämää nykygladiaattorien näyttämöä. Pohjoismaatkin olivat osa tätä trillerirakennetta, kun Karsten Warholm yllätti kaikki.
:::::::::::::::::
On hienoa, että yleisurheilu laajenee huipputasolla yhä useampiin maihin. Joukossa on toki muutama arveluttava tapaus, kun rikkaat arabimaat ostavat juoksijoita Afrikan maista ja jotkut diktaattorit sitovat oman menestyksensä ostourheilijoihin, mutta kokonaiskuva huomioiden kehitys on ollut todella upeaa. Se antaa toivoa, että yleisurheilun kaltainen ”perusurheilu ” säilyttää paikkansa urheilulajien joukossa.
Entä Suomen yleisurheilun tulevaisuus? Meillä on valtava määrä lahjakkuuksia, jotka mielestäni hyötyvät doping-testauksen kiristymisestä. Tilastojen valossa jopa kolmisenkymmentä nuorta on ollut Euroopan 10 parhaan tilastoissa eri lajeissa. Esimerkiksi Viivi Lehikoinen on kultakimpale, jota ei saa pilata. Varsinkin EM-kisoissa menestymisen mahdollisuudet ovat ilmeiset. Ongelma on ollut, miten saada nuorten menestys realisoitumaan aikuisikäluokissa. Siinä on haastetta valmennukselle, urheilijoiden tukiryhmille ja muille intressitahoille tavallisia tuloksia ahnehtivia penkkiurheilijoita unohtamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti