Turusta opittua

Turun tragediasta on kulunut tätä kirjoitettaessa muutama päivä. On ollut aikaa miettiä, mitä on tapahtunut ja mitkä ovat kaikkein keskeisimmät kipupisteet tällaisessa tapahtumasarjassa.

Epäilemättä poliisin suoritus, kun se taltutti tappajan etenemisen on esimerkiksi kelpaava. On vaikeaa kuvitella nopeampaa reagointia.

Mieleen on jäänyt ”tummaihoisiksi” sanottujen henkilöiden rohkea aktiivisuus uhrien suojelussa ja pyrkimyksessä ottaa rikollinen kiinni. Tästä aiheutui asianomaisille haavoittumisia, joka korostaa riskinoton suuruutta.

Asia, johon tässä aion puuttua on viranomaisten kyky reagoida ensivihjeisiin jonkin henkilön vaarallisuudesta. Useana päivänä olen hämmästellyt, kuinka annetut vihjeet epätavallisesti käyttäytyvästä henkilöstä eivät ole johtaneet toimenpiteisiin. Syyksi on ilmoitettu työntekijäpula. En toki kiistä sitä millään tavalla.

Selitykset eivät ole olleet vakuuttavia. On sanottu, että ko. henkilöstä tehdyt ilmoitukset eivät sisältäneet ”uhkaa”. Kuitenkaan uhkaa ei ole jäsennelty riittävän eritellysti. Jos 350 hengen listalle pääsee vasta, kun terroristisolu on todellisuutta, ollaan myöhässä.

On harmittavaa, että suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari vielä 24.8.2017 toteaa, että tiedot pääepäillystä eivät olleet konkreettisia.

Tulee mieleen, että rutiinimainen huolestuttavan tapauksen käsittely on johtanut rekisteröintiin, mutta ei jatkotoimenpiteisiin. Asia on ikään kuin käsitelty, kun se on kirjoissa ja kansissa tai tietokoneen muistissa.

Ylen ajankohtaisohjelmien haastattelussa on haastattelija miltei tuntenut myötänoloutta, kun edessä kiemurteleva viranomainen ei ole uskottavasti pystynyt perustelemaan, miksi vihjeet ovat jääneet pimentoon. Se on käynyt selväksi, että mitään tarkoituksellista pimitystä tässä ei ole.

Vihdoin sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg tuli 23.8.2017 julkisuuteen ajatuksineen. Nerg totesi Lapin Kansalle, että poliisilla on ollut ongelmia seuloa vinkkejä rikosepäilyistä. Ongelmia on ollut kaikilla poliisien tasoilla suojelupoliisia myöten. Juuri suojelupoliisin toimia pidän näiden ikävien tapahtumien osalta kaikkein puutteellisimpana.

Nergin mukaan viranomaisille tulee kaikkiaan 20 000 vinkkiä vuodessa. Suurin osa on varmaan ei-kiireellisiä tai vähäisiä nopeiden toimenpiteiden kannalta katsottuna. Silti työvoimaa ei varmasti ole riittävästi hyvien tulosten saamiseksi.

Turussa oli kysymys siitä, että vastanottokeskuksen turvapaikkahakijoilta meni huolestuttava viesti ensin vastaanottokeskuksen johdolle ja täältä sitten Lounais-Suomen poliisilaitokselle ja sieltä edelleen suojelupoliisille. Ei ryhdytty tarkistustoimenpiteisiin. Vastanottokeskukseen ei otettu yhteyttä.

”Toimintaa joudutaan muuttamaan”, totea Nerg nyt. Esimerkkinä hän tarjoaa menettelytapaa, jossa viestien sisältö määritettäisiin tarkemmin jo ilmoitusvaiheessa. ”Kaikki rakenteet pitää tsekata ja täsmentää paremmiksi”, huomauttaa Nerg. Juuri näin on tehtävä.

Mutta viime kädessä on kysymys vihjeen vastaanottajan kyvystä arvioida tässä ja nyt tilanteen vakavuus ennen arkistointia ja mikä toimenpidetarpeen taso. Tässä veri punnitaan.

Osa edellä esitetystä voi kuulostaa jälkiviisaudelta, mutta mielestäni Turun tapauksessa on tunnistettavissa rutiininomainen asioiden käsittelyn ohuus, johon ei ole varaa.

PS

Radiohaasttelussa tuotiin Turun tapahtumien yhteydessä esille, kuinka suomalaiset ovat tottuneet, että asiat "ulkoistetaan". Tässä ei selvästikään tarkoiteta perinteistä liike-elämän ulkoistamista, vaan henkistä "ei varsinaisesti kuulu minulle"-ulkoistamista. Apua ei kategorisesti tyrkätä pois ajatuksista, vaan myötätuntoisia toki voidaan olla. Kysymys on itse asiassa hyvin järjestäytyneen yhteiskunnan seurausilmiöstä, jossa jokaisella on oma tehtävänsä.

Henkilökohtaiseksi tehtäväksi voidaan ottaa tapahtumasarjan kuvaaminen spontaanisti tai todisteiden kerääminen kuvaamalla. Mutta ollaanko yhteiskunnan järjestäytymisessä menty liian pitkälle? Spontaani auttamishalu jäi meitä vähemmän koulituille "tummapintaisille" ulkomaalaisille, jotka osoittivat hämmästyttävää rohkeutta oman terveytensä uhalla.