Kovaa ja pehmeää tutkimusta - tieteestä ja tieteen vierestä

 

Professori Antti Hassin (1931-2019) postuumisti julkaistu muistelmateos  ”Hassin paperi” maalaa monia hämmästyttäneen kuvan Taideteollisen korkeakoulun tapahtumista 1971-83. Se oli aikaa,  jolloin taideteollisen oppilaskunnassa valtaa käytti taistolainen opiskelijajärjestö – näin Hassi ainakin väitti.

Helsingin sanomissa julkaistiin pääkirjoitus ”Ilmiantoja ja tappouhkauksia korkeakouluissa” 3.4.2021, jossa  yhdyttiin Hassin syytöksiin ideologian sotkemisesta  opinahjon tieteelliseen työhön. Pääkirjoituksessa kerrattiin kaikki äärivasemmistolaisen opiskelijaliikkeen synnit.

Saska Saarikoski on tunnustanut kirjoittaneensa tuon pääkirjoituksen (HS 14.4.2021). Se kohta, joka pääkirjoituksessa on herättänyt suurimmat mainingit ei liittynyt suoraan taistolaisten kataluuden paljastamiseen vaan kohtaan, joka lainattuna kuuluu seuraavasti  ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille , humanistisille, ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa”. Vastaanotto yliopistomaailmassa oli tyrmäävä. Seuraus: HS:n päätoimittaja pahoitteli pääkirjoituksen sisältöä.

Pyrittiin siis luomaan kuva kahden (tai useamman) kerroksen tieteenharjoittamisesta tai - niin kuin on myös sanottu -  kovasta ja pehmeästä tieteenharjoittamisesta, joista jälkimmäistä edustavat yhteiskunnalliset ja humanistiset alat ja jälkimmäistä luonnontieteelliset alat.

Tässä on monia asioita,  jotka herättivät suurta närää tieteenharjoittajien keskuudessa – syystäkin. Ensinnäkin siinä ilman sen kummempia perusteita näytettiin kaapin paikka yhteiskunnallisille ja humanistisille aloille. Toiseksi vihjattiin,  että kun tieteellisyys loittonee em. aloista niin ideologia lisääntyy. Tässä viime mainitussa lähestymistavassa tullaan Hassin mainitsemien taideteollisen tapahtumien sylttytehtaalle. Yritän seuraavassa seurata molempia logiikoita.

Saska Saarikivi palaa asiaan 14.4.2021  -lehdessä kommentissaan ”Erään pääkirjoituksen tarina”. Ensinnäkin hän myöntää, että ”kyseinen pääkirjoitus ei ollut kovin onnistunut”, mikä onkin reilu tunnustus. Saarikivi sanoo,  että yhteen lyhyeen kirjoitukseen tuli ahdettua liian paljon maailmanselitystä. Toiseksi hän vetoaa siihen,  että vakavasti otettavissa tieteen harjoittamisen  piireissä on käytetty  em. kahtiajakoa. Saarikoski viittaa J. (Jakob) Bronowskin ja Bruce Mazlishin klassikkoteokseen ”The Western Intellectual Tradition” (1960). Kirjassa herrat pistävät tieteitä tärkeysjärjestykseen matematiikkalähtöisesti omien mielikuviensa perusteella: ensin on fysiikka, sitten kemia jo suurin varauksin, sitten alenevassa järjestyksessä biologia, taloustiede ja lopuksi yhteiskuntatieteet. Tätä rankkausta Saarikivikin mukailee suuren hälyn käynnistäneessä pääkirjoituksessa. Nyt hän myöntää, että ”tarvitsemme luonnontieteitä,  jotta sillat eivät romahda, mutta tarvitsemme ihmistieteitä,  jotta estämme ihmisiä romahtamasta”.

Saarikivi on oikeassa todetessaan, että googlen avulla meistä kaikista on tullut monilla aloilla eksperttejä, besserwissereitä ja asiantuntijoita aivan omasta takaa. Vastaavasti on syntynyt asiantuntijavihaa aiheesta ja varsinkin aiheetta: jokaisen omaa totuutta on markkinoitu yhtä pätevänä totuutena kuin mitä tahansa totuutta. Viime mainittu on jo ärsyttävän pitkälle viety myönnytys valetiedon suuntaan.

Saarikoski on myös oikeassa sanoessaan, että  ”yliopistoja kyseenalaistetaan entistä ankarammin” (tai ainakin niiden kanssa kilpailevaa tutkimusta tulee jatkuvasti julki). Osin tästä johtui herkästi syttynyt reagointi HS:n pääkirjoituksen aiheuttamaan ulostuloon: omasta asemasta halutaan pitää kynsin hampain kiinni, joka on tietysti ymmärrettävää.

Mutta palataanpa Bronowskiin, joka on seuraavassa tarkastelussa avainhenkilö. Perehdyin hänen ajatteluunsa tarkemmin vuonna 1974 , kun seurasin  herkeämättä hänen  BBC:lle tekemäänsä sarjaa ”Ihmisen vaiheet” (the Ascent of  Man). Se sai suurta arvostusta osakseen myös Suomessa. Sarjan edetessä kritiikkini Bronowskia kohtaan kuitenkin kasvoi. Hän oli juuri niin ylemmyydentuntoinen kuin tuo edellä esitetty tieteiden priorisointilista osoittaa. Sarjan yhdessä osassa hän vieraili  Pääsiäissaarilla ja ihmetteli,  miksi ihmiset miettivät,  mitä saarella olevat korkeat moai-patsaat merkitsevät. Oikea kysymys hänen mielestään olisi kuulunut: miksi nuo paadet on tehty. Mielestäni hän tahtoi sanoa,  että kysymys oli alkuasukkaiden jähmeästä ymmärryksen puutteesta.   Satuin vilkaisemaan Wikipediasta,  mikä on nykytieteen käsitys noista paaseista. Ja aivan oikein: saarella ei ollut juomakelpoista vettä missään, vain suolainen merivesi ympärillä. Paadet olisivat ajattelun mukaan merkkikiviä niissä kohdista, joista juomakelpoista vettä oli saatavissa. Siis aivan tieteenmukainen selitys! Ja Bronowski  ”tieteellisellä” legitiimillä luokitteli alkuasukkaiden työt ritualistisiksi tai joksikin muuksi taikauskoiseksi käyttäytymiseksi.

Tullaan jännittävään asiaan: pitääkö ihmisen käyttäytymisen olla – tieteen optimin näkökulmasta - aina rationaalista, optimaalista vai sallitaanko tiettyyn rajaan saakka suurimmasta älynkäytöstä irrallinen käyttäytyminen?  Entä jos tiede erehtyy, kuten on niin monta kertaa erehtynyt ? Bronowskin ajattelu tässä oli täysin kliininen: hän ymmärsi vain älylliset perustelut.

Voiko alemmuudentuntoiseksi koettu ”pehmeä tutkimus” koskaan lyödä  kovan tutkimuksen? Jos Friedrich Hegelin filosofia määritellään pehmeäksi, harva, jos kukaan on pannut sitä niin halvalla kuin Jakob Bronowski.

Aivan oikein monet haastatellut tieteen harjoittajat Hesarin jutun yhteydessä toteavat, että tieteen tekeminen on nykyisin hyvin monialaista ja sitä voidaan tehdä monista lähtökohdista. Tieteiden erottaminen niiden ”kovuuden” suhteen on keinotekoista.

Ihmisen - älykkäänkin  - tieto on rajallista. Bronowskikin sai havaita,  että fiksuus tai ymmärtämättömyys ovat suhteellisia ja itsetietoisinkin ihminen voi löytää vielä itsetietoisemman ihmisen. Kun Bronowski ja toinen matemaatikko,  ”etevin ihminen maan päällä” Johnny von Neumann,  pohtivat erästä matemaattista ongelmaa ja von Neumann sen etevämpänä selvitti meni Bronowskilta aikaa ymmärtää,  mistä oli kysymys. Kun hän lopulta tajusi,  että von Neumann oli löytänyt oikean vastauksen, riensi hän soittamaan von Neumannille (Lähde: The Ascent of Man):  ”Round about midnight I had the answer. Well. Johnny von Neumann always slept very late, so I was kind and I did not wake him until well after ten in the morning. When I called his hotel in London, he answered the phone in bed, and I said, "Johnny, you're quite right." And he said to me, "You wake me up early in the morning to tell me that I'm right? Please wait until I'm wrong." Eli  (ärtyneenä):  soita sitten,  kun olen väärässä!

:::::::::::::::::::::::::

Entä tämä taistolaisyhteys, mitä siitä voin sanoa kokemukseeni  liittyen? Keskustelu asiasta kiehtoo, koska opiskelin itse ns. taistolaisaikana - kuulumatta joukkoihin - 1970-luvun alussa. Minulla oli useampikin taistolainen kämppäkaveri. He olivat matemaatikkoja. Kumpi siis käy edellä ideologia vai kova tiede? Ihmismieli on niin monitahoinen ja monimutkainen, ettei yksiselitteistä vastausta ole. Aate ja ajatus sumentaa älykkäimmänkin niin kuin johtaville natseille Nürnbergissä tehdyt älykkyysosamäärämittaukset osoittivat: kaikki johtavat natsit olivat  älykkäitä tai erittäin älykkäitä.

Ei ole mitenkään yllättävää, että osa lahjakkaimmasta  opiskelija-aineksesta hakeutui taistolaiskaudella ääriliikkeiden pariin  -  parhaisiin bileisiin, niin kuin sanottiin. Näin tapahtui myös Akateemisen Karjala-Seuran menestyksen päivinä. Silti tämä lahjakkuus lopulta hyödytti – paitsi heitä itseään – myös yhteiskuntaa. Lopulta melko lapsellinen ”vallankumouksellisuus” on vain yksi aspekti tässä tarkastelussa.

Entä ne tunkeutujat Washingtonissa,  jotka rynnivät loppiaisena Kapitolin kukkulalle ja sisään kongressitaloon löytääkseen ”todisteita” vaalien väärennöksestä? Miksi epämääräinen hallusinatorinen ideologia sumensi heidän aivonsa?  Eikö porukassa ollut ainakin joitakin, jotka olisivat pysäyttäneet ”roskajoukon” käyttäytymisen ja asettaneet kyseenalaiseksi  ”suuren johtajan” johdatuksen? 

Kliinisen älyn sijasta suosisin viisautta,  moraalisesti ja eettisesti korkeatasoista toimintaa.