Paul Lillrank ja porvarillinen utopia

Paul Lillrank on kirjoittanut EVAn uuteen Pamfletti-sarjaan oman näköisensä kirjoitelman, jonka nimi on Maailmanparantaja.

Teemakseen hän on valinnut porvarillisuuden ylistyksen. Hän haluaa nostaa porvarillisen maailmankatsomuksen uudelle hyveelliselle tasolle siitä syvästä alhosta, johon se hänen mielestään 1960-luvulla upotettiin.

Käsitesekaannukset ovat ilmeisiä. Muitta mutkitta hän yhdistää porvarillisuuden ja liberalismin niin, että näiden väliin voidaan kirjoittaa yhtäläisyysmerkki. Hän ei tarkastele laajemmin esimerkiksi käsitettä liberalismi, joka Yhdysvalloissa yhdistetään usein vasemmistolaisuuteen. Nyt hän kaappaa liberalismin porvarilliseksi hyveeksi. Tosiasiassa hänen ajattelunsa muistuttaa erästä toista liberalismiksi sanottua ajattelutapaa, nimittäin uusliberalismia. Tätä käsitettä hän ei kertaakaan mainitse kirjoituksessaan.

Vahingoniloisena hän nauraa sosialismin haudalla vieläkin, vaikka sosialismi kaatui kaksikymmentä vuotta sitten. Francis Fukujama riemuitsi samasta asiasta (liberaalin demokratian ”lopullisesta” voitosta) jo 1990-luvun alussa. Parempi myöhään, jos silloinkaan ! Fukujama riemuitsi liian aikaisin. Suuri osa maapallon väestöstä elää toisenlaisessa yhteiskunnallisessa järjestelmässä. Liberaalista demokratiasta ei voi puhua arabimaailman, Venäjän tai Kiinan yhteydessä, epäonnistuneista valtioista (failed countries) puhumattakaan.

Nyt Lillrank tekee saman virheen. Kuvitelma siitä, että porvarillinen maailmankuva - jota hän käyttää liberalismin synonyymina- on ”voittajan strategia” on vähintään ennenaikainen skenaario. Fukujaman historian loppu ei ole vielä käsillä.Juuri tästä syystä tämän blogin nimi on ”historia jatkuu”.

Meille on pesiytynyt yhteiskunnalliseen keskusteluun todella suurpiirteisesti ajattelevia ihmisiä. Tällaisia ovat ainakin Björn Wahlroos, Lauri Uotila ja tässä esillä oleva Paul Lillrank. Kaikkia yhdistää ajatus arjesta irtautumisesta. Tietysti nämä ihmiset ovat irronneet arjesta eriasteisesti. Lauri Uotila on tässä seurassa lähimpänä arjen tasoa. Mistä ihmeestä tällainen ajattelu kumpuaa ? Olen usein verrannut näitä ihmisiä helikopterilentäjiin. Kun useimmille ihmisille – luen mukaan itseni – joutuu sanomaan, että nouse vähän ylemmäs helikopterillasi niin näet kokonaisuuden paremmin, niin edellä mainituille joutuu hihkaisemaan, että tulkaa nyt vähän alemmas kopterillanne ! Näissä korkeuksissa, missä herrat liikkuvat kaikki maanpinnan muodot häviävät näkyvistä. Kaikki maailmanloppua pienemmät asiat ovat mitättömiä episodeja maailmanhistoriassa. Siis 1990-luvun lama olikin haaleaa voikukkateetä puhumattakaan nykykriisistä, jolla ei ole mitään tekemistä kapitalismin kriisin kanssa. Mitään merkitystä ei näytä olevan 1990-luvun laman sadoilla tuhansilla työttömillä, omaisuuden menetyksillä jne. Hommahan on hoidossa, kun talous vain käännettiin nousuun. Tallainen ajattelu tuo mieleen Björn Wahlroosin ajattelun, jossa talouden kuplaa ei voi tunnistaa - eikä tästä syystä estää - etukäteen. Kupla siis kehittyköön, jos on kehittyäkseen. Mitäpä siitä, jos aiheutuu syvä kriisi. Wahlroos on tästäkin vaihtoehdosta (kuplan puhkeamisesta) ajatellut ääneen, että ”täytyy miettiä, mitenkä voin hyödyntää tätä kriisiä”.

Lillrankin ajattelu muistuttaa ideologisuudessaan sosialismia (eikö uusliberalismi olekin sosialismin rinnakkaisideologia !). Kaikki kuprut, mitä matkan varrella tapahtuu ovat yhtä tyhjän kanssa, koska vain lopputulos merkitsee. Sosialismissa piti kuvitella, että toiveyhteiskunta joka tapauksessa joskus toteutuu joten ruokakauppojen jonot ja tavaroiden huono laatu ovat pelkkiä väliaikaisilmiöitä. Niinpä nykymuotoinen kapitalismin kriisi ei sekään ole kuin ylensyöneiden ruoansulatusvaivoja. Pian ne ovat ohi ja voidaan jälleen elää kunnon liberalismissa !

Lillrak toistaa vanhan iskulauseen: markkinat korjaavat itse itsensä. Mitkä markkinat ? Puhutaanko nyt tavara- vai rahamarkkinoista ? Sellainen herra kuin George Soros – joka on kokeillut finanssimarkkinoilla kaikenlaista – totesi jokin aika sitten, että rahamarkkinat saavuttavat vain tilapäisesti tasapainon. Heti kun tasapaino on saavutettu, markkinat ajautuvat epätasapainoon. Mutta mitäpä tuosta ! Vanhan ukon höpinöitä !

Lillrank on keksinyt uudelleen käsitteen porvari. Se sopii yleismääritykseksi kaikelle menestykselle. Jälleen sama suurpiirteisyys loistaa läsnäolollaan. Ei kai juuri kukaan länsimaissa ole asettanut kyseenalaiseksi porvarien (lue markkinatalouden kannattajien) yritteliäisyyttä. Tämä on itsestään selvää, mutta monet muut määritteet, jotka Lillrank liittää porvarillisuuteen eivät sitä ole. Jos porvarillisuudella tarkoitetaan markkinatalouden ilmiöitä, niin mitenkään ei voi sanoa, kuten Lillrank toteaa, että porvari on ”virheistään oppiva”. Carmen Reinhard ja Kenneth Rogoff ovat kirjoittaneet paksun kirjan siitä, kuinka virheistä ei opita: This Time Is Different.

Lillrankin kirjassa on äärimmäisen ideologinen luonne. Luodaan porvarillisen maailmankuvan ihanne, jolle nykykriisin elementit ovat täysin vieraita. Kirjoittaja toteaa, että on löydettävä todellinen porvarillisuus, jolle ovat ihanteina yritteliäisyys ja toiveikkuus. Sanalla sanoen on löydettävä porvarillinen maailmanparantaja. Tosiasiassa yritteliäisyydellä on oikeakätinen ja vasenkätinen muoto. Rahamarkkinoilla tapahtuneita ilmiöitä Lillrank ei tarkastele. On lopulta pienestä kiinni kääntyykö yritteliäisyys ihmistä vastaan (vrt. rahamarkkinoilla tapahtunut kehitys) vai onko se ihmisen puolesta.

Miten Lillrankin porvarillinen utopia eroaa Proudhonin, Owenin ym. sosialistisista utopioista ? Vain sosialismin utopioissa löytyy vastaavia puhtaaksiviljeltyjä stahanoveja, joille kaikki on mahdollista. Lillrank pyrkii erottamaan toisistaan hyvän porvarillisuuden ja pahan porvarillisuuden. Paha porvarillisuus on pikkuporvarillisuutta rahanahneuksineen. Toista on hyvä porvari, joka on äärimäisen hyveellinen ihminen. Jostakin syystä hän keksii nimenomaan porvarillisuuden edustamaan hyvää ihmistä, yhtä hyvin hän voisi keskittyä puhumaan yleensä hyvän (tai hyveellisen) ihmisen maailmankuvasta. Se ei ilmeisesti hänen mielestään onnistu: porvarillinen ihminen pitää sitoa markkinatalousideologiaan ja silloin joudutaankin tekemisiin ihmisen raadollisuuden kanssa. Porvarillisuus ei siten ole hyveellisyyden synonyymi, vaan käytäntö (operatiivinen toiminta) määrittää onko toiminta hyvää tekevää vai aiheutuuko siitä pahaa. Esimerkiksi rahamarkkinainnovaattorit varmaankin loivat uutta ja ihmeellistä, mutta käytännössä aiheutui (ja aiheutuu) valtava määrä tuskaa pienelle ihmiselle.

Jos ajatellaan globaalia taloutta, niin ei ole mitenkään varmasti määritettävissä, että menestyksen salaisuus tulevaisuudessa on porvarillisuus. Löytyykö tilaa Lillrankin hyveelliselle porvarillisuudelle ? Onko hyvä porvari esimerkiksi pk-yrittäjä (sinnikäs itsensä likoonpanija) vai onko hän enemmän tai vähemmän kasvoton suuryrittäjä, joka käy kauppaa suurkonserninsa sisällä (OECD:n mukaan 50 % maailmankaupasta käydään suurten konsernien tyttärien välisenä kauppana), ja joka ohjaa veronmaksunsa kaikkein kevyimmin verottavaan maahan? Olisiko syytä pohtia maailmaa aivan toisista lähtökohdista? Eihän feodaalinen yhteiskuntakaan säilynyt. Olemmeko keksineet lopullisen porvarillisen totuuden maailmanhistoriallisena ilmiönä ? Globaali talous suosii suuryrityksiä, ja (kansallisvaltioiden) kansanvaltainen järjestelmä joutuu lujille globaalisti toimivien yritysten puristuksessa. Eikö julkisen sektorin ja pienyrittäjyyden pitäisi nyt hakeutua vakavaan keskinäiseen yhteydenpitoon ? Onko lopulta todellisena vaihtoehtona kansanvaltaisen järjestelmän ja pk-yritysten huomattavan syvä sitoutuminen toisiinsa ?

Lillrank esittää porvarillisuuden (liberalismin) totalitarismin vastavoimana. Globaalisti tarkasteltuna tämä voisi vielä toimia: tottakai meillä on äärimmäisen autoritäärisesti hallittuja valtioita. Mutta entä länsimaissa? Eikö vastakkaisina voimina ole pikemminkin sosiaalinen markkinatalous ja uusliberalismi? Lillrank ei rasita itseään moisilla määritelmäkysymyksillä, vaikka ne ovat aivan oleellisia. Hän siis asettaa vastatusten sellaiset vaihtoehdot, että valitseminen on äärettömän helppoa. Tietenkin voimme maalata pirun seinälle ja todeta, että vielä tulee euroopassakin aika, jolloin totalitarismi nostaa päätään, kuten 70-80 vuotta sitten. Sitten hän toteaa lieventävästi, että ”käytännön politiikka on usein yhdistelmä” erilaisista vaihtoehdoista. Sen jälkeen hän ei lähde esittelemään yhdistelmiä, vaan palaa räikeään vastakkainasetteluun.

Mitä on Lillrankin mielestä liberalismi ? Hän määrittää sen niin että ”tieto ei tule pyhistä kirjoista tai tunnekokemuksista, vaan havainnoista, joita käsitellään”. Tietenkin ! Vain liberalismi (so. porvarillisuus) perustuu kirjoittajan mielestä JÄRKEEN. Käytännön havainnointi nykymaailmasta johtaa toisenlaisiin johtopäätöksiin. On lukemattomia esimerkkejä siitä, että järki ei ole voittanut . Finanssikriisi vilisee esimerkkejä, joiden mukaan ”tällä kertaa emme tee samoja virheitä (kuin edellisessä kriisissä)”. Juuri järki on se, joka on joutunut eniten antamaan periksi ihmisten käyttäytymisessä. Mikä tämä kollektiivinen järki on ? Jos se on kollektiivista eikö se silloin ole totalitääristä järkeä ? Jos se on taas jokaisen omaa subjektiivista järjen käyttöä niin - ihmisten erilaisuuden tuntien - syntyykö kokonaisuuden kannalta järkevää ajatusmaailmaa ?

Lillrank ottaa esille suuret kertomukset totalitärismin ilmentäjinä. Tämä onkin aivan uusi ajatus ! Totalitarismin vastavoima on tietenkin liberalismi, jonka mukaisesti eläessään ihminen on ”kykenevä ratkaisemaan ongelmia”. Onkohan ihan näin ? Yleensä suurten kertomusten katomisen jälkeisenä ilmiönä on nähty postmodernismin nousu. Sehän juuri suhteellistaa järjen käytön ! Hyvä ei aina ole hyvää eikä paha ole aina pahaa. Juuri postmodernismin kaiken suhteellistajana on nähty heijastavan nykypäivää. Kenen mukaan ratkaistaan ongelmia ? Juuri postmoderni torjuu yhteisen järjen; se pikemmin hajoittaa käsityksiä siitä, mitä on järki tai mikä on järkevää.

Luvussa 4 Lillrank pyrkii määrittämään nykyaikaisen sopimusyhteiskunnan perusteita. Liikutaan oikeilla jäljillä. Sitten tullaan ratkaisevaan kohtaan eli valtion osuuden määrittämiseen palvelujen tarjonnassa. Ylimalkaisesti Lillrank toteaa, että liberalismi suhtautuu valtioon kriittisesti. Siinä kaikki. Yksityisen ja julkisen sektorin tehtävien määrittäminen jää tekemättä , mutta asiayhteydestä voi päätellä, että julkinen (valtio, kunnat) on nykyisellään liian laaja.

Lillrank pohtii pitkään rikkaiden ja köyhien problematiikkaa. Ongelmana on jälleen yksinkertaistukset, jotka eivät vakuuta. Esimerkkinä käyköön seuraava lause: ”Niinpä köyhyys (väitetysti) vähenee rikkaita kurjistamalla. Tästä kuitenkin seuraa kaikkien kurjistuminen, joten absoluuttisen ja suhteelisen köyhyyden välillä on tehtävä arvovalinta” . Mitä tämä on ? Aivan varmasti voidaan tuloeroja tasoittamalla luoda paremmat yhteiskunnalliset olosuhteet ihmisille elää. Missään tapauksessa tämä ei merkitse rikkaiden köyhtymistä eikä toisaalta köyhien pysymistä köyhinä. Jos siis verovaroin (korottamalla rikkaimpien veroja) luodaan paremmat koulutukselliset edellytykset köyhien lapsille edetä opinnoissa (ja saavuttaa parempi työpaikka), pienennetään tuloeroja rationaalisesti. Koko skandinaavinen järjestelmä perustuu tähän.

Luvussa 9 Lillrank pohtii hyvinvoinnin ja onnellisuuden käsitteitä todeten, että hyvinvoinnin tarve on loputon eivätkä verovarat riitä maailman tappiin kustantamaan ihmisten tarpeita. Onnellisuustutkimukset Lillrank lyttää likipitäen kokonaan. Mikä lääkkeeksi ihmisten huonoon oloon ? Jälleen hän ottaa esille mystisen totalitärismin, joka ei osaa ”käsitellä vauraan yhteiskunnan ongelmia”. Lillrankin vastaus: ”liberaali maailmankuva johtaa iloitsemaan vauraudesta ja sen tuomista mahdollisuuksista”. Vastaus on todella abstrakti. Ei minkäänlaista pohdintaa vaurastumisen suhteellisuudesta. Ihmisten pitäisi ikäänkuin verrata itseään 100 vuoden takaiseen maailmaan ja todeta, että sen jälkeen saavutetun vaurauden täytyy riittää sopusointuiseen elämään. Lillrank ei puutu juurikaan tuloeroihin, niidenhän ei saisi vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Ihan varmasti vaikuttavat, sillä ihmiset vertaavat itseään toisiinsa halusimmepa tai emme. Onko niin, että vaurastumisessa ei ole kattoa, mutta köyhimpien pitää ymmärtää tyytyä siihen, että heillä menee selvästi paremmin kuin 100 vuotta sitten ?

Onko Lillrankin mielestä nykyinen länsivaltojen hyvinvointiyhteiskunta osa totalitääristä maailmankuvaa ? Lillrank määrittää toimeliaan yhteiskunnan markkinavetoiseksi. Sitten hän löysentää asennettaan hiukan todeten, että markkinaehtoiset ratkaisut eivät sovi ”...pelisääntöjen ylläpitoon, infrastruktuuriin ja joihinkin peruspalveluihin”. Ei voi välttyä ajatukselta, että nykyinen julkinen sektori kuitenkin tavalla tai toisella edustaa totalitärismiä. Tätä Lillrank ei kuitenkaan sano ääneen.

Ehkä summaavana tekijänä voidaan pitää kahta johtopäätöstä, jotka Lillrank tuo esille kirjasen lopussa:

Totalitäärinen maailmankuva näkee globalisaation uhkana, jos kehitystä ei ohjaa suuri suunnitelma ja vallankäyttö

Liberalismi näkee globalisaation mahdollisuutena laajentaa yhteistoiminnan sfääriä ja siten nopeuttaa yhteistoiminnan evoluuutiota

Että siis finanssikriisiä ei saisi kahlita sääntelyllä ? Käsitänkö oikein ? Markinat hoitavat asiat itsesäätelyllä? Miltei kaikki järjellinen tieto viittaa päinvastoin siihen, että itsesäätely ei toiminut rahamarkkinakriisin edellä ja tästä aiheutui katastrofaaliset seuraukset. Se, että julkinen sektori ei osallistuisi räikeimpien piirteiden poissulkemiseen rahamarkkinoilla, johtaisi varmasti jatkuviin rahamarkkinakupliin ja kuplien puhkeamisiin tuhoisin seurauksian. Mutta tämä ei näytä Lillrankia liikuttavan. Lopputulema Lillrankin mielestä: abstrakti liberalismi edustaa kaikkea hyvää ja totalitaristinen, tarkemmin määrittelemätön mörkö edustaa kaikkea pahaa.

Matti Apunen kirjoittaa pamfletin esipuheessa että ”hyvin argumentoidun arvokeskustelun tarve on polttava. Julkisen debatin ylilyönnit ja agressiiviset sävyt ovat korostuneet ja koventaneet asenteita”. Oliko tämän kirjasen tarkoitus pehmentää asenteita ? Eiköhän Lillrankin pamfletti nimenomaan edusta noita asenteita, joita Apunen itse paheksuu.