Jake Nyman – koko kansan disc jockey

 

 ”Jouluaattoilta 1963 ja isä oli kännissä”. Näin shokeeraavasti alkaa ”radiosta tutun” Jake Nymanin muistelmateos ”Monen vuoden jälkeen. Radiomiehen muistelmat” (Gummerus, 2023) Tuo ensimmäinen lause antaa vihiä, mitä kirjassa myöhemmin seuraa. Nymanin ura ja koko elämä näyttäytyy rosoiselta, mutta samalla sitä voi varauksin verrata ihan tavallisen jokamiehen elämänkokemuksiin.

Kirjan mottona on lainaus Bruce Springsteeniltä: ”Talk about a dream, try to make it real”. Se sopii monen nuoren miehen haaveilujen ilmaukseksi. Mutta Nymanin kohdalla se tuntuu koko elämänaikaiselta toiveelta. Mies etsii ja toivoo löytävänsä, mutta pettyy onnistumisten välissä.  Vai onko hän niin kuin vanha ja kaiken kokenut kullankaivaja John Hustonin elokuvassa ”Sierra Madren aarre”: etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään?

::::::::::::::::::::::::::

Jake Nyman viettää oman nuoruutensa elämänsuuntia etsien ja hapuillen ilman, että mikään vaikuttaa kovin todennäköiseltä. Hän pyrkii Ateneumiin ja pääsee. Keraamikkoa hänestä ei kuitenkaan tule, vaan erään sattuman kautta radiotoimittaja, joka sittemmin vaikutti populaarimusiikin kautta monen elämään paljon enemmän kuin ”vakava ” musiikki konsanaan.

Perehdyin  populaarimusiikkiin paljon perusteellisemmin kuin ikäluokassani useimmat muut. Kun monet kuuntelivat kappaleita sieltä täältä, tunnustan, että en ainoastaan kuunnellut vaan ”elin” useat kuuntelemistani kappaleista.

Jake Nymanin radiomiehen ura rakentui pikapikaa vuodesta 1973 eteenpäin: kesätoimittajuus, oma musiikkiohjelma ja verkostoituminen kollegojen kanssa  seurasivat toisiaan. Jake Nyman tunsi päässeensä heti huipulle ja antoi sen näkyä myös ulospäin. Yleisradio oli siitä mukava työpaikka, että ”työvälineitä” eli levyjä saattoi kuunnella myös opiskelumielessä, jota nuori toimittaja tarvitsikin.

Työn ohessa Nyman tapasi paljon ihmisiä, joista riittää kerrottavaksi anekdootteja. Sivuutan tässä kuitenkin nämä pääosin, vaikka ovatkin herkullisia välipaloja. Kuuluisan Reporadion Nyman sivuuttaa nopeasti todeten, että häneltä ei kysytty puolueen jäsenkirjaa. Nyman suhtautuu muutoinkin jäsenkirjajuttuihin ironisoiden niitä. Levy-yhtiö Love Records toimi vedenjakajana, koska sillä oli repertuaarissa sekä poliittisia että epäpoliittisia lauluja.

Nyman kertaa historiaa taaksepäin vuoteen 1963 ja sävelradion perustamiseen saakka. Se on kuitenkin toinen juttu, jossa Nyman itse ei ollut osallisena. Oleellista oli, että nuorten ohjelmiin palkattiin nuoria toimittajia, jolloin vanhat jazz-entusiastit joutuivat pikkuhiljaa väistymään.

Populaarimusiikki löi itsensä läpi Ylessä 1960-luvun puolessa välissä,  vaikka klassisen musiikin ystävät Joonas Kokkosen johdolla pistivät hanttiin. Kuuntelin itse noita uusia pop-ohjelmia, jotka olivat selvä laajennus sävelradion alkuaikojen ”Kahdeksan kärjessä” -tarjonnalle.

Nyman oli lähikosketuksissa moneen tunnettuun muusikkoon. Kovin nimi oli 1970-luvun alussa Hector, joka esitteli klassisiksi muodostuneita rockälppäreitään ensi Nymanille.  Nyman ja muut toimittajat joutuivat   syytetyiksi toimittaja-lauluntekijä Heikki Harman kaksoisroolista, mutta ei siitä mitään vakavampaa kehittynyt. Hectorin valtava menestys ei radiosoiton varassa toiminut.

Ylessä Nyman veti lukuisia ohjelmia, kuten Nuorten sävellahjaa, jopa Euroviisuja. Ruisrockin juontajuus lisättiin meriitteihin monien uusien pop-ohjelmien lisäksi. Osa oli kokeilua, osa muuten vain lyhytaikaisia. Uusia ohjelmia oli jopa niin paljon, että tulin kysyneeksi itseltäni eikö voisi olla kestoltaan pidempiä ohjelmia. Vastausta en tiedä vieläkään. Ja olihan meillä pidempikestoiset ”Nuorten sävellahja” ja ”Onnenpäivä”.

Epätyydyttävä vierailu TV:n puolella (”et hymyile tarpeeksi”) sai Nymanin vakuuttuneeksi, että hänen kannattaa pysyä radion puolella. Julkkis Nymanista kuitenkin kuoriutui TV:n ansiosta, Nyt hänet tunnisti kadulla ilmielävänä. Rocklehtien avustajaksikin Nyman ehti.

Kaiken työntouhun keskellä Jake Nyman purjehti avioliiton satamaan vuonna 1977.

Oma lukunsa olivat levyjen julkaisuun ja Ylen levyhankintoihin liittyvät oheissäpinät. On esitetty väitteitä, että toimittajat suosivat tiettyjä artisteja Amerikan malliin. Nyman kiistää moista tapahtuneen. Samoin hän kiistää levystöön hankittujen levyjen puolueellisen hankintatavan. Suurimmaksi ongelmaksi jäi juontajan kannalta uusien levyjen hidas ja byrokraattinen saapuminen  musiikkitoimittajan pöydälle. Populaarimusiikkia koskien kaiken  piti tapahtua nopeammin kuin kahdessa viikossa.

Kautta koko kirjan käy ilmi, että Nyman terävällä kielellään napautteli vastauksiaan muiden provosointeihin ja  teki usein myös itse avauksia älyttääkseen kollegojaan.  Radion kanavauudistus vuoden 1975 alussa poiki sekin muutaman piikin Nymanilta: uuden organisaation mukaiset kanavanimet synnyttivät seuraavat luonnehdinnat: Radio 2: ”Kommarikanava” ja Radio 1: ”Lahtarikanava”. Kun nimittelystä hikeennyttiin joillakin tahoilla, totesi Nyman, että huumorintajutonta ei kannata elvyttää.

Toimittajan työssä ja sen ulkopuolellakin Nyman tuntuu omaksuneen oppositiomiehen roolin työnantajaan ja joihinkin kollegoihinkin nähden. Harva uudistus radiotyössä osuu heti kohdalleen ja johto on lähes koko ajan Nymanin hampaissa. Luonteensa mahdolliset särmikkyydet ja ristiriitaisuudet hän kätki ohjelmiensa juontojen pehmeisiin äänensävyihin.

Soitettava musiikki on luonnollisesti kirjan sisältöä kauttaaltaan. Skismat olivat suuria ja musiikin raja-aidat samoin. Rocktoimittajia kohdeltiin muiden toimittajien taholta kuin alempaa kastia. He olivat ”rokkipoikia”. Onneksi nämä samat rokkipojat olivat  nostamassa rockin ja muun nuorisomusiikin arvostusta. Tänään ei ole temppu eikä mikään, jos sinfoniaorkesteri soittaa rockin klassikkoja. Juuri kukaan ei yritä erottua joukosta moittimalla kliseisesti rockia. Appiukkonikin oppi vanhoilla päivillään lausumaan oikein ohjelmanimen ”Roskia ja klassista”. Tajuavatkohan nykyihmiset, miten kovan työn populaarimusiikin edustajat – muusikot ja toimittajat - tekivät oman musiikkinsa puolesta ja kuinkahan moni sai musiikkikoulusta pohjan rockmusiikkiharrastukselle ja  ammattiosaamiselle. Nymanin, Heikki Harman, Arto Vilkon ja muiden veitikoiden työ jää historiaan.

Toista oli vielä 1960-luvulla. Harvoja toisinajattelun rohkaisevia poikkeuksia rockin varhaisvuosina edusti Erkki Salmenhaara, joka arvioi Beatlesin Sgt. Pepperin oikeudenmukaisesti mestariteokseksi. Myös Kai Chydenius ja Henrik Otto Donner ansaitsevat suitsutuksen taisteltuaan 1960-luvulla säveltäjämestari Joonas Kokkosen ylemmyydentunnetta vastaan.

Rock-musiikissa on oma ”tatsinsa”, se iskee syvälle ja saavuttaa parhaimmillaan sellaiset tajunnan virrat, ettei ole tottakaan. Kukaan ei sano Janis Joplinin ääntä kauniiksi, se on enemmänkin tunnetilan kuvausta, joka aukeaa vasta kuunnellessa vaikkapa laulua ”Cry Baby”.

Ei pidä tuntea mitään alemmuuskompleksia, kun HS:n Seppo Heikinheimo arvioi  – niin kuin hän kerran teki – Intro-lehdessä Janis Joplinin musiikkia seuraavasti: ”tämä on täytynyt tehdä narkoottisessa tilassa”. Voi olla, että olikin, mutta laulun tarinan ja sävelen voisi tulkita, kuten Nymanin kirjassa eräs opiskelija Jimi Hendrixin musiikista: sitä juttua, tarinaa ei voi nuotintaa, ”niinku fiilistä ei voi nuotintaa”.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Nymania kiinnosti myös kirjoittaminen ja aiheena oli tietenkin populaarimusiikki eri muodoissaan fiktio- ja historiapohjalta.  Uusia uria avaavia kirjoja alkoi ilmestyä tasaisena virtana.

Varsinainen tajunnanräjäyttäjä oli kuitenkin Ylen Rockradio. Vihdoinkin tarjonta nousi kysynnän tasolle. Lähetykset alkoivat vuonna 1980 Radio 2:n puolella. Toimittajina olivat Holle Holopainen, Heikki Harma ja Jake Nyman. Lähetykset tapahtuivat maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin myöhäisiltapäivällä parin tunnin ajan.

Uusi aluevaltaus oli 10-osainen kuunnelmasarja ”Olipa kerran Beatles”, jonka Nyman ohjasi. itsekriittiseen tapaansa Nyman arvioi tuloksen olleen laadun osalta epätyydyttävä. Pian me kaikki kuulimme näytellyn sijasta Beatlesiin liittyvän reaalimaailman uutisen: John Lennon oli ammuttu kotiovellaan New Yorkissa.

Nyman kertoo kirjassaan avoimesti psyykkisistä ongelmistaan, kuten paniikkikohtauksistaan. Nyman myös analysoi tarkasti häntä hoitaneiden lääkärien taidot. Psykiatrit saavat kuulla ankaraa kritiikkiä osaamisestaan tai pikemminkin osaamattomuudestaan. Suorasukaiseen tyyliinsä hän katkaisee hoitosuhteita.  Jos psykiatrien  ammatillinen taso on Nymanin kuvailema,  niin silloin meidän pitäisi olla huolestuneita.

Rockradio osoittautui menestystuotteeksi tavoittaen parhaimmillaan 600 000 kuulijan rajan. Rockradiota myös arvosteltiin, mutta yllättäen kovin kritiikki tuli talon sisältä. Anneli Tempakka ja Maija Dahlgren, kaksi terhakkaa naistoimittajaa olivat ärtyneiden kuuntelijoiden kärkipäässä. Kritiikin sisältö koostui aikojen ja tapojen ihmettelystä. Rockradioetiketissä poikettiin siis vakiintuneista käytöstavoista. Tästä piittaamatta ohjelmat virtasivat tekijöidensä kautta meidän kuuntelijoiden iloksi. Rockradion ohjelmien nimet keksittiin elokuvista, äänilevyiltä tai kirjoista: näitä olivat mm. Kovan päivän ilta, Nousevan auringon talo, Kersantti Pippuri, Tähtisumua, Kadonneen levyn metsästäjät, Muistojen bulevardi….. Kirjassa on esimerkkejä otsikoiden lanseerauksesta läpi lukemattomien keskustelujen. Yksi tällainen oli ”Onnenpäivä”-nimen keksiminen vaikeimman kautta.  Ilmeisesti pohtiminen kannatti, sillä ohjelmasta tuli pitkäikäinen, kuten paljon kuuntelemastani ”Pop eilen – tänään” -muistelosta.

:::::::::::::::::::::

Nymanin ”Monen vuoden jälkeen”-kirja-arviota laatiessani yritin löytää avaimen kirjoittajan sielunmaisemaan. ”Löysin” sen luvusta 46 (sivut 184-186). Kysymys oli Ylen arkistossa säilytettävistä ns. kantanauhoista. Niille oli tallennettu hienoa musiikkia, jolle ei kuitenkaan löytynyt välitöntä kaupallista kysyntää. Kantanauhojen edelleentyöstäjät (Juha Tikka, Antero Jakoila…..) olivat kovan luokan ammattilaisia. Näitä nauhoja alettiin sovittaa tarkoituksena löytää markkinoita tai ainakin tuottaa yleisradion käyttöön hyvää musiikkia,  jos nyt ymmärsin, mistä tässä projektissa oli kysymys. Nymanilla oli oma merkittävä osuus tämän musiikin osa-alueen hyödyntämisessä.

Prosessi ja lopputulos? Nyman aloitteentekijänä vietiin asiaa eteenpäin. Tässä vaiheessa hyppään Nymanin omaan tekstiin: ”Tein ihan oikean ratkaisun (hakiessani tekijät projektiin ja käynnistämällä sen). Päivi Portaankorvan (sama artisti, joka tulkitsi ”Balladin”!) sanoittamat ja Anssi Tikanmäen säveltämät laulut, kuten ”Aamuyöllä” ja ”Joku elämä” olivat erinomaisia. Jostain syystä ne eivät radiossa silti suuremmin soineet. Jos olisin ilkeä ihminen, sanoisin tilanneeni paitsi sian säkissä , niin myös helmiä sioille, mutta enpäs sanokaan,  koska minähän olen pohjimmiltani säyseä ja kiltti luonne enkä juurikaan harrasta sarkasmia”. Sama itseironia ja ironisointi kulkee punaisena lankana läpi koko kirjan. Niinpä hän viittaa urheiluun lähinnä terrorin tuottajana (Hyvin tärkeä urheilu varasti Jake Nymanin ohjelma-aikaa tilaisuuden tullen), joka ylitti kirkkaasti ärsytyskynnyksen. Päivän piristykseksi hän saattoi myötätuntoisesti lohkaista mörkille keskustelukumppanille (Peter von Bagh), jolta pomot olivat vieneet arvokasta ohjelma-aikaa: ”Oletko aina noin hyvällä tuulella vai onko nyt vain tavallista parempi päivä?”

Jake Nyman on myös populaarimusiikin historioitsija ja ”tilastotieteilijä”. Sitä harvemmat tietävät, että hän liukui alalle tekemällä radio-ohjelma ”Onnenpäivästä” käsitteen. Oli liian tuhlailevaa käyttää ohjelmiin vaivalla hankittua tietoa ja taustatietoa vain radion kertakäyttöä varten. Siispä kirjaa kirjoittamaan. Nyman on paitsi sujuvasanainen, niin myös sujuvakynäinen. Tuotokset saivat kiittävän  vastanoton sekä arvostelijoilta että lukijoilta. Itsekin noita kirjoja lukeneena annan suuren arvon tehdylle työlle. Parhaillaankin hyllyssäni on lainassa Nymanin toimittama ”Suomi soi. Listakirja 4”.

Sitten tulivat paikallisradiot. Elettiin vuotta 1985. Ylessä hätkähdettiin, mutta ei jääty makaamaan tuleen. Niinpä tehtiin vastaiskuksi  haastatteluohjelma Helsingin yöstä. Ohjelma sopii legendaksi siitä, kuinka kaikki menee pieleen. Mutta lukekaa juttu itse kirjasta!

Puolustustaistelu alkoi Ylellä, vedottiin radio-ohjelmien laatuun, jonka piti kepittää paikallisradiot. Erityisesti vanha yleisradiomies, pääjohtaja Kiuru tuli yllätetyksi muutokseen valmistautumattomana. Ongelma oli siinä, että Ylen laatu ei pärjännyt henkiselle liikkuvuudelle ja paikallisuudelle. Varsinkin nuoret vaihtoivat herkästi kanavaa. Uusi pääjohtaja Reino Paasilinna ampui Ylen rivit suoriksi. Tehtiin kanavauudistus, jossa  mm. urheilulle ja kulttuurille saatiin omat kanavat ja nuorille omansa, Radiomafia. Viimeksi mainittu (nimi!) aiheutti myrskyn vesilasissa. No, sekin asettui aikanaan. Muutoin kanavauudistus sujui joustavasti ja Nyman sai oman työmaan hoitaakseen.

Myös yksityiselämän puolella tapahtui. Kun perhe kasvoi ja oli lopulta viisihenkinen tarvittiin uutta asuntoa, joka muuttui rivitalosta omakotitaloksi. Psyyke joutui koville lama-ajan asuntojenvaihtosählingissä ja paniikkihäiriöt pahenivat Muutakin seurasi, mistä tuonnempana lisää.

Muutto kauas Helsingistä, Hämeenlinnaan teki Nymanista paikallisen julkkiksen huonoine ja hyvine seuraamuksineen. Nyman ei kuitenkaan antautunut median ja muiden kyselijöiden vietäväksi vaan säilytti - jopa tylysti - itsenäisen linjansa.

Myös hittilistat joutuivat myllerrykseen monien asioiden vaikuttaessa tapahtumien kulkuun ristivetoisesti. Tässä taistossa Ylen Radiomafia osoittautui kilpailukykyisimmäksi. Sen listasta tuli virallinen lista vuoden 1994 alussa. Nymanin panos oli tässäkin uudistuksessa merkittävä.

;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;

Mikään helppo yhteistyökumppani Nyman ei ollut. Sen hän myöntää itsekin. Toisaalta osa työtovereista oli Nymanin ammattitaitoon verrattuna kevytsarjalaisia, osa heistä Nymanin esimiehinäkin, joten ajoittaisen hikeentymisen voi ymmärtää.

Jake Nyman toimi omassa työssään nykyaikaisena viihteen tuottaja-managerina, jonka tekoihin tässä arviossa on viitattu vain osittain. Tässä suhteessa hän jatkoi 1950-luvun radiolaisen, Olavi Paavolaisen pioneerityön perinteitä.

Suunnittelu- ja hallintotyössään Nyman vaikutti särmikkäältä ja pisteliäältä, mutta ohjelmajuontajana hän oli leppoisa, mutta jämäkkä. Nymanissa oli ripaus Peter von Baghia, joka esitteli elokuvia TV:ssä ja radiossa suurella entusiasmilla, mutta runttasi  alan toimijoita Filmihullussa.

”Monen vuoden jälkeen” sisältää  tarinoiden kertojan ansioiden ohessa aidosti hauskan anekdoottivalikoiman, jossa harjoitetaan nokkelaa huumoria Mark Twainin ym. pohjalta.

Arkinen radiotyö näyttäytyy lukijalle jännitteisenä, kun uudistuksista taitetaan peistä toimittajien kesken. Musiikkia tulee ja musiikkia menee, mutta kanava- ja ohjelmapaikkataistelu jatkuu Yleisradiossa,  se on varmaa….

::::::::::::::::::::::::::::

Kirjan viimeiset sivut päättyvät vähemmän onnellisten muistojen kertaamiseen. Avioero, uusi rakastuminen ja uuden elämänkumppanin äkillinen menehtyminen sekä ennen kaikkea kahden lapsen varhainen - odottamaton - kuolema  osoittavat, kuinka elämä voi olla joillekin epäreilua. Nyman kertoo, mitä tapahtui, mutta ei selittele tekemisiään - ja ottaa monista asioista syyn niskoilleen. Niin kai se on, että tämänkin kirjoittaja on joskus käyttänyt - kiireeseen vedoten - aikaa tunnevajaasti. Epäonnistumisen tunteet ja onnettomuudet jäävät kalvamaan mieltä, mutta surutyö on tehtävä ja on jaksettava odottaa parempia aikoja, vaikka muistot nousevat pintaan. Parempiakin päiviä on varmasti edessä päin.

 Nyman kyntää elämänvaiheitaan todella syvältä, eikä minulla ainakaan ole otsaa asettaa hänen tekstiään kyseenalaiseksi. Kirjan lopussa Nyman saattelee tytärtään Terhokotiin. Hän menetti  jo toisen lapsensa. Katkeruus ja viha eivät löydä purkautumisen väyläksi oloa helpottavaa syyllistä. Eikö hän olekin liian ankara itseään kohtaan?

Häviävän pieniltä tuntuvat kaiken jälkeen murheet, jotka joutuu kohtaamaan, kun juontaja menettää vanhan vakiohjelmansa kanavan, vanhan tutun kellonajan ja ohjelman kestoakin vielä supistetaan. Myös suosikkijuontaja Jake Nyman koki tämän.

Jake Nyman ansaitsee ylistyksen töistään. Tosin, kun kehuissa mentiin liian  pitkälle, hänen oli kiellettävä legenda-sanan käyttö nimensä yhteydessä – hänhän oli vain koko kansan discjockey!

Jake Nyman on palkittu Gramex-  ja tiedonjulkistamispalkinnoilla.

Kirjan viimeinen lause - jossa Nyman suhtautuu kyynisen nirsosti ”elämältä kaiken sain” -fraaseihin - sulkee sisäänsä tämän kirjan (ja blogikirjoituksen) avauslauseen ja kaiken tekstin sen jälkeen: ”Joo, kiitos vaan (elämälle), mutta vähempikin olisi riittänyt”.