Väinö Tanner – suomalaiseen graniittiin hakattu mies 1/2

Lasse Lehtinen on kirjoittanut mammuttimaisen teoksen Väinö Tannerista (s.1881). Teoksen nimi on ”Tanner. Itsenäisen Suomen mies” (Otava, 2017). Sivuja on lähes 900 hakemistoineen. Tannerin hämmästyttävä ura on kirjan laajuuden arvoinen.

Nuoruudessani näkemystä Tannerista leimasi ja rasitti Kekkosen käsitys hänestä. Kuva ei ollut kehuttava, sillä Tanneria pidettiin jäyhänä, hitaana ja uppiniskaisena. Ilmankos, kun ajatellaan Kekkosen nopeita käänteitä, joista osa edusti puhdasta opportunismia. Tanner puolestaan oli vakaa ja tasainen. Miehet olivat vastakohtia ja se näkyi myös poliittisissa kannanotoissa.

Taustalla kummitteli suhde Neuvostoliittoon, josta miehet olivat eri linjoilla.

Lehtinen kuvaa tasapainoisesti sekä Tannerin urakehitystä että yksityiselämää. Tekstistä saa kuvan, että nuorena aikuisena Tanner hapuili urasuunnitelmissaan eteenpäin toimien mm. lehtimiehenä, kauppiaana (josta tehtävästä sai potkut!), ja - valmistuttuaan oikeustieteellisestä - lakimiehenä….. Samaan aikaan hänet valittiin valtiopäiville.

Nuoresta Väinö Tannerista syntyy kuva eteenpäin pyrkivästä työväen miehestä. Häntä itseään voi pitää kaiken sen symbolina, mitä hän itse piti tärkeänä kansakunnalle. Tanner ponnisteli mahtaviin asemiin opintojensa ja käytännön työelämän kautta. Ja kuitenkin lähtökohdat olivat suhteellisen vaatimattomat.

Elannon toimitusjohtajaksi valinta 34 vuotiaana vuonna 1915 oli Tannerin elämässä käänne, jonka jälkeen hänen etsiskelynsä asettui ja urasuunnitelmat alkoivat kiteytyä. Eri tehtäviin Tannerilla oli sekä työntöä että vetoa. Nuorella miehellä oli kunnianhimoa päästä urallaan eteenpäin, mutta hänellä oli myös tukihenkilöverkko, joka halusi edistää lahjakkaan miehen uraa.

Henkilökuntaa Elannolla oli jo tuolloin 660, joten Tannerista tuli ison liikkeen johtaja. Tannerin aloittaessa jäseniä oli vain 5000, mutta jo vuonna 1917 jäsenmäärä nousi 13 000. Elanto näytti olevan kaikkine toimintoineen pienoisyhteiskunta. Alusta lähtien käynnistettiin omia elintarviketehtaita. Säästökassa perustettiin liikkeen yhteyteen vuonna 1919.

Taitava kiinteistösijoittaminen teki Elannosta mahtavan. Sodan aikainen inflaatio hoiti velat. Elanto hankki mm. Backaksen tilan: 700 hehtaaria maata, jotka tuottivat rehua, viljaa; karjaakin oli. Tanner hankki vaimonsa Lindan kanssa myös itselleen Lill-Hemtans nimisen tilan. Vaimosta – luonnontieteiden opettajasta - tulikin ajanmittaan tarmokas tilanhoitaja. Myöhemmin 1920-luvulla Tannerit hankkivat Sorkin tilan. Tanner oli huomattavan varakas mies.

Suuren mullistuksen käynnistyessä Venäjällä 1917 Tanner oli senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö – merkittävä asema. Samaan aikaan taustalla käytiin koko ajan taistelua vasemmiston ja oikeiston välillä. sekä porvarit että sosialistit varautuivat omin joukoin järjestyksen pitoon.

Maatalousväestö ja kaupunkilaiset olivat napit vastakkain, taisteltiin elintarvikkeista.

Yritettyään aikansa pysytellä politiikassa Tanner tympääntyi vastakkainasetteluun, veti johtopäätökset ja vetäytyi maalaiselämään. Elannossa hän toki jatkoi. Eduskuntavaalit 1917, joissa sdp menetti yksinkertaisen enemmistön johtivat lopulta monien vaiheiden jälkeen konfliktiin valkoisten ja punaisten välillä. Tanner ei ollut vaaleissa edes ehdokkaana, eikä hän myöskään äänestänyt!

Tanner ei ollut täysin syrjässä, sillä Elanto osallistui sodan aikana elintarvikkeiden jakeluun. Tanner leimattiin porvariston taholta ”punakaartin muonittajaksi”. Sodan loppuvaiheessa asiat kääntyivät niin, että punaiset olivat lähellä pidättää Tannerin.

Sodan jälkeen Tanner oli nopeasti ajan tasalla. Hän sopi yhteistyöstä saksalaisjoukkojen johdon kanssa, jota ripeyttä valkoiset paheksuivat ja kadehtivat. Sdp:n johto sai myös tavallaan suojelua saksalaisilta vastineeksi. Tannerilla oli näpit pelissä, kun uusi lehti, Suomen Sosialidemokraatti alkoi ilmestyä 6. toukokuuta1918! Tosin takavarikko seurasi pikapikaa. Lehti alkoi ilmestyä uudelleen vielä vuoden 1918 puolella.

Sekasortoista tilannetta pyrittiin rauhoittamaan torpparilailla, joka astui voimaan vuonna 1918.

Kansalaissodan jälkiseurauksena Elannon porvarit halusivat Tannerin pois johdosta, mutta hanke epäonnistui muutamien liikkeen johdossa olleiden porvareiden asettuessa tukemaan Tanneria. Tannerin kyky tulla toimeen eri ideologioita kannattavien ihmisten keskuudessa tuli jälleen todistetuksi.

Vuoden 1919 vaaleissa Tanner valittiin jälleen eduskuntaan. Samana vuonna hänet valittiin puolueen puheenjohtajaksi ja Helsingin kaupunginvaltuustoon. Lehtisen mukaan Tanneria ohjasivat ”pyrky, noste ja sitko”.

Kaksikymmentäluvun alussa tapahtunut kommunistien irtautuminen omaksi puolueekseen ei näyttänyt liikuttavan Tanneria juurikaan.

Tanner valittiin Tarton rauhan (1920) valtuuskuntaan. Pitkäveteiset neuvottelut saivat suomalaisosallistujat arviomaan toisiaan. Väinö Voionmaa arvioi sekä koleerisen Paasikiven että harkitsevaisen ja energisen – tosin joskus itsevaltiaasti käyttäytyvän - Tannerin. Ajan sotaisessa ilmapiirissä neuvottelijat saavuttivat suomalaisten kannalta kohtuullisen lopputuloksen, mutta monille Tartto oli häpeärauha vielä pitkään, kun odotettu Suur-Suomi jäi syntymättä. Keskeiset Tarton rauhan puolustajat olivat Tannerin ja Paasikiven ohella presidentti Ståhlberg ja sisäministeri Heikki Ritavuori. Elettiin vaarallisia aikoja ryssäkiihkon keskellä: Ritavuori surmattiin kotiovelleen.

Kaksikymmentäluvulla Tanner kunnostautui talousmiehenä ja edusti puolueessaan tiukkaa talouden tasapainolinjaa. Tannerin pesti Suomen pankin pankkivaltuusmiehenä kesti 39 vuotta(!) ja tilintarkastajana 53 vuotta(!), molemmat lyömättömiä ennätyksiä.

Tanner ei sopinut oikein mihinkään ideologiseen kaapuun: hän vastusti menojen kasvattamista niin oikealla (puolustusmenot) kuin vasemmalla. Maatalouden tukeminen oli hänelle vastenmielistä.

Tannerin sdp otti etäisyyttä kommunisteihin, mutta kun tuli kysymys demokraattisista oikeuksista, Tanner asettui kansanvallan puolelle, eikä halunnut tuhota vasenta reunaa niin kuin porvarilliset puolueet. Noista kaksikymmentäluvun päivistä lähtien Tanner entistä selvemmin leimattiin vastustajien taholta oikeistososiaalidemokraatiksi. ”Tannerilaisuudesta” tuli haukkumasana tietyissä piireissä, pian myös Neuvostoliitossa.

Ulkonaisesti jäyhä Tanner ei ollut mikään paikallaan pysyjä. Päinvastoin hän matkusteli amerikkoja myöten Linda-vaimon ollessa hiukan mustankipeä.

Tanner joutui häneen kohdistuneen vastustuksen takia luopumaan puolueen puheenjohtajuudesta vuonna 1925, mutta jo vuonna 1926 hänestä tuli sdp:n vähemmistöhallituksen pääministeri. Noissa oloissa se oli hämmentävä tapaus.

Suojelukuntaparaatin vastaanotto (Relanderin sijaisena) sujui hyvin, vaikka sekä oikealla että vasemmalla ärsyynnyttiin. Pääministerikauden jälkeen kielitaitoisesta Tannerista tehtiin Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtaja vuonna 1927.

Tannerissa Elannolla oli todellinen isäntä, joka toteutti pääkonttorin (itseasiassa kokonaisen korttelin) rakennuttamisen, myymäläautokonseptin ja äitiyspakkauksen, asunto-osuuskunnan….. Kuriositeettina mainittakoon, että Tannerille tarjottiin jopa diktaattorin paikkaa Lapuan liikkeen vuosina…..

Lapuan liikkeen voiman päivinä Tanner vastusti tietenkin kaikkia kansalaisvapauden rajoituksia. Kolmekymmentäluvun alussa Tannerista paljastui hätkähdyttävän rohkea demokratian puolustaja, joka mitään arkailematta hyökkäsi puheissaan Lapuan liikettä vastaan – myös Pohjanmaalla. Itse asiassa minulle vasta Lehtisen kirjaa lukiessa selvisi Tannerin iso rooli pelkäämättömänä kansanvallan puolustajana. Yhdyn siinä mielessä Lehtiseen, että meillä on osin naureskeltu lapualaisille ja Mäntsälän kapinalle ikään kuin kysymys olisi ollut jotenkin vaarattomasta ja veikeästä kaappausyrityksestä. Kyyditykset ym. väkivaltaisuudet olivat merkkejä halusta tehdä vallankaappaus. Ainoastaan lapualaisten onneton ja kyvytön johto pelasti isomman vahingon syntymisen. Svinhufvudin suuri rooli korostui aivan tapahtumasarjan lopussa. Sitä ennen hän oli ”ymmärtänyt” lapualaisia.

Tannerin sairastamasta syövästä (1936) minulla ei ollut tietoa. Kertomus on hyvin tannerilainen: ehdoton uutissulku kaikkiin suuntiin. Koko sairaus- ja toipumisprosessi on kerrottu kirjassa Lindan ja Väinön kirjeitse tapahtuneen eloisan vuoropuhelun kautta. Potilas leikattiin Tukholmassa. Tanner: ”Uusi aukko kyljessä”. Tanner eli avannepotilaana 30 vuotta.

Eräs Suomen poliittisen historian virstanpylväistä saavutettiin vuonna 1936, kun ensimmäinen punamultahallitus syntyi. Tannerista tuli tuon hallituksen valtiovarainministeri. Hän säilytti silti itsellään sekä kotimaiset että kansainväliset luottamustehtävät. Varsinkin kotimaisia oli tuhottomasti.

Hallitus sääti luonteensa mukaisesti huomattavan määrän sosiaalilainsäädäntöä. Punamulta yhdisti eritavoin ajattelevia ihmisiä. Tannerin suhteet Mannerheimiin eheytyivät eikä suhde Urho Kekkoseen ollut vielä saastunut eriävillä näkemyksillä.

Tanneria on joskus syytetty puolustusmäärärahojen vastustamisesta, mutta vuoden 1938 budjetissa niiden osuus oli peräti 25 prosenttia (vuonna 1928 alhaisimmillaan 12 prosenttia) koko talousarviosta.

Välittömästi sotaa edeltäneitä vuosia on kuvattu onnelliseksi ajaksi. Työttömyys oli vähäistä ja elintaso nopeassa kasvussa, olympiakuume oli nousussa, liikenneyhteydet paranivat…. Viihteen merkitys kasvoi. Kaiken tämän keskellä käytiin ns. Jartsev-neuvottelut, joita olen käsitellyt aiemmissa kirjoituksissa. Kuten tunnettua Neuvostoliito pelkäsi Saksan hyökkäystä ja sitä että se käyttää Suomen aluetta hyökkäysalustana. Jartsevin ehdottamiin raja- ym. järjestelyihin ei kuitenkaan suostuttu.

Optimistisen luonteenlaatunsa mukaisesti Tanner ei uskonut sodan syttyvän. Perusteluna oli vain, että niin järjettömiin ratkaisuihin ei sorruta. Tässä Tanner erehtyi. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa elokuussa 1939 Suomen kohtalo oli jo sinetöity. Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin.

Neuvostoliiton esitettyä vaatimuksensa lokakuussa 1939 suhtautuivat ministereistä Eljas Erkko ja Juho Niukkanen niihin odotetun kylmäkiskoisesti, kun taas Mannerheim, Lennart Oesch ja Tanner hiukan myötämielisemmin. Tanner oli mukana toisella neuvottelukierroksella Moskovassa. Tarton rauhan parivaljakko Paasikivi-Tanner oli nyt yhdessä. Erkko halusi Tannerin mukaan kontrolloimaan, että Paasikivi ei anna periksi. Oli perin kummallista, että ulkoministeri Erkko ei ollut mukana, vaikka halusi ohjata tapahtumien kulkua kohtalokkain seurauksin.

Noista lokakuun 1939 neuvotteluista syntyi osaltaan Neuvostoliiton antipatia Tanneria kohtaan. Miksi? Molotov puhui radiossa, että Tanner tuli pilaamaan toisen neuvottelun asetelman, jossa Paasikivi olisi suostunut myönnytyksiin. Parempi syy oli mielestäni, että Tanner taisteli menestyksekkäästi työväen äänistä kommunistien kanssa. Lähestulkoon kaikki suomalaiset olivat yhteisen puolustuksen takana.

Tanner oli talvisodan johtava hahmo Suomen poliittisessa elämässä. Tanner myös painosti hallituksen enemmistön rauhanteon taakse maaliskuussa 1940. Vastustajina olivat mm. Niukkanen, Hannula ja eduskunnassa Kekkonen. Kuitenkin juuri Kekkonen vähän myöhemmin Tannerin 60-vuotispäivänä 12.3.1941 ylisti miestä maasta taivaaseen.

Neuvostoliiton rauhanehtojen ytimessä maaliskuussa 1940 oli Tannerin siirtyminen syrjään. Tannerin kollegat ja sotakabinetti torjuivat ajatuksen suoralta kädeltä. Raskas rauha solmittiin ja maa säilyi pirstottuna mutta itsenäisenä.

Väinö Tannerille sota-aika oli vastuun ja kuormituksen aikaa. Tanner oli ollut kaikkein vaativimmissa tehtävissä myös sotaan jouduttaessa. Luotto häntä kohtaan oli korkealla tasolla jo ennen sotaa. Presidentinvaaleissa hänellä oli kolmissa viimeisissä rauhanajan vaaleissa ollut eniten valitsijamiehiä. Tannerin asema oli koko sodan ajan vakauttava ja näkemyksiä tasapainottava. Ennen kaikkea hän oli kylmähermoinen mies.

Jatkosodan aikana Neuvostoliiton ja sen suomalaisten kätyrien hyökkäykset Tanneria vastaan saivat aivan ennenkuulumattomat mittasuhteet. Hän oli ”suomalaisen fasistipolitiikan likaisin tyyppi” (Armas Äikiä). Jotkut (kuten Urho Kekkonen aluksi) retkahtivat Suur-Suomi ihanuuden pauloihin, mutta Tanner ei . Hän epäili, että uutta aluetta ei voida pitää, koska siitä tulee liian raskas taloudellinen taakka Suomelle ja koska sen pitäminen edellytti Neuvostoliiton ”täydellistä murskaamista sodassa”.

::::::::::::::::::::::::

Lehtisen sujuvasti kirjoittamassa teoksessa käsitellään Tannerin avulla koko aikakautta. Se onkin luontevaa, niin moniin elämänalueisiin Tannerilla oli yhtymäkohtia. Kirjoitukseni toisessa osassa käsittelen sodan jälkeistä osuutta ja jälkiarvota Tannerin urasta.

(jatkuu)