Kun tulee ikää ja saa elää nousee yhdeksi avainajatukseksi omille juurille hakeutuminen. Tämä on tapahtunut omalta osaltani kahdessakin mielessä. Ensinnäkin oma työurani tapahtui paljolti sivistystehtävissä. Toiseksi olen yrittänyt kartoittaa omaa henkilöhistoriaani niistä lähtökohdista, jossa ponnistelin itseni sivistämisen kautta eteenpäin elämässä. Haasteenani ovat olleet siis itseni ja toisten sivistäminen! Varmuuden vuoksi keskityn seuraavassa ulkoiseen sivistystehtävään, en niinkään sydämen sivistystehtävään.
En tartu tässä vähäisempään asiaan kuin kansakunnan sivistystehtävään. Eräs tämän ajattelun symboli on Akateeminen kirjakauppa. Se on ollut minulle läheinen paikka, sillä pelkästään menemällä sisälle tuohon arvokkaaseen miljööseen tuntee itsenä aimo annoksen viisaammaksi.
Mitä sanoo Akateemisen entinen johtaja Stig-Björn Nyberg nyt? Hän muistelee Ylen haastattelussa 24.8.2017 haikeasti ja harmistuneena menneitä aikoja ja toteaa kirjanimikkeiden romahdusmaisen vähenemisen. Vielä 1990-luvun alussa Akateemisesta löytyi 140 000 eri nimikettä. Nyt määrä on noin 20 000! Akateeminen ei ole enää jotain erityistä, se on ”vain” tavallinen kirjakauppa. No, ehkei sentään, jotain entisestä hohdosta on jäljellä. Käyn siellä säännöllisesti.
Nyberg esittää syyksi Akateemisen romahtamiseen hallinnollisia syitä. Miksipä ei, mutta muutos on toki syvällisempi. Kirjakaupan merkitys on pienentynyt kaikkialla maailmassa. Kun kävin muutamia vuosia sitten New Yorkissa, oli yksi kiinnostavimmista kohteistani kuuluisa Barnes&Noble -kirjakauppa(ketju). Vaikeuksissa on sekin ollut.
Kirjat ja lehdet ovat molemmat haasteiden edessä digitaalisuuden maailmassa. Digitaaliset lehdet ovat ehkä nousussa, mutta kirjakauppojen teosten digitaaliversioiden myynti odottaa vielä aikaa parempaa... Verkkokauppa jyllää.
Digitaalisuus sivistää omalla tavallaan, mutta epäily on, että sen kautta tyydytään liian paljon twitter-ilmaisuun, jolla yksinkertaistetaan maailmankuvaa. Tämä on paradoksaalista, koska internet tiedonhankintalähteenä on ylivoimainen.
::::::::::::::::::::::::::
Työurastani suuren osan tein aikuisopetuksen maailmassa. Kansalaisopistoista osa perustettiin aikoinaan työväenopistoina. Kun vanhoja nimiä on sittemmin muutettu kansalaisopistoiksi tai jollekin muulle nimelle, jossa ei ole sanaa ”työväen”, on yleensä todettu, että ”ei sillä ole mitään merkitystä”. Ei tavallaan olekaan, sillä oppilaitosryhmä ei muuttanut nimenvaihdoksen myötä luonnettaan, mutta jotain se kertoo alkuperäisen nimen vierastamisesta. Nyt on jäljellä enää muutamia työväenopistoja: Pori, Tampere, Karkkila….
Työväenopistoliikkeen kunniakas tehtävä oli viedä sivistystä tavallisille työtä tekeville ihmisille ilman ideologista painotusta. Siinä ne ovat täyttäneet paikkansa mainiosti.
Vanhan vasemmistolaisen ajattelun ytimessä oli sivistysihanne. Usein lähtökohdat työväestön opillisille sivistykselle olivat ankeat. Mutta valtava halu oppia uutta esimerkiksi jokaiseen kuntaan vähitellen levinneessä kansalaisopistossa kannusti eteenpäin. Mistä tässä kaikessa on ollut kyse muutamien kymmenien vuosien ajanjaksolla? Tietenkin suuresta onnistumisesta. Paitsi, että päästiin eroon esimerkiksi kolkoista siirtotyömaista, kohennettiin myös ratkaisevalla tavalla työväen elinehtoja ja toimeentuloa. Työväenpuolueissa voidaan ehkä tänä päivänä kysyä onko onnistuminen sitä, että tekee itsensä tarpeettomaksi.
Nyt keskiluokkaistuneen työväen äänistä taistelevat kaikki puolueet oikeistoa myöten. Puolueet haluavat ”työväen presidentin” ja olla ”työväenpuolue ilman sosialismia”. Aikakautensa tulkki Matti Kurjensaari totesi kirjassaan ”Jäähyväiset 50-luvulle” oivaltavasti: ”Entisessä sääty-yhteiskunnassa ylemmät luokat katsoivat olevansa valtiosta vastuussa ja puolustivat sen voimaa, valtaa ja kunniaa. Hyökkääjinä, murtajina ja altakaivajina toimivat alemmat ja nousevat kerrokset. Kehitys on johtanut siihen, että suurin piirtein kaikki eturyhmät ovat saaneet otteen valtiosta, mutta jokainen niin vähän, ettei tunne olevansa siitä vastuussa”.
Kurjensaaren ajattelu perustui jakovaran käsitteeseen. Oli mitä jakaa. Työväki oli kuninkaantekijän paikalla vuosikymmeniä. Matti Kurjensaari näki jo 1950-luvulla, kuinka vasemmisto oli orastavan nousun ohjaamana porvarillistunut ja yksilöllistynyt. Miten säilyttää sisäisesti vasemmiston solidaarisuustavoitteet, jos vaurastuminen ja yksilöllistymiskehitys etenevät ripeään tahtiin?
Vasemmiston taakkana on historia, joka on niin uljas hyvinvointiyhteiskunnan luomisineen. Samalla monien kansalaisten irtautumisprosessi vasemmistolaisuudesta on edennyt ripeästi. Porvarilliset puolueet ovat omaksuneet hyvinvointiyhteiskuntamallin ”parhaat” piirteet. Kukapa ei väittäisi olevansa köyhän asialla? Mikä jää vasemmiston tehtäväksi?
Konservatiiviset, porvarillistuneet vasemmistolaiset saivat tilaisuuden irtautua sdp:stä ja osin vasemmistoliitosta, kun politiikan markkinoille ilmestyi Timo Soinin perussuomalaiset.
Liberaali vasemmisto taas on löytänyt vihreät väylänä politiikkaan osallistumiselle korvauksena tyytymättömyydestä varsinkin sdp:hen. Vihreät ovat saaneet otteen kaupunkien vasemmistoliberaaleista.
Populistinen työväen oikeistokonservatismi ja vihreä ”epäpoliittisuus” ovat repineet palasia sdp:n ja vasemmistoliiton vanhasta kannattajakunnasta. Jäljelle on jäänyt sinänsä vaikuttava 1/3 – 1/4 osa vaaleissa äänestäjistä, jotka ovat pysyneet perinteisissä vasemmistopuolueissa. Haasteena sdp:lle on leimautuminen änkyrävasemmistoksi, jota vastustajat hyödyntävät säälimättä kampanjoissaan. Kokoomus on saanut rauhassa säilyttää peruskannattajajoukkonsa, noin 20 prosenttia äänestäjistä. Sitä ei näytä uhkaavan mikään, sillä se on omaksunut ”riittävän määrän” hyvinvointiyhteiskuntaa. Leikkauspolitiikka ei heiluta kannattajakuntaa, sillä sieltä löytyy vahvin tuki hyvinvoinnin kaventamiselle resurssivajeiden uhatessa.
Keskusta ja sdp jäävät kaksikoksi poliittiseen keskustaan (ml. keskustaoikeisto ja keskustavasemmisto), mutta liikkumatila on pienentynyt. On pyrittävä muiden tontille , koska nämä ”muut” ovat tulleet keskustan ja sdp:n tontille. On siis vastaiskun paikka. Tänä päivänä törmätään jylläävän globalisaation keskellä siihen, että ei ole elintasoa laajentavaa jaettavaa, ja puolueet ja etujärjestöt suhtautuvat asiaan realistisesti. Sivistystarve vaatii kuitenkin resursseja, sillä panostukset on mahdollista muuttaa tuotoiksi.
Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin vasemmistokonservatismista, jolla olen kuvaillut hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä (tai kehittämistä varustettuna riittävillä resursseilla) tarkoittavaa politiikkaa. Nykyinen vasemmisto on osin juuri tällä linjalla.
Soinin ”työväenpuolue ilman sosialismia” on jakautunut kahtia. Varsinainen perussuomalaiset-puolue on lähempänä oikeistokonservatismia kuin vasemmistokonservatismia. Siniset ovat taas liimautuneet porvariston kylkeen niin tiiviisti, että heillä on vaikeuksia erottua profiililtaan keskustasta tai kokoomuksesta. Tilaa on poliittisella kentällä liian vähän.
Sivistysaate on jäänyt kuitenkin puolitiehen. Kokonaisvaltainen yhteiskunnan ote on rapautumassa tai ainakin sitä uhkaa rapautuminen.
Yhtenäiskulttuuri on käsite, jota ei voi erottaa hyvinvointiyhteiskunnasta. Ehkä yhtenäiskulttuurin ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdistelmässä päästiin lakipisteeseen 1980-luvulla. Juuri nyt myös yhtenäiskulttuuria murtavat trendit voimistuvat. Kansansivistystyö yhtenäiskulttuurimuodossa on horjumassa.
Yhtenäiskulttuurin mureneminen on yhteydessä tiedonhankinnan valinnanvapauden laajenemiseen, joka on periaatteessa hyvä asia, mutta haasteeksi nousee ”totuuden jakautuminen”, kun jokainen tiedontuottaja tiedonlähteiden eriytyessä tuottaa omaa (räätälöityä) versiotaan totuudesta valikoivalle kuulijakunnalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti