Väinö Tanner - suomalaiseen graniittiin hakattu mies 2/2

(jatkokirjoitus/arvio Lasse Lehtisen kirjasta "Tanner. Itsenäisen Suomen mies.")

Jatkosodan jälkeen ulko- ja sisäpolitiikka saivat aivan uuden luonteen: niitä ei voinut erottaa toisistaan. Suomi oli selvinnyt talvi- ja jatkosodasta nipin napin. Se oli livahtanut – kuten ensimmäisen maailmansodan yhteydessä – Saksan ja Neuvostoliiton välistä vapauteen, mutta ei ilman sidoksia. Sisällissodan jälkeen sidos jäi hetkeksi päälle Saksaan, mutta katkesi, kun Saksa hävisi sodan. Toisen maailmansodan jälkeen oli toisin. Neuvostoliitolla oli pysyvä ote Suomen ulko- ja sisäpolitiikkaan.

Alkoi Paasikiven mahtikausi. Ja sen jälkeen ja osin päällekkäin seurasi Kekkosen kuningastie. Tässä asetelmassa Tannerilla ei pitänyt olla oikeastaan mitään roolia. Hänhän sai sodan aikaisista ansioista palkkioksi vankeustuomion. SKDL perustettiin puolueeksi ja yhteistyöelimeksi (ja kommunistien peitejärjestöksi) työväestölle ja kenelle tahansa. Puoluekenttä muuttui hiukan, mutta ei ratkaisevasti. Väinö Tannerkin kutsuttiin mukaan SKDL:ään, mutta vain rivijäseneksi. Voisiko olla halventavampaa kutsua!?

Suomi-Neuvostoliitto-seura oli sodan jälkeen oikeaoppisesti ajattelevien yhteisö. Paasikivi ja Kekkonen olivat luonnollisesti mukana, kuten kaikki silmäätekevät. Jelisei Jelisejev otti Kekkosen huomaansa Neuvostoliiton suomalaiseksi luottomieheksi. Kekkosen kuningastie oli alkumetreillä.

Tapahtui ”vankien vaihto”: sodan aikana tuomitut poliittiset vangit vapautettiin ja sotaa johtaneet pantiin linnaan. Mitään dramaattisia hirttäjäisiä ei tapahtunut. Stalinille oli tärkeää, että sotakorvausjunat kulkivat ja niissä oli laadukasta tavaraa.

Lehtisen ihailemat nuoret asevelisosialistit olivat käytännöllisiä sosiaalidemokraatteja, itse asiassa lähellä Tanneria. He tulivat suoraan rintamalta. Käynnistyi ennen näkemätön taistelu asevelisosialistien ja Neuvostoliiton tukemien kommunistien välillä. Taistelu oli kovimmillaan 40-luvun viimeisinä vuosina. Tanner ja asevelisosialistit Unto Varjonen, Väinö Leskinen ja Yrjö Kilpeläinen olivat samalla puolella. Lehtinen oivaltaa hyvin villakoiran ytimen: sama taistelu, jota käytiin hetkeä aiemmin taistelukentällä jatkui nyt siviilissä.

Uudessa tilanteessa Tanner joutui omassa puolueessaan vasemmistososiaalidemokraattien kovaan tulitukseen, joskin hänellä oli myös laaja kannattajajoukko. Tanner oli ollut sodan aikana pidättyvä, kun puhuttiin valloitusretkistä itään. Vanhan rajan ylitystä hän oli vastustanut. Moneen muuhun verrattuna hän oli maltillinen sodankäyntipäämäärissä. Turhaa kaikki. Hänet oli kerta kaikkiaan leimattu neuvostovihamieheksi ja demokraattisten voimien vihamieheksi.

Tannerin kanta politiikassa ei ollut muuttunut piiruakaan: se tehdään, mikä välirauhansopimuksessa sanotaan, mutta kaikki liehakointi on suljettava pois. Urho Kekkonen taas ajoi radikaalien porvareiden, kommunistien ja sosiaalidemokraattisten oppositiovoimien liittoa, joka omi Neuvostoliitto-suhteet. Tanner ei tietenkään kuulunut tähän yhdistelmään. Andrei Zdanov hyväksyi Kekkosen yhteistyökuvion.

Aseveljien liitto lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta tammikuussa 1945.

”Toisen tasavallan” ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin maaliskuussa 1945. Niihin oli osanottorajoitus: parikymmentä kansanedustajaa vanhasta eduskunnasta ei saanut osallistua. Tanner kuului tietenkin tähän joukkoon. Hän erosi ennen vaaleja eduskunnasta vastalauseena: hallitus ei voinut rehellisesti ajateltuna väittää noudatettua politiikkaa maan etujen vastaiseksi. Ketään ei olisi pitänyt estää osallistumasta vaaleihin.

Vaalien tulos: 101 paikkaa porvareille, sdp 50 paikkaa ja SKDL 49 paikkaa.

Lehtinen määrittelee Paasikiven ja Kekkosen eron noina aikoina seuraavasti: Kekkonen oli puuhakas sotasyyllisten tuomitsemisessa, Paasikivi taas ”viivytteli ja venytteli” samassa asiassa. Kekkonen laati välikysymyksen eduskunnalle, jonka perusteella sotasyyllisyysoikeudenkäynti voitiin käynnistää.

Taannehtiva laki sotasyyllisten tuomitsemiseksi herätti ristiriitoja sdp:n sisällä ja hyväksyttiin puoluetoimikunnassa nipin napin.

Tannerin syyttäminen tuotti vaikeuksia. Hän ei ollut hallituksessa, kun jatkosota käynnistyi ja hän vastusti Ribbentrop-sopimuksen hyväksymistä. Näyttää siltä, että Tanner oli symboli jollekin muulle ”pahalle”, kuten työläisten sieluista taisteleminen tai Neuvostoliitolle ja kommunisteille epäedullisten päätösten läpiajaminen sosiaalidemokraattien sisällä. Raskauttavaksi keksittiin ulkoasiainvaliokunnan jäsenyys. Samalla perusteella joutuivat syytetyksi todella vähäisistä syistä Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen, itsekin hämmästyneinä.

Tanner sai 5 vuotta ja 6 kuukautta vankeutta. Lopputulema oli, että oikeudenkäynti - syyllisiä kohtaan myötätuntoa herättäneenä prosessina - toimii itseään vastaan.

Vankilassa Tanner tuotti yhteensä 2500 sivua tekstiä, jotka julkaistiin kirjoina. Kirjat sisälsivät omaelämäkerrallista tietoa ja käännöstöitä. Vangit olivat muutoinkin hyvin tuotteliaita. Kuuluisin kirja, joka valmistui vankilassa oli sodan aikaisen pääministerin Edwin Linkomiehen poliittiset muistelmat, jotka julkaistiin postuumisti vasta vuonna 1970. Linkomies ei todellakaan peittele ansioitaan, vaan päinvastoin antaa ymmärtää, että kukaan ei olisi pystynyt hoitamaan hänen tehtäviään paremmin kuin hän itse. Linkomiehen terävä kieli säästää Tannerin pahimmilta moitteilta.

Tanner kesti vankeusajan ehkä koko porukasta parhaiten, vaikka oli koko joukon vanhin. Vankeusaikana Tanner yritettiin erottaa Elannon toimitusjohtajan tehtävistä. Lopulta se onnistui kesällä 1946 valvontakomission painostuksesta. Tanner halusi vapauduttuaan entiset asemansa ja hän saikin Elannon toimitusjohtajan tehtävät takaisin vuoden 1949 alusta. Myöhemmin hänestä tehtiin Elannon hallintoneuvoston puheenjohtaja, josta tehtävästä hän luopui vasta 84 vuotiaana vuonna 1965.

Tanner oli vankilassa vuodet 1946-1948. Palatessaan hänen poliittiset mielipiteensä olivat yhtä jyrkkiä kuin aiemminkin. Tanner jatkoi vapauduttuaan kommunismin vastaista ristiretkeään.

Vielä vuonna 1957 (1957-63) Tanner valittiin puoluehajaannuksen keskellä sdp:n puheenjohtajaksi. Hänen toivottiin eheyttävän puolueen, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Tanner ajautui leskisläisten oikeistososiaalidemokraattien keulakuvaksi. Hän oli ”neuvostovastainen” puskuri, jonka leveän selän takana lymyttiin ja harjoitettiin omia juonitteluja. Kansanedustajaksi hänet valittiin vielä 1958 (1958-62).

Keskinäinen eripura puolueiden välillä ja puolueiden sisällä johti pyrkimykseen nimetä vahva kilpailija Kekkoselle vuoden 1962 vaaleihin. Tanner oli tuumassa mukana. Pikku hiljaa Tanner oli muuttunut punamultamiehestä (vrt . 1930-luku) sinipunamieheksi. Ehdokkaaksi saatiin etsimisen jälkeen oikeuskansleri Olavi Honka. Syntyi ns. Honka-liitto. Seurauksena oli Neuvostoliiton ja Kekkosen tunnetut manööverit nootteineen, joilla Honka raivattiin tieltä. Kekkosvastaisen rintaman ei sallittu onnistuvan.

Minkälaisen yhteenvedon tekisin Tannerin viimeisistä kymmenestä aktiivivuodesta? Pelkistäen voisi sanoa, että vanha mies, Tanner oli symbolisena tulppana Neuvostoliiton ja sosiaalidemokraattien sopuisille suhteille, mutta samalla Tanner oli este suomettumisen avoimelle ja varhaiselle läpimurrolle.

Lehtisen loppuarvio Kekkosesta on tyly: ”Nykytiedon valossa voimme olettaa, että kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”. Tätä voisi täydentää Osmo Apusen suomettumisanalyysilla (Lähde: Jukka Tarkka: ”Muistumia”): ”Suomen ulkopoliittista uhkaa kuvataan yleensä sopivasti sen suuruiseksi, että ongelmista juuri ja juuri selvitään käytettävissä olevilla voimavaroilla”.

::::::::::::::::::::

Lehtinen viittaa historiatiedon ohenemiseen ja sitä kautta Tannerin merkityksen unohtamiseen historian vaikeissa vaiheissa. Syytä Lehtisen kirjan kaltaiseen muistuttamiseen on. Tannerin linja oli esimerkillinen ajateltaessa sitä suoraselkäisyyttä ja realistisuutta, mitä hän noudatti suhteessa erityisesti Neuvostoliittoon. Sodan aikana hän vältti lietsomasta neuvostovihaa. Päinvastoin hän oli hyvin kriittinen jatkosodan aikana mitä tulee Suur-Suomi-intoiluun. Tästä syystä Tannerin vastustajien hänen päälleen kaatama likasanko oli täysin ansaitsematon. Tanner, jos kuka oli johdonmukaisesti ja muita nälvimättä isänmaallinen mies.

YYA-Suomessa Tanner oli sivuraiteella. Vasta Neuvostoliiton romahtaminen on nostanut Tannerin suoraselkäistä itsenäisyyttä korostavan linjan selkeäksi profiiliksi. Ehkä kuitenkin jotkut tahot kokevat Tannerin oikeassa olemisen myöntämisen itseään kompromettoivaksi: on noloa tunnustaa, että Suomi suomettui, mutta Tanner ei.

Tanner oli koko uransa ajan sdp:n oikealla laidalla. Hänen sosialisminsa oli kaikkien mukana pitämistä, mutta samalla markkinatalouden bisnestajua. Teoksen kirjoittaja Lehtinen on yhtä lailla oikeistososiaalidemokraatti ja siten Tannerin hengenheimolainen. Lehtinen tuntee murhetta sdp:n nykyisestä voimattomuudesta, ja tuntenee kaihoa ja vetoa voimamies Tanneriin. Lehtinen viittaa Tannerin johdolla luodun osuustoiminnallisen imperiumin luhistumiseen 1990-luvun vaihteessa. Väärin suunnattu sijoitustoiminta kasinotalouden pyörteissä tuhosi Tannerin perinnön.

Talousmiehenä Väinö Tanner oli tarkan markan mies. Minulle on jäänyt kuva, että hänen periaatteensa oli, että rahat piti ensin tienata ja sitten vasta laajentaa hyvinvointia.

Tanner oli varhainen länsivaikutteiden omaksuja. Hän oli osuustoiminnan keskeisillä kansainvälisillä näyttämöillä kauan ennen kuin Suomi heräsi länsiorientoitumiseen. ”Tannerin tasavallassa” 1920- ja 30-luvulla - Tannerin itsensä toimesta – oltiin luomassa yhteyksiä länteen arkailematta.

Väinö Tannerin ura on uskomaton kestoltaan ja monialaisuudeltaan. Yksi hänen hellittämättömän sitkeytensä tukipilareista oli vaimo Linda, jonka kanssa liitto toimi Väinön uraa vahvistaen. Lasse Lehtinen tuo parisuhteen voiman hyvin esille kirjassaan lukemattomine kirjelainauksineen.

Vastakkainasettelu Kekkosen kanssa jatkui elämän loppuun saakka. Kekkonen lähetti hautajaisiin surunvalittelut ja adjutantti laski seppelen – teki siis minimin - mutta ei muutoin huomioinut merkkimiehen poismenoa.

Kuin sattumoisin Väinö Leskisen kuuluisa kääntymys kekkoslaisuuteen tapahtui juuri hautajaisten aikoihin. Myös hän puuttui hautajaisista. Tannerin ulkopoliittinen, alistumaton perinne oli siinä tilanteessa enää muisto vain.

Tannerin syntymän 100-vuotisjuhliin Kekkonen ei Kalevi Sorsan pyynnöstä huolimatta saapunut (suostui ensin, mutta perui sitten). Olipa Tannerilla iso varjo! Jostakin syystä Lehtinen ei kerro pientä anekdoottia hautajaisiin liittyen. Kalevi Sorsa sanoi puhuvansa hautajaisissa itse, jolloin Kekkonen oli tokaissut: ”Oletpa pirun rohkea mies”. Ja se oli moite. Miten pitkä aika olikaan kulunut ylistävistä sanoista, jotka Kekkonen kirjoitti 60-vuotiaasta Tannerista vuonna 1941!

Mauno Koivisto on haudattu Tannerin haudan lähelle. Miehillä lienee ollut läheinen sielujen sympatia elinaikanaan. Lehtinen lainaa Koivistoa kirjassaan: ”Jos Väinö Tanner olisi vielä keskuudessamme, hänellä olisi mielestäni kovin vähän selittelemistä tekemisistään”. Koiviston mielestä Tanner ei tehnyt mutkia poliittisella urallaan. Pikemminkin asia on niin, että muita ärsytti hänen johdonmukaisen suora etenemisensä. Tähän on helppo yhtyä. Monille muille on jäänyt huomattava määrä selittelemistä.