”Me emme oleta erilaisten maiden jakavan meidän kulttuuriamme, perinteitämme tai edes hallintotapaamme”, totesi Donald Trump YK:ssa 19.9.2017. Ainakin näennäisesti puhe on hätkähdyttävä suunnanmuutos Yhdysvaltain arvopolitiikassa. Trumpin lausuntoihin kannattaa tietenkin suhtautua pidättyvyydellä. Niiden epäjohdonmukaisuuteen on jo ehditty tottua. Retoriikka on eri asia kuin ”suuri linja”, jota en ole havainnut Trumpilla.
Tämän Trumpin puheen vastakohta oli oikeastaan George Bush nuoremman julistus, kun hän antoi ymmärtää vuonna 2003, että amerikkalaiset sotilaat palauttavat järjestyksen ja demokratian Irakiin ja poistuvat tehtävän suoritettuaan maasta. Kaikki tämä lausuttiin maailman mahtavimman valtion presidentin retoriikalla ja mahtipontisuudella: ”me hoidamme homman”.
Sitoakseni nykytapahtumat historiakontekstiin käytän tässä kirjoituksessa kahta apukäsitettä, ekseptionalismi ja Manfest Destiny. Bushin iskulauseet ovat eräänlainen kiteytymä amerikkalaisesta ekseptionalismista (Yhdysvaltain ainutlaatuisuudesta) tai Manifest Destinysta (kutsumuskohtalosta), joka on ollut Yhdysvaltain politiikan sisältö 1800-luvulta lähtien poislukien tavoitteen lievennykset USA:n eristäytymispolitiikan ajanjaksoina. Bushin toimet aiheuttivat kerrannaisvaikutuksina Isisin voimistumisen ja osin myös pakolaisongelman.
Ainutlaatuisuus tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että ei ole toista Yhdysvaltain kaltaista kansakuntaa. Ja koska se on niin poikkeuksellinen kansakunta, sillä on erityinen velvollisuus (Manifest Destiny) viedä aatteitaan ensin Amerikan omalla mantereella ja sitten valikoiden muualle.
Tässä välissä tuntui, että Barack Obama omaksui maailmanrauhaan säilyttämiseen hyvin nöyrästi asennoituneen linjan. Obama esiintyi korostetun maltillisesti, jonka seurauksena hänet on leimattu heikoksi ja araksi presidentiksi.
Kun Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainutlaatuisuuden oletus, olisi hän saanut kiitosta, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi – vilpitön kun oli – että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset omasta kansastaan, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen jokakansan oikeudeksi. Se oli liikaa: teekutsuliike olisi halunnut kieltää Obamalta koko käsitteen käytön.
Yhdysvaltain ulkopolitiikan punaisena lankana on ollut koko ajan viime ja tällä vuosisadalla tukikohtaimperialismi, jolla maailma on pidetty otteessa. Siitä Obamakin piti kiinni enkä ole nähnyt merkkejä, että Trump olisi siitä luopunut.
Ekseptionalismi on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi teekutsuliikkeen piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asema on erinomaisuudessaan aivan poikkeuksellinen. Donald Trump on sisuksiaan myöten sitonut itsensä ekseptionalismiin: ”Let´s Make America Great Again” tai ”America First”!. Näyttää siltä, että Trump katsoo Yhdysvaltain tässä välillä antaneen periksi muulle maailmalle, ja nyt on aika korjata tilanne tekemällä Yhdysvalloista mahtava ”uudelleen”. Hillary Clintonhan protestoi presidentinvaalikampanjan yhteydessä tätä ajatusta vastaan toteamalla – sinänsä aivan oikein – että ”Yhdysvallat on jo suuri”. Trumpin puheet voidaan realistisessa mielessä määrittää puhtaaksi retoriikaksi.
Mutta eikö Trump irrota edellä mainittujen kahden käsitteen kohtalonyhteyden toisistaan: hän ei esiinny Manifest Destinyn puolustajana, hän päinvastoin irtisanoutui siitä YK-puheessaan?
Kyllä, näennäisesti.
Sitoisin ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon käsitteet tiukasti yhteen. Yhdysvaltain kutsumustehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle. Siksi Yhdysvaltain ja esimerkiksi brittien suhde on ollut historiassa ajoittain ambivalentti tai jopa vastahankainen.
Yhdysvallat onnistui tukikohtajärjestelmän luomisessa yli kaikkien odotusten: se rakensi 1900-luvun puolella 750 sotilastukikohdan verkoston (1960-luvulla tukikohtien määrä ylitti väliaikaisesti tuhannen rajan, ml. Yhdysvalloissa sijainneet tukikohdat). Ja alkupisteenä voidaan pitää Guantanamon tukikohtaa Kuubassa. Toinen erittäin tärkeä strateginen ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan taloudellisen ylivallan kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden jättiläinen, ja se käytti taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien etujensa ajamiseen.
Manifest Destiny oli korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisen vallan peitenimi. Mikään ei osoita, etteikö Trump vahvasti kannattaisi tätä oppia politiikassaan, vaikka se onkin kaukaa historiasta poimittu iskulause. Se on jopa korostunut hänen tavoitteissaan, kun hän yrittää torjua Meksikon vastaisen rajan takaa tunkeutuvia siirtolaisia Yhdysvaltain alueelle. Manifest Destiny uudessa trumpilaisessa ”itsepuolustusmuodossaan” on nationalistinen. Terrorismin vastainen taistelu, latinojen maahan tunkeutumisen estäminen ja Kiinan ja muiden valtioiden uhka valkoiselle työläiselle ovat kaikki samaa juurta.
Trump on jopa vienyt vieraan pelon niin pitkälle, että hän on ”uhriuttanut” Yhdysvallat. Se on Trumpin puheiden mukaan alistunut muiden hyväksikäytettäväksi.
Kaikki tämä on omituisessa ristiriidassa Yhdysvaltain mahtavien voimavarojen kanssa. Onko Trump luonut kuvan uhkaavista voimista ja vetäytyy Yhdysvaltain alueelle siilipuolustukseen? Ei sentään. Trump on aggressiivisesti puolustamassa liittolaisten etuja ainakin retoriikassa. Tukikohtaverkosto on edelleen olemassa eikä ainakaan oleellinen supistaminen ole hänen tavoitteenaan. Pikemminkin kyse on varustelubudjetin paisuttamisesta. Trump säilyttää edelleen maailmanlaajuisen puolustuksen USA:n turvallisuuspolitiikan ohjenuorana. Kysymys ei siis ole uhriutumisesta, vaan oman puolustuksen virittämisestä globaaliksi. Ja nyt puhutaan myös taloudellisten etujen puolustamisesta.
::::::::::::::::
Samaisessa YK-puheessa Trump uhkasi Pohjois-Koreaa ”täydellisellä tuholla”, jossa ei sinänsä ole uutta, mutta foorumi, jolla hän tavoitteen ilmaisi on merkittävä. Tällaisessa puheessa kiinnittää huomiota retoriikan laatu, jossa ei enää jää mahdollisuuksia esittää suurempia uhkauksia. Kaikki sanat on jo käytetty.
Trump alentui samalla retoriikassa samalle tasolle Kim Jong-unin kanssa. Tällaista ei ole nähty suurvallan presidentiltä ihan viime aikoina. Muistelen, että 1950-luvulla kylmän sodan kuumina hetkinä amerikkalainen kenraali julisti, että jos Neuvostoliitto aloittaa ydinsodan, niin se tuhoutuu ennen kuin ”yö vaihtuu päiväksi”.
Silti rohkenen epäillä, että molempien tahojen tuhon uhkausten realistisuutta. Onpahan merkki siitä, kuinka alhaiselle tasolle maat alentuvat, kun luopuvat yhteisen hyvän tavoittelusta. Molempien osapuolien propaganda heijastaa nationalistisen politiikan äärimmäisyyksiin vientiä. On ilmeisesti käytävä hulluuden rajoilla ennen kuin jotain rakentavaa saadaan aikaiseksi. Vaara on, että raja ylittyy vahingossa.
Trumpin logiikalla käydään kaupankäyntiä rajalla ja tehdään sitten diili. Hän ei tunne oloaan kotoisaksi, kun joutuu käyttämään energiaansa jonkun täivaltion johtajan kanssa, joka uhittelee. Trump on saattanut itsensä monimutkaiseen suhdeverkkoon, jossa hän joutuu rimpuilemaan omien tavoitteidensa ja maailman muiden johtajien asettamien rajojen puitteissa - halusi tai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti