Beatlesin legenda: ensimmäiset 50 vuotta

Ylen Teemalta tuli 2.9.2017 kaksi dokumenttielokuvaa Beatles-yhtyeen vaiheista ja merkityksestä. Ensimmäinen oli Ron Howardin kehuttu elokuvateatteridokumentti yhtyeen kiertuevaiheesta: ”The Beatles: Eight Days a Week” (USA, 2016), joka keskittyy paljolti Yhdysvaltain kiertueisiin ja vuosiin 1964-1966. Kävin katsomassa elokuvan jo aikanaan teatterissa ja nyt katsoin sen uudelleen.

Toinen dokumentti ”Sgt. Pepper´s Musical Revolution” käsitteli nimensä mukaisesti yhtyeen kuuluisan albumin ”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band” tekemistä. Albumi julkaistiin 1.6.1967, joten sen ilmestymisestä tuli kuluneeksi tänä vuonna 50 vuotta. Molemmissa keskityttiin yhtyeen uran kypsän vaiheen tuotantoon ja konserttikiertueisin kuitenkaan unohtamatta yhtyeen juuria Liverpoolin työläiskortteleissa.

Kun Beatles ilmestyi listojen kärkeen, sen jäseniltä kysyttiin ”milloin kuplanne puhkeaa”. Yhtyeen jäsenet antoivat hämmentyneitä vastauksia. Eivät he itsekkään tienneet, mutta sekä suuri yleisö että yhtyeen jäsenet itse olettivat varmaan, että ei tätä loputtomiin kestä. Eikä tietysti kestänytkään, vaikka karkeasti ottaen huippumenestystä ulottui vuodesta 1962 vuoteen 1970, paljon keskimääräistä popyhtyeiden uraa kauemmin. Beatlet eivät lopettaneet menestyksen puutteeseen, vaan päinvastoin levymyynti kasvoi loppua kohden. Konsertit loppuivat yhtyeen omasta tahdosta jo vuonna 1966 syistä, jotka käyvät hyvin ilmi elokuvasta. Se mitä kukaan ei arvannut sanokamme vuonna 1963 oli, että yhtyeen vaikutus populaarimusiikkiin ja muuhunkin musiikkiin jäi pysyväksi eikä ole mitenkään haalentunut vuosikymmenien kuluessa.

Mikä oli Beatlesin menestyksen takana? Olen käsittelyt ilmiötä jo aiemminkin mm. kirjoituksessa ”Miksi Beatles on paras?” Elokuva tuo tähän oman näkökulmansa.

Ensinnäkin Beatlesin musiikille avautui sosiaalinen tilaus. Juuri tuohon aikaan tarvittiin Beatlesin kaltaista tajunnanräjäyttäjää. Ihmiset olivat valmiit vastaanottamaan jotain aivan uutta. Beatlesin ura osui 1960-luvulle, jolloin uusien ideoiden läpimurtoon suhtauduttiin vastaanottavaisimmin kuin aikaisemmin. Varsinkin Yhdysvalloissa tarvittiin uutta nuorekasta ja intoutunutta ilmiötä kaiken tapahtuneen ikävän (juuri tapahtunut Kennedyn murha, rotulevottomuudet ym.) jälkeen…. Suomessa ei välttämättä tajuta, miten kova juttu oli murtautua Yhdysvaltain markkinoille tilanteessa, jossa Englannin suurimmatkaan tähdet eivät olleet onnistuneet.

Elokuvassa keskitytään yhtyeen kiertueaikojen kiihkeimpiin vaiheisiin. Howard amerikkalaisena painottaa odotetusti Yhdysvalloissa järjestettyjä konsertteja, mutta toki tapahtumat Filippiineillä (Imelda Marcosin hampaisiin joutuminen) ja Australiassa (pelkästään maahan saapuminen keräsi yleisöä 250 000) saavat ansaittua huomiota. Euroopan konsertit jäävät vähemmälle huomiolle.

Yhtyeen jäsenten menestymisen riemu tarttuu elokuvan katselijaan. Elokuvateatteriversiossa näytettiin bonuksena yhtyeen konsertti Shea-stadiumilla New Yorkissa 55 000 katsojan edessä 15.8.1965. Siitä saa välähdysmäisen kuvan siitä hullabaloosta, joka vallitsi: yhtye ei kuullut omaa soittoaan. Stadionkonsertit olivat silloin jotain uutta eikä niihin osattu valmistautua nykyisellä tavalla – eikä olisi pystyttykään.

Mitään suurta analyysia Beatlesin menestyksen syistä ei kerrota, vaan kysymys on konserttihurmoksen ja fanien suhtautumisen kuvauksesta. Ajankohdan rotujännitteet ja kansalaisoikeusliikkeen nousu saavat jonkin verran tilaa. Elokuvan kohokohtia ovatkin Beatlesin jäsenten rotusyrjintää vastustavien radikaalien haastattelulausuntojen selvä esille tuominen. Nämä on sivuutettu aiemmissa dokumenteissa.

Elokuva on rakennettu niin, että se koostuu yhtyeen noususta huipulle, tasanteen saavuttamisesta ja turhautumisesta lopussa, kun musiikki jäi faniriehunnan alle. Yhtye olisi voinut jatkaa kiertueita määrättömästi, mutta he halusivat itse lopettaa.

Myös Lennonin tunnetusta Jeesus-lausunnosta (”olemme suositumpia kuin Jeesus”) käydyn debatin vahva esille otto puolustaa paikkaansa amerikkalaisen yhteiskunnallisen ilmapiirin muutosherkkyyden kuvaajana. Tosin myöhempi historia kertoo suosion palautuneen. Tosin aikakirjat kertovat, että monet kaikkein suosituimmista konserteista Beatlesin kolmannella USA:n kiertueella järjestettiin juuri raamattuvyöhykkeellä, jossa vihanpidon piti olla suurinta. Itse asiassa tämä vaihe Beatlesien uralla viime kädessä vain puolusti yhtyeen itsenäistä ajattelua, vaikka episodin vaikutuksia yhtyeen maineelle aikanaan pelättiinkin.

Yhtyeen toimiminen muurinsärkijänä englantilaisten yhtyeiden läpimurossa Amerikan markkinoille sivuutetaan lähes kokonaan. Sen sijaan Richard Lesterin ohjaamat elokuvat saavat ansaitsemansa huomion.

Yhtye palasi vuonna 1969 ”konserttilavalle” vielä yhden kerran, kun se esiintyi perustamansa levy-yhtiön Apple Recordsin toimitalon katolla (”The Beatles Rooftop Concert) spontaanisti. Elokuva päättyy tämän konsertin kuvaukseen. Se oli Beatlesin viimeinen julkinen esiintyminen yhdessä. Vuosikymmenen vaihteessa yhtyeen jäsenet ajautuivat erilleen, mutta se on jo toisen elokuvan aihe.

::::::::::::::::::

”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band -LP muutti pop-albumeihin liittyvät säännöt”, toteaa Sgt. Pepper´s Musical Revolution -dokumentin mainio käsikirjoittaja ja juontaja Howard Goodall aiheellisesti. Sgt. Pepper on nimetty monta kertaa kaikkien aikojen parhaaksi albumiksi, eikä minulla ole mitään syytä väittää vastaan.

Sgt. Pepper on konseptialbumi. Sen kappaleet soitettiin yhteen ja niillä oli yhteisiä teemoja. Jo kansikuvataide on omaa luokkaansa. Siinä oli kuvattuna historian merkkihenkilöitä Beatlesit etualalla. Laulujen sanat oli ensimmäistä kerta painettu albumin kanteen. Kansi muistetaan mainita kalleimmaksi siihen asti julkaistuista. Se oli itsessään taideteos.

Jo etukäteen levyn odotettiin räjäyttävän tajunnan, minkä se tekikin. Beatlet nousivat musiikin suurmiessarjaan. Albumin työstövaiheessa filmikamerat olivat paikalla osan ajasta, joka sekin kertoo LP:hen kohdistuneista suurista odotuksista.

Kuten Goodall muistaa mainita eivät kaikki 13 levyllä olevaa kappaletta ole jääneet historiaan, osa on varsin keveitä pop-kappaleita. Mutta kun mennään toiseen päähän, idearikkaiden sävellysten maailmaan ollaankin mestariteosten parissa. Albumi äänitettiin Abbey Roadin studioilla. Tällä albumilla studio oli todellakin osa luomisprosessia.

Kappaleiden sanoitusten aiheet ovat varsin arkisia lehtileikkeiden tai mainosten ym. teksteistä otettuja katkelmia. Andy Warhallin tapaan taidetta voidaan tehdä hyvin arkisista asioista. Albumin tekstejä arvioitiin alan asiantuntijoiden toimesta juuri päinvastoin: niissä arvioitiin olevan syvällisempiä merkityksiä, viittauksia huumeisiin ja niin edelleen.

Sgt. Pepperin musiikki on saanut vaikutteita monista musiikkityyleistä ja -tyypeistä, kuten folkista, torvimusiikista, klassisesta ja vaudevillesta. Myös erilaiset kulttuurivaikutteet ovat kuultavissa. George Martinin merkitys albumin työstämisessä on niin suuri, että viides Beatle-nimitys on täysin perusteltu. Virallisesti Martin on merkitty levyn tuottajaksi.

Levyä työstettiin vuoden 1966 lopulta lähtien viiden kuukauden ajan. Sekin on ennenkuulumatonta. Sgt. Pepper -teemasta irrotettiin kaksi siihen elimellisesti liittynyttä kappaletta kahden A-puolen singleksi. Nämä olivat ”Strawberry Fields Forever” ja ”Penny Lane”, molemmat huippusinglejä. Itse asiassa Brian Epstein hermoili, kun uuden singlen julkaisu venyi lähelle puolta vuotta. Lopulta LP:lle tulossa olleet kappaleet julkaistiin irrallaan pitkäsoittolevystä. Erityisesti Lennonin ”Strawberryn” arvo on vain noussut vuosien saatossa.

Albumin äänimaailma oli ennenkuulumaton. Se tuotettiin tuonaikaisilla melko alkeellisilla välineillä. Työmäärä oli valtava, koska musiikin jokainen kerros tuotettiin kuvaannollisesti sanottuna käsityönä.

Dokumentissa Howard Goodall keskittyy muutamiin sen mestariteoksiin. Yhdyn mieluusti näiden top-kappaleiden valinnan perusteisiin. Mukana ovat ”Lucy in the Sky with Diamonds”, ”Being for the Benefit of Mr. Kite”, She´s Leaving Home, Within You Without You ja tietenkin mahtava ”A Day in the Life”.

LP:n läpitunkevana teemana ovat Beatlien lapsuusmuistot ja tietynlainen unenomainen toteutus. Ainakin minuun on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen Mr. Kiten sirkusmaisuus, sen ”tivolimusiikki” (idea syntyi sirkusjulisteesta) ja She´s Leaving Homen venyttelevä ”herääminen”.

Albumissa on ajanhenkeä, hippieliikettä ja psykedeliaa, mutta se on paljon muuta. Goodall puhuu albumin yhteydessä kromaattisesta asteikosta, modulaatiosta, kurittomista nuoteista, kaleidoskooppisilmästä, polyfoniasta, aiolisesta kansanmusiikista, synkopoiduista tomeista, aleatorisesta sävellyksestä….. yrittäessään kuvata Beatlesin musiikkia.

Albumi oli myös kaupallinen menestys. Se oli Englannissa listoilla yhtäjaksoisesti 148 viikkoa, joista ykkösenä 27 viikkoa. Myös muualla maailmassa se oli sensaatio.

Goodallin kärsivällistä kuuntelua ja katsomista vaativa dokumentti palkitsee seuraajansa persoonallisella ja innostavalla lähestymistavallaan.