Risto Hauvosen uuden teoksen nimi on ”Taistelu Koivistosta” (Otava, 2017), joka on jatkoa hänen edelliselle teokselleen ”Koivisto Kekkosta kaatamassa” (taustalla on väitöskirja ”Vallanvaihdon muuttuva kuva”). Ensimmäisessä Koivisto-kirjassa keskitytään kirjan nimen mukaisesti Kekkosen ja Koiviston vaihdoksen traumaattisiin kokemuksiin.
Kokonaisuutena kysymys on siis lähihistorian – Mauno Koiviston ajan - jännittävistä vaiheista.
Kiinnostavaa Hauvosen teoksessa on, paitsi aihe, niin myös sen käsittelytapa. Lyhyesti sanottuna kysymys on historiakuvan vähittäisestä muodostumisesta sanomalehtien, aikakauslehtien ja erityisesti kirjojen ja elämäkertojen ym. välittämänä. Tällainen historian lähestymistapa ei sisällä ensisijaisesti alkuperäislähteiden ts. vaikkapa arkistolähteiden käyttöä. Tavoitteena on verrata kirjallisuuslähteitä – muistelmat, elämäkerrat ym. - keskenään ja lausua niistä arvioita. Samalla tulee kerrattua historian tapahtumia.
Lähestymistavan haasteena on, että eri kirjoittajien tekstejä analysoitaessa joudutaan samat asiat käymään läpi useita kertoja useamman eri henkilön näkökulmasta, mutta se johtuu tutkimusmenetelmästä.
Useat lähihistorian muistelijat käyttävät osin samaa menetelmää – eli turvautuvat muiden kirjoittamiin teoksiin, mutta usein subjektiivisesti värittynein muistikuvin. Hauvosen menetelmällä saadaan jopa kattava kuva eri kirjoittajien lähestymistavasta valittuun aiheeseen. Syntyvä kuva on paikoin ristiriitainen, mutta se onkin selvitystyön ytimessä. Lähteitä voidaan verrata toisiinsa ja muodostaa näistä mahdillisimman monipuolinen kuva menneestä. Tietenkin Hauvosen omat arviointiperusteet näkyvät eikä teos tälläkään menetelmällä ole vapaa kirjoittajan painotuksista.
Teos koostuu kuudesta luvusta, joissa fokuksessa ovat vuosien 1982 ja 1988 presidentin vaalit, hallitusten muodostaminen vuosina 1982-1991, 1990-luvun alun talouslama sekä kansainvälisistä asioista Saksan yhdistyminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Itä-Euroopan maiden vapautuminen, Baltian itsenäistymiskehitys, YYA-sopimuksen purkaminen ja Pariisin rauhansopimuksen velvoitteista luopuminen Keskityn tässä arviossani muutamiin sisäpoliittisiin teemoihin. Kun Hauvonen arvioi lähteitään, minä otan puolestani kantaa Hauvosen vertailuun eri lähteiden välillä.
Kirjoittajan tapa eritellä 1980- ja 1990-luvun poliittisia tapahtumia lähteiden välityksellä on lopulta ehkä ainoa realistinen ja tasapuolinen mahdollisuus luoda kuva aikakaudesta, koska näkökulmaerimielisyydet ovat niin ilmeisiä.
::::::::::::::::::
Yksi kaikkein kiperimpiä vedenjakajia 1980-luvun suomalaisessa politiikassa oli punamulta-aikakauden vaihtuminen minkälaisiin hallituskoalitioihin tahansa. Keskiössä on sinipunahallituksen muodostaminen vuonna 1987. Sivutuotteena ulkopoliittisessa kirouksessa ollut SMP pääsi hallitukseen.
Historiankirjoitus antaa, kuten Hauvonenkin toteaa, ristiriitaisen kuvan Koivistosta. Lähtötilanteessa hänellä oli osin Kekkosen pitkään kauteen kyllästymisen seurauksena mahtava kansansuosio. Vain oikeastaan teollisuuden työnantajat halusivat toisen miehen presidentiksi. Teollisuuden johdolla oli kuitenkin takanaan joitakin merkittäviä poliitikkoja, jotka halusivat katkaista Koiviston kuningastien.
Koiviston kansansuosio säilyi koko presidenttikauden, mutta niin säilyi myös kilpailijoiden ja vastustajien närä Koivistoa kohtaan. Nykyaikaisesti sanottuna monet asettivat tavoitteeksi presidentin ”kuplan” puhkaisemisen. Kahtiajakautuneisuus mielipiteissä oli silmiinpistävää.
Räikeimmin ristiriita historiankirjoituksessa näkyy Juhani Suomen ja toisaalta kaikkien muiden Koivistosta kirjoittaneiden välillä. Taustalla oli K-linjan Koivistoon kohdistama ärtynyt vieroksunta. Väyrynen ei voinut ymmärtää Koivistoa eikä hänen kansansuosiotaan. Tällä asenteella hän kaivoi omaa kuoppaansa, sillä äänestäjät näkivät Väyrysen pyrkyryyden. Juhani Suomi asettui kannalle, jossa pelimies olikin Väyrysen sijaan Koivisto.
Konkreettisesti vastakkainasettelu ilmeni ns. kassakaappisopimuksena, jossa tarkoituksena oli porvarihallituksen pystyttäminen Suomeen vuonna 1987. Koivisto tulkitsi vaalitukosta kokonaan toisin ja vei pohjan Väyrysen, Ilkka Suomisen ja Christoffer Taxellin sopimukselta. Koivisto reagoi, kun hän näki pelin häneltä salatun hengen.
Juhani Suomen suoranainen inho Koivistoa kohtana näkyy hänen Koivisto-kirjoissaan, joissa jopa teosten kuvien asenteellinen valinta paljastaa hänen antipatiansa. Jukka Tarkka toteaa erääseen Suomen Koivisto-kirjaan viitaten, että sen kuva on ”älyllisesti vino ja vajaa”. Suomen päätelmiä on vaikea jäljittää, koska hänen teoksistaan puuttuvat lähdeviitteet.
Hauvonen osin täydentää ja osin kumoaa Juhani Suomen kirjoissaan antaman kuvan aikalaistodistajien, Max Jakobsonin ja Seppo Kääriäisen toisenlaisilla näkemyksillä. On pakko, koska Suomen asenteellisuus on niin räikeää. Suomi on kyllä tarkka historian havainnoija, mutta hänellä on ilmiömäinen kyky valita tosiasioiden joukosta omaa ajattelua tukevat argumentit.
Merkillinen ilmiö on, että samalla, kun Väyrynen heittäytyi marttyyriksi hän myöntää avoimesti muistelmakirjoissaan Koivistoon kohdistuneet kaatoyritykset. Sivustatukea saatiin sdp:n Kalevi Sorsalta, joka hänkin elätteli pitkään presidenttihaaveita. Merkille pantavaa on, että presidenttikautensa alkuosassa Koivisto halusi kuitenkin säilyttää punamultapohjan. Vasta vuonna 1987 monien mutkien kautta valinta kohdistui sinipunaan.
Hauvonen korostaa, että harvalla poliitikolla on ollut niin vahva asema kuin Kalevi Sorsalla 1980-luvun alkuvuosina. Hän pystyi vaikuttamaan hallituksen avainpaikkojen jakoon ratkaisevalla tavalla. Sorsa sivuutti Väyrysen ulkoministerivalinnassa (Per Stenbäck) tämän järkytykseksi.
Kaiken kaikkiaan johtavien poliitikkojen toistensa ohi puhuminen sai ennen näkemättömät mittasuhteet noina vuosina varsinkin yhdistelmässä Koivisto-Suomi-Sorsa-Väyrynen.
Teollisuuden Keskusliitto (TKL) yritti vielä 1988 presidentinvaaleissa vaikuttaa vahvasti Koivistoa vastaan. Menestys oli huono. TKL toimi Väyrysen taustalla. Lopputulos oli että Väyrynen oli kuolla erääseen ”sanaan”, jota ei voi tässä toistaa.
Hauvonen kiinnittää huomiota 1980-luvun loppuvuosina tapahtuneeseen median aseman muutoksen. Tilanne alkoi muistuttaa - niin kuin hän sanoo - mediakiusaamista, joka kohdistui poliitikkoihin. Siihen saakka poliitikoilla oli ollut viimeinen sana. Tämä vastaa omia muistikuviani. Politiikan seuranta lisääntyi mediassa, pinnallistui ja kävi henkilöön käyvemmäksi. Holkerin hallitus ja Holkeri itse joutuivat maalitauluksi: ”Minä juon nyt kahvia” jäi aikakauden tunnuslausahdukseksi kuvaamaan ärtynyttä poliitikkoa, joka halusi olla hetken rauhassa. Sitä ei olisi saanut sanoa, sillä poliitikot olivat kokoaikaisesti mediaa varten!
Keskustan tuntema katkeruus vallasta syrjäytymisestä oli mielestäni yksi syy muuttuneeseen ilmapiiriin ja median käytökseen. Muistan, että erityisesti TV2 asennoitui hallitukseen ja sen mainostamaan ”suureen verouudistukseen” luotaantyöntävän kriittisesti. Keskustan veret seisauttava vaalivoitto vuonna 1991 nosti julkisuuteen pääministeri Esko Ahon, joka otti tavakseen vastata median julkisuustarpeisiin omalla julkisuusmyönteisellä otteellaan. Vakka valitsi kantensa. Koivisto turvasi Ahon selustan tukemalla pääministeriä lamavuosien tiukoissa tilanteissa. Hallituksen rökitys laman syövereissä ei näkynyt sanottavammin Koiviston suosiossa, joka säilyi läpi presidenttivuosien vahvana.
Niin tai näin, Väyrynen pelasi omaa peliään puoluetoveriaan Ahoa vastaan yhdessä sosiaalidemokraattien kanssa. Tavoitteena oli hallituksen korvaaminen, jossa puolueilla oli tosin eri tarkoitusperiä.
Talouslaman syyllisistä on käyty ankaraa taistelua. Väyrynen on leimannut Koiviston syypääksi, kun taas esimerkiksi Johannes Virolainen kirjoissaan näki ympäröivien olosuhteiden (esim. Neuvostoliiton kaupan romahtaminen, rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvun alkupuolelta lähtien) merkityksen keskeisenä. Suurin piirtein näiden ääripäiden välille mielipiteet hajautuivat. Johtavat poliitikot jakautuivat joko vahvan markan kannattajiksi tai vastustajiksi. Kannatus tai vastustus oli osin horjuvaa, niinpä päätöksenteko pitkittyi ja seurauksena oli tarpeettoman suuri devalvaatio, joka omalta osaltaan vaikutti laman syvyyteen.
Hauvosen valitsema tapa käsitellä aihettaan on yllättävän hyvä ja jäsentynyt. Se tarjoaa monipuolisen katsauksen lähihistoriaan. Alkuperäisten lähteiden käyttöä ei jää kaipaamaan. Historia on ihmisten kirjoittamaa tarinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti