Tuskin mistään asiasta on viime aikoina puhuttu niin paljon kuin Eurooppaa vaivaavasta pakolais- ja turvapaikkahakuongelmasta. Syystäkin. Tässä yritän muutamalla pelkistetyllä vedolla kuvata tapahtumien syitä, en kattavasti, vaan vain muutamia seikkoja painottaen.
Olen Donald Trumpin kanssa yhtä mieltä eräästä asiasta ja se on nykyisen pakolaisongelman syy- ja seuraussuhteet. Trumphan on syyllistänyt niitä poliitikkoja, jotka lähtivät ratkomaan Lähi-Idän ja erityisesti Irakin olematonta joukkotuhoaseongelmaa. Siinä oli cowboy-meininkiä: piti sekä syrjäyttää vallanpitäjät, että samalla käynnistää demokratiaprosessi. Tavoitteet sinänsä saattoivat olla puolusteltavissa, mutta yritys oli täysin epärealistinen. Voimatasapaino, joka vallitsi alueella oli todella hauras, ja kun siihen puututtiin harkitsemattomasti ulkopuolelta, oli seurauksena kaaos, jonka hintaa maksamme pitkälle tulevaisuuteen.
Se on eri asia, että Trump yritti vaalikampanjan aikana kaataa likasangon Hillary Clintonin päälle, vaikka tosiallisesti epäonnistuneesta politiikasta vastasi 2000-luvun alussa Trumpin nykyinen puoluetoveri George Bush nuorempi.
Jokin aika sitten julkaistussa Foreign Policy -lehdessä luodataan tapahtumasarjan syitä oivallisesti. Lehti palauttaa mieliin nyt jo hieman taustalle sysätyn Frantz Fanonin (1925-1961), jonka merkittävät ansiot vallankumouksellisena filosofina osuvat 1960-luvun vaihteeseen, jolloin vuosisatainen kolonialistinen järjestelmä oli purkautumassa. Fanon puolusti siirtomaiden vapaustaistelun oikeutusta silloinkin, kun se johti väkivaltaisiin ratkaisuihin. Fanon itse oli rintamalinjojen molemmilla puolilla: 1940-luvulla hän taisteli vapaan Ranskan puolella natseja vastaan ja 1960-luvun vaihteessa toimiessaan psykiatrina Algeriassa maan vapaustaistelijoiden puolella Ranskaa vastaan.
Argumenttejaan Fanon puolusti erityisesti kuuluisassa teoksessaan ”Les Damnes de la Terre”, 1961 (”The Wretched of the Earth”, suom. ”Sorron yöstä”). Lähestymistapa oli marxilainen ja syytösten kohteena oli imperialismi sen kaikissa muodoissa.
Fanon kiinnitti huomiota vallankumouksen välineenä lumpenproletariaattiin eli ryysyköyhälistöön, johon Marx suhtautui aikoinaan ylenkatseisesti, koska siltä puuttuivat vallankumoukselliset kyvyt. Fanon sen sijaan näkee lumpenproletariaatissa älyllisen - teollisuustyöntekijöiden ulkopuolisen - voimavaran vallankumouksen toteuttamiseksi ja kolonialismista vapautumiseksi.
Kirja on kirjoitettu toisissa olosuhteissa kuin ne, mitä meillä on nyt nähtävänä, mutta samoin kuin tuolloin, ihmiset nousevat vastarintaan vihasta. Eurooppa itse oli Fanonin mielestä aiheuttanut jaon omistajiin ja orjiin ja sai vastata seurauksista. Myös tänä päivänä vastakkain ovat rikas länsi ja köyhä etelä. Fanon näyttäytyy ”pahan tulkitsijana” modernille länsimaiselle ihmiselle. Nyt olemme kokeneet jälkikolonialismin synnyttämän aggression, joka kohdistuu länsimaisiin ihmisiin. Fanaattisen (uskonnollisen) fundamentalismin syyllisyyden ja lännen historiassa tekemien syntien painoarvon vertaaminen keskenään on tosin hyvin vaikeaa.
Tietenkään kukaan ei odottanut, että Al-Qaidan julmuuksien jälkeen voitiin mennä vielä astetta pidemmälle Isisin toimesta. Tuskinpa Fanon olisi halunnut nähdä sen toteutuvan, mitä olemme nyt nähneet Pariisissa, Kölnissä…. puhumattakaan kurkunleikkaajista Syyriassa ja Irakissa.
::::::::::::::::
Kylmän sodan aikana bipolaarinen maailmankäsitys jätti jälkensä arabimaailmaan. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kilpailivat kehitysmaissa, koska Euroopassa etupiirit olivat sementoitu. Mitään pysyvää ei saatu aikaan: sen enempää arabisosialismi kuin lännen itsekkäistä taloudellisista syistä ajamat demokratiapyrinnöt eivät lyöneet läpi.
Uuskolonialistinen tukikohtapolitiikkaa, jota harjoittavat niin Venäjä kuin Yhdysvallatkin on alkuperäisen imperialismin seurausilmiö, joka vahvistaa kuvaa, että mitään ei ole oikeastaan opittu.
Ehkäpä tässä kaikessa on kysymys dejavu-ilmiöstä: suurvallat eivät ole todellisuudessa irtaantuneet 1800- ja 1900-luvun imperialismista, vaan haluavat - modernein keinon - pitää kiinni saavutetuista asemista. Ei Venäjäkään ole luopunut missään vaiheessa sen kiinteistä sotilaallisista yhteyksistä Syyriaan 60-70 vuoden aikana.
Fanonin lähestymistapa itse kolonialismiin teemaan on psykologinen, rodullinen ja kulttuurinen. Juuri näitä teemoja länsimaiden olisi pitänyt kypsytellä jättäessään suuret saappaan jäljet Lähi-Idän öljyhiekkaan. Nyt niiden suhde alueeseen on ollut taloudellinen ja sotilaallinen.
PS
Terroritekojen julmuus ja raukkamaisuus vaikeuttavat reaalipoliittista (inhorealistista) erittelyä juuri nyt. Kun enin hämmennys asettuu, voidaan palata Fanonin kaltaisten ihmisten ajatuksiin syistä ja seurauksista.
On pakko palata tuon plumpenproletariaat käsitteen uudeleen ajankohtaistumiseen.
VastaaPoistaStalnin valtakausi ja vallankäytön menetelmät voidaan hyvin kuvaavasti selittää juuri tuon käsiteen kautta.
Olisikin mielenkintoista selvitää ja tutkia kuinka tuollainen ilmiö kultuurillisesti tuotetaan.
Käsitääkseni myös nykyisen vastuuttoman talodellisen ja kultuurillisen liberalismin oloissa luodaan otolliset olosuhteet juuri roskaväen suorastaan teolliselle tuotannolle,juuri kultuuriteollisuuden kautta.
Kannataa muuten huomata, että esimerkiksi isisin julmimmat teurastajat olivat kotoisin liberaalin lännen suurkaupungeista, kolmannen polven maahanmuuttajia.
Sotilalinen valta näissä lähiidän terroria levittävissä joukkioissa on siirtynyt tsetseenien ja muiden kaukasiasta kotoisin olevien taistelijoden käsiin, joukkojen komentajalla on muuten neuvostoarmeijan sotilallinen koulutus.
On muuten mielenkiintoista, kuinka Syyriasta nyt meillä uutisoidaan, tai pikemminkin ei uutisoida.
VastaaPoistaPerjantai iltana yhdeksän uutisissa ,kuulin töistä tullessani ylen radiouutisissa uutisen, jossa Venäjä Turkki ja Iran ovat muodostaneet rauhanturva operaation eri taistelevien yksiköiden välille.
Poissa on läntisten tahojen ns Syyrian ystävät yhteenliittymä.