Paul Krugmanin painajainen

 

 Helsingin Sanomien Tuomas Niskakangas on  videohaastatellut nobelisti Paul Krugmania 2.7.2022 -printtilehteen Haastattelu on julkaistu nimellä ”Yhdysvaltojen demokratia on vaarassa”.

Paul Krugman on Princetonin yliopiston emeritusprofessori. Hän on kirjoittanut vuosia kolumneja New York Timesiin, joita usein luen. Lisäksi hän on julkaissut lukuisan määrän kirjoja.

Itse kiinnostuin Krugmanista aikoinaan, kun hän vuonna 2007 julkaisi teoksen ”The conscience of a Liberal”. Kirja on tavallaan antiteesi Barry Goldwaterin 1964 julkaisemalle teokselle The Conscience of a Conservative. Myönnän, että Krugmanin kirjalla oli merkittävä vaikutus omaan ajatteluuni. Se on mainittu blogini esittelyteksteissä. Krugmanin tyyli on selkeää ja hän välttää tietoisesti hankalia ilmaisuja kuitenkin säilyttäen tieteelliset kriteerit. Krugmanilainen kritiikki on usein loistavatyylistä ja purevaa. Teräväsanaisuudellaan hän on myös hankkinut vihamiehiä itselleen.

Paul Krugman on kuitenkin paljon enemmän. Hän on eräänlainen vedenjakaja tai ukkosenjohdatin konservatiivien ja liberaalien välillä. Krugman on amerikkalaisittain vasemmistoliberaali. Suomen poliittista ilmastoa on vaikea yhdistää Yhdysvaltain oloihin, mutta sanoisin, että hän sopii ajattelussaan hyvin maltilliseksi sosiaalidemokraatiksi tai  kokoomuksen vasemmalle laidalle. Hän on punainen vaate konservatiiveille ja erityisesti  Fox-TV:n ympärille ryhmittyneille äärikonservatiiveille. Ja tietenkin hän on demokraatti. Krugman tuki Barack Obamaa presidentiksi, mutta arvosteli häntä ankarastikin kolumneissaan.

Paul Krugman tuntee samaa tuskaa kuin moni muukin liberaali intellektuelli, joka näkee Donald Trumpissa (ja muissa hänen kaltaisissaan) lähinnä moukkamaisuutta. Miten Krugman erittelee Trumpismin? Ehkä seuraavasti:  trumpismi muodostuu hämäräreunaisesta kuvasta, miltä maailman tulisi näyttää. Se erottelee jyrkästi oikean ja väärän, hyvän ja pahan, isänmaallisen ja epäisänmaallisen. Se yksinkertaistaa maailmankuvaa eikä hyväksy maailman monitahoisuutta.

Krugmanin täytyy tuntea, että maailma, jossa hän on halunnut elää on sortumassa epä-älyllisyyteen.  Tämä on tuskallista ja jaan tuon tunteen Krugmanin kanssa. Krugman on analysoinut maailmankuvaansa juuri em. kirjassaan ”The Conscience of a Liberal”. Sen motoksi voisi sopia: elä ja anna toistenkin elää.

Kirjassa määritetään liberalismi ilmiöksi, jota kannattaa paljon useampi kuin sitä haluaa käyttää kuvaamaan itseään. Pitääkö tämä enää paikkansa? En tietenkään ole yksi yhteen Krugmanin linjoilla. Panin merkille, kuinka hän vuoden 2016 presidentinvaaleissa hyväksyi vain Hillary Clintonin, kun taas itse näin Bernie Sandersissa kiintotähden Amerikan poliittisella taivaalla.

::::::::::::::::::::::::

Niskakankaan haastattelussa Krugman suorasukaisesti pitää mahdollisena,  että Yhdysvallat vajoaa Unkarin kaltaiseksi näennäisdemokratiaksi, jos republikaanit voittavat vuoden 2024 presidentinvaalit. Republikaanit ovat jo hakeneet mallia Unkarista.

Hän antaa 35-40 prosentin mahdollisuuden sille, että kansanvallalla on vain kolme  vuotta elinaikaa. Demokratian uhkakuvat eivät liity pelkästään Donald Trumpiin vaan ilmiö on paljon laajempi. Yhdeksi Trumpia vaarallisemmaksi uhkaksi demokratialle hän nimeää Floridan kuvernöörin Ron DeSantisin. On mahdollista, että valtaan päästyään republikaanit eivät siitä enää luovu.

Ihmiset äänestävät konkreettisista asioista, kuten bensiinin hinnasta. Krugman toivoo, että huomio kääntyy muualle,  kuten kongressin valtaukseen vuoden 2021 loppiaisena.

Ei ainoastaan tässä haastattelussa vaan monta kertaa aiemminkin Krugman on korostanut, ettei hän pidä käsitteestä polarisaatio, se kun sisältää ajatuksen symmetriasta, siis  siitä, että erimielisyys arvioitaessa kahta väitettä  johtaa teennäiseen ”tasapuolisuuteen” (maapalloa litteäksi väittävät saavat väittelytilanteessa yhtä paljon tilaa perusteilleen kuin sitä pallona pitävät. Johtopäätöksenä todetaan ”tasapuolisesti”: maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä!).

Krugmanin mielestä liberaalit antavat valtteja konservatiivisille vastustajilleen pyrkimällä esittämään eri näkökulmia kuhunkin aiheeseen,  jotta asiat tulevat valaistuksi monipuolisesti, kun taas oikeistolaiset esittävät ”ainoita oikeita” mielipiteitään välittämättä tippakaan perustelluista vastakkaisista argumenteista. The New York Timesin kaltainen media  selviää,  jos ei sitten Trump ahneudessaan ja vallanhimossaan onnistu kaappaamaan haltuunsa koko mielipideympäristöä.

Inflaation aiempiin vähättelijöihin kuulunut Krugman myöntää nyt,  että valloilleen päässyt inflaatio on talouden murheenkryyni. Tilanne on johtamassa talouden jarrujen painamiseen molemmin puolin Atlantin valtamerta. Seurauksena taantuman uhka kasvaa. Inflaatio ei kokonaan ole pahasta, mutta kolmannes siitä on laadultaan pysyvämpää.

Vierailtuaan juuri Euroopassa Krugman osoitti ymmärtämystä talousasioiden hoitoa kohtaan vanhalla mantereella. Panokset esimerkiksi Etelä-Euroopan teknologian ja hallinnon infrastruktuuriin ovat olleet tuntuvia ja järkevästi perusteltavissa. Myös demokratian Krugman arvioi olevan Portugalissa ja Espanjassa paremmalla tolalla kuin Yhdysvalloissa. Krugman  toistaa monasti esille tuomansa suopean suhtautumisen Euroopan hitaampaan talouskasvuun: eurooppalaiset pitävät pidempiä lomia antaen vapaa-ajalle sille kuuluvan arvon.

Paul Krugman edustaa parhaita liberaalin demokratian perinteitä ja puolustaa niitä ärhäkästi. Krugmanille tärkeitä kysymyksiä ovat myös  mm. ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvä problematiikka. Viimeksi mainittuun asiaan ilmastomuutoksen kieltäjät  ovat rakentaneet perättäisten puolustusmuurien järjestelmän, jota on vaikea läpäistä. Valitettavasti Krugmanille ei jää haastattelussa mahdollisuutta kommentoida nyt niin populaareja kulttuurisotia.

Krugman on huolineen oikeassa. Amerikkalainen äärioikeistolaisuus ja venäläinen autoritaarisuus kohtaavat ehkä piankin uusien  maailmojen rajalla. Se saattaa tietää maailmanlaajuisia geopoliittisia ja yhteiskunnallisia   järistyksiä.