Ulkopolitiikan on oltava jatkuvan arvioinnin kohteena

 

Varatuomari Matti Rintala käyttää virkistävän toisinajattelijan puheenvuoron ulkopolitiikastamme Helsingin Sanomien yleisönosastossa 3.8.2022. Kirjoituksen otsake on ”Suomen ulkopolitikka vaatii arviointia”.

Rintala lähtee liikkeelle toisen maailmansodan jälkeen omaksutusta ”Paasikiven-Kekkosen linjasta”. Sen ydinsisällön muodostaa tapa,  jolla suhteet Neuvostoliittoon järjestetään. Tämä oli ymmärrettävää, koska Neuvostoliitto oli bipolaarisessa maailmassa toinen suurvalta. Eri asia on sitten voidaanko politiikka määrittää juuri niin kuin Rintala sen nimeää. Itse kuulun niihin,  joka puhuu mieluummin Paasikiven linjasta ja Kekkosen linjasta erikseen. Kekkosen nimi liitettiin Paasikiven nimeen 1950-luvulla palvelemaan Kekkosen nousua politiikan huipulle. Sen jälkeen yhdistelmä pyrittiin kiveen hakkaamalla määrittämään   Suomen ainoaksi oikeaksi linjaksi. Neuvostoliitto lähti mieluusti mukaan  itselleen edullisen suuntauksen kannattajaksi.

Paasikivi pyrki pitämään etäisyyttä ”hirmuiseksi” kokemaansa itäisen naapuriin. Hän ei koskaan alistunut Neuvostoliiton käsikassaraksi. Paasikivi oli sekä peloissaan että varuillaan koko presidenttikautensa ajan. Olipa toisen maailmansodan jälkeen omaksutun linjan nimi mikä tahansa,  se pyrki ottamaan huomioon Suomen geopoliittisen aseman suhteessa Neuvostoliittoon. Vähitellen linja omaksuttiin niin perusteellisesti, että sen hyväksymisaste kansalaisten keskuudessa nousi lähelle 90 prosenttia. Suhdetta symboloi YYA-sopimus pysyvän oloisena suhteiden järjestelynä.

 Rintala mainitsee joidenkin suomalaisten leimanneen koko toisen maailmansodan jälkeisen aikakauden suomettumisen ajaksi. Sen yksioikoiseen negatiivissävyiseen leimaan hän itse suhtautuu kriittisesti. Koko käsite suomettuminen ympäripyöreydessään ansaitsee tarkemman ja erittelevämmän käsittelyn. Kun koko aikakausi nimetään suomettumisen ajaksi ollaan tietenkin väärillä jäljillä. Ensinnäkin suljen Paasikiven tämä ajattelun ulkopuolelle. Kekkosen ajasta lasken suomettumisen ajaksi suomalaisten tavan käyttää neuvostosuhteita toisia suomalaisia vastaan sekä räikeimmät osallistumiset Neuvostoliiton etujen ajamiseen. Monien suomalaisten suopeus (ja tämä on oleellista) tätä politiikkaa kohtaan on siis osa suomettumista. Muilta osin en puhuisi suomettumisesta lainkaan, vaan suurvaltojen perinteisestä tavasta painostaa vastentahtoisia pieniä valtoja mielensä mukaiseen politiikkaan.

Mutta nyt eletään uuden ulkopolitiikan aikaa. Sen Rintala nimeää Niinistön-Marinin linjaksi. Se käy minulle työnimeksi uudelle linjalle. Tämä linja vie Suomea Natoon. Tulkitsen presidentin suhtautuneen Natoon liittymiseen alun perin hyvin varovasti, kun monet muut jo riensivät kiinnittämään Suomen läntiseen sotilasliittoon. Presidentti kypsyi - vastuuntuntoisesti ajatellessaan - liittymiseen vähitellen. Marin sen sijaan otti valmiuden liittyä Natoon suopeasti vastaan huomattavasti ennen Niinistöä.

Tulkitsen niin, että Niinistön kanta muotoutui hitaasti vakiintuen kansalaisten suuren enemmistön tahdissa. Jotkut sanovat,  että Niinistö odotutti ensin muiden päättävien tahojen kannan vahvistumista.

Rintala kiinnittää huomiota Naton strategiseen päätökseen,  jolla Venäjä nimetään Naton viholliseksi, jonka seurauksena Suomi siirtyy sotilasliiton kautta myös selkeästi Venäjän viholliseksi. Rintala toteaa tämän johtaneen Suomen ”lisääntyneeseen aseelliseen varustautumiseen ja koko yhteiskunnan militarisoitumiseen”. Komppaan Rintalaa: media tuntuu tänä päivänä olevan täynnä toinen toistaan hienompien aseiden esittelyä.

Suomen Venäjä-politiikka on siis kääntynyt ympäri. Rintala näkee viitteitä  Suomen joutumisesta suurvaltojen pelinappulaksi. Hän suhtautuu skeptisesti Naton suomaan yksiselitteiseen turvaan ja arvioi myös päinvastaisen kehityksen mahdolliseksi. Johtopäätös on , että ulkopoliittisen linjan arvioinnin  on oltava aidosti jatkuvaa, mitä se tietenkin pyrkii olemaankin, mutta linjan muuttaminen nykyisestä lienee pelkästään akateemista pohdintaa.

Rintala pelkää Suomen taantuvan Naton köyhäksi rajamaaksi. Katteeton uhkakuva? Ei sittenkään. Vanhan sanonnan mukaan Suomella on historiassa mennyt taloudellisesti hyvin,  kun Venäjällä on mennyt hyvin pitänee edelleen paikkansa. Jos Venäjän taloudessa alkaa alamäki on sitä hankalaa kuroa umpeen länsikaupalla. Joka tapauksessa Venäjä on normaalioloissa luonteva kauppakumppani mille tahansa Suomen asemassa olevalle maalle.  Suomessa suhtaudutaan Venäjään alentuvasti. Sitä ei nähdä potentiaalisena kauppakumppanina, vaan uhkan ja länsikaupan varaventtiilin  sekoituksena. On vaikea uskoa, että Suomi selviää pitkällä aikavälilläkään kolhuitta Venäjän kaupan anemiasta. Monien mielestä näin on hyvä, sitoutumista pitääkin välttää!

Nykyinen politiikka viittaa siihen, että Venäjä-suhteet kompromettoidaan, niitä ei ole tai jos on,  niin vain henkilötasolla.

Mutta mikä olisi vaihtoehto nykyiselle politiikan ja talouden kriisille? Niin kauan,  kun Venäjä hyökkää Ukrainassa, ei Suomen ja Venäjän kaupan ja keskinäisten suhteiden takalukkoa pystytä avaamaan. Sitä paitsi sodalla on pitkät jäljet laajentumismahdollisuuksineen. Ja jäljet ulottuvat näkyvissä olevan tulevaisuuden tuolle puolelle. Vain spekuloinnin tasolla voidaan ”avata” mahdollisuuksia. Rintala ei esitä vaihtoehtoja, miten tästä tilanteesta päästäisiin eteenpäin. En usko, että Suomi ensimmäisten joukossa on luopumassa Ukrainan tukemisisesta. Jäljelle tuntuu jäävän vain traumaattinen tunne kaiken tarkoituksettomuudesta savuavine raunioineen.

Kaupan kehyksiä ei kuitenkaan kannata ajaa alas. Toipuminen nykyisestä alavireestä saattaa viedä vuosia, joidenkin mukaan vuosikymmeniä. Sota ei näytä olevan sellaisessa vaiheessa, että aselepoa tai rauhanneuvotteluja kannattaa harkita.

Nyt ollaan tilanteessa,  jossa Naton kannatus hipoo YYA-sopimuksen kannatusta. Suomalaiset haluavat  heittäytyä valittuun linjaan pohjiaan myöten. Mikään ”linja” ei ole kuitenkaan suora, siinä on kuoppia ja mutkia,  joita kannattaa jatkuvasti arvioida kriittisesti.

Oma lukunsa on Suomen ulkosuhteiden kirjo viimeisten sadan vuoden aikana. Suhteet sekä länteen että itään ovat vaihdelleet äärestä ääreen. Suomi on kuitenkin hyvän onnen ja omien ponnistelujen avulla selvinnyt maavertailussa verrattomasti keskimääräistä paremmin.