Radikalismi aikansa kuvastimena – sivulliseksi syntyneen mietteitä

 

 Seuraava kirjoitus sisältää blogikirjoitukseni vuodelta 2015 (24.10.2015). Kirjoituksen keskushenkilö on kirjailija Matti Kurjensaari, joka luotaa sukupolvikapinaa 1930-luvulta 1960-luvulle.  Kirja,  jota referoin ja arvioin on Kurjensaaren ”Syntynyt sivulliseksi” (1969). Itse asiassa perspektiivi on alkupäästä laajempi,  sillä se sisältää kommentin myös sukupolvikapinan näkökulmasta tärkeään sisällissotaan. Panen itsekin lusikan soppaan liittämällä teemaan Elokapina-liikkeen.

 

Mutta sitten Kurjensaareen….

”Nuoriso kapinoi kulutusyhteiskuntaa vastaan. Minä kasvoin aikana, jolloin iloittiin, että kulutustavaraa yleensä oli”. Näin totesi kolmekymmentäluvun radikaali Matti Kurjensaari (62 vuotta) 3.3.1969 päiväkirjamuotoisessa kirjassaan ”Syntynyt sivulliseksi”. Siinä hän luotaa suhdettaan 1960-luvun radikaalien kapinaan.

Kurjensaari kuvaa omaa asennettaan dualistiseksi suhteessa radikalismiin: ”Useimmat (radikaalit) ovat äsken kääntyneitä ja julistus on sitä sävyä kuin heillä olisi valta tuomita helvettiin kaikki ne, jotka eivät seuraa heitä”. Sitten hän aavistuksen verran pehmentää: ”Siitä huolimatta tunnen myötätuntoa näitä nuoria kohtaan. Eivät he ainakaan ajattele autoja ja elintasoa….” Kolmekymmentäluvun aggressiivinen osapuoli oli oikeistoradikalismi (jota vastaan Kurjensaari itse  opponoi), ja 1960-luvulla vastaavasti vasemmistoradikalismi. Tänään ääriliikehdintä on voimakkaasti polarisoitunut.

Peilaan seuraavassa Kurjensaaren omaa radikalismin aikaa 1930-luvulla 1960-luvun kapinalliseen ajankuvaan ja edelleen nykypäivän radikalismiin.

Onko Kurjensaaren oheisessa päiväkirjamerkinnässä kysymys ”siitä tavallisesta tarinasta”: entinen radikaali siinä rupeaa ylenkatsomaan (tai säälimään) nykypäivän radikaaleja? Katsotaanpa!

Kurjensaari kääntää asian niin, että aina seuraava sukupolvi pitää edellisen ihanteita vanhentuneina. Kuusikymmentäluvun radikaalia nuorisoa vaivasi ”kollektiivinen syyllisyyden tunne”. Mutta onko tässä suhteessa mikään muuttunut? Hän – Matti Kurjensaari – tunsi yhtä lailla syyllisyyttä rikkaiden ja köyhien maailmasta kolmekymmentäluvulla. Ja juuri se teki Kurjensaaresta radikaalin. Eroksi kuusikymmentäluvun radikalismin ja oman nuoruutensa radikalismin välillä hän näki sen, ettei hänen nuoruudessaan ollut kansainvälistä aspektia: Kurjensaari tunsi syyllisyyttä kansalaissodan hirmutekojen takia.

Hän tuntee vastenmielisyyttä päiväkirjan kirjoittamishetken aikaan muodikkaana pidettyä huumeiden käyttöä kohtaan aivan erityisesti silloin, kun sitä perustellaan kehitysmaiden sorron aiheuttamalla mielipahalla. Se on hänen mielestään yhtä vähän relevantti syy kuin oli hänen alkoholinkäyttönsä oman radikalisminsa perusteena. Syyt huumeiden ja alkoholin käyttöön löytyvät lähempää yksilöä. On vain muodikasta etsiä jaloja perusteita huumaavien aineiden käytölle.

Kurjensaari sanoo hyppäävänsä barrikadeille, kun demokratian perusarvot asetetaan kyseenalaisiksi, kuten tapahtui 1930-luvulla. Kurjensaaren esillä pitämää taustaa (kansalaissota ja 1920- ja 1930-luvun demokratian harjoitteluvaihe) vasten tämä on hyvin ymmärrettävä mielipide.

Entä mitä pitäisi ajatella nyt, kun on siirrytty ”kypsän” demokratian aikaan? Jos ajattelen tilannetta tänään (2015), niin voisin minäkin tuntea syyllisyyttä, että uskon liberaaliin demokratiaan, vaikka se näyttää pettävän kannattajansa toistuvasti . Mistä muusta johtuvat ääriliikkeiden aggressiot kuin kyvyttömästä demokratiasta? Mistä muusta johtuvat kansanvaltaisesti tehtyjen päätösten epätyydyttävät tulokset vaikkapa päivän politiikassa? Vai johtuuko kansanvallan puolesta tunnettu syyllisyys siitä, että siltä on odotettu aivan liikaa?

Kurjensaari ei malta olla herjaamatta silloisen (60-lukulaisen) radikalismin kaukohakuisuutta (kehitysmaiden ongelmat, silloin ajankohtainen Biafran tilanne jne.). Kyynisesti hän toteaa, että hänen oman nuoruutensa radikalismilla oli parempi osa: he löysivät sorretut ”omasta pihastaan tai nurkan takaa”. Kurjensaarta näyttää vaivaavan myös 60-luvun radikalismin ”äänekkyys” ja rettelöinti. Hänen oma protestinsa oli aikoinaan vaivihkaista ja maltillista.

Mitähän Kurjensaari sanoisi tämän päivän tilanteesta: nyt sorretut ovat konkreettisesti pihoillamme? Ja he eivät ole suomalaisia! Mitä tästä kaikesta on seurannut? Radikalismin nousua, mutta kyse ei ole enää pelkästään nuorten radikalismista , siihen kuuluu kaiken ikäisiä, ja se on monikerroksista arvoradikalismia. Kaupungin kaduilla kohtaavat sekä turvapaikan hakijoille solidaariset että heitä vastustat kaikenikäiset tahot. Mikään ei ole niin kuin ennen!

Kurjensaarella on itselläänkin epäilevä suhtautuminen omaan radikaalisuuteensa. Hän antaa alistuvan tuomion itselleen: ”Minun oivallukseni ovat (nykyään) … jo konservatiivisia, sivustakatsojan näkemyksiä, niissä on katkeraa viisautta”. Luopuva entinen radikaali? Vai oliko kysymys siitä, että Kurjensaari ei ollut 1930-luvun radikaali, aika vain oli vanhoillinen. Pitääkö todeta, kuten amerikkalainen professori Robert Reich, joka kimpaantui, kun erään yleisötilaisuuden avaaja käytti hänestä nimitystä vasemmistolainen: ”minä olen aina ollut keskellä, yhteiskunta on siirtynyt oikealle!”

Tätä joudun itsekin pohtimaan: oma ”radikaalisuuteni” oli ulkoa päin katsottuna melko sävyisää. Näytin sovinnaiselta pelkästään siitä syystä, että ihmiset ympärilläni olivat jyrkkiä ja suvaitsemattomia  ”partaradikaaleja”.

Tämän päivän radikalismi ei ole mitään ”etäradikalismia”. Kaikki ongelmat ovat läsnä. Ihmiset ovat raivoissaan ja näyttävät sen. Yhtäkkiä 60-luvun kehitysmaaongelmat ovat verisesti keskuudessamme tässä ja nyt. Turvapaikanhakijoita on kymmenin tuhansin. Silti olen sitä mieltä, että 60-lukulaisten radikaalien ja tämän päivän radikaalien välillä on yhtymäkohtia. Solidaarisuuden ”siirtovaikutus” toimii vanhemmilta nuoremmille. Kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun radikaalien jälkipolven joukossa on edelleen tavattoman myötätuntoisesti turvapaikanhakijoihin suhtautuvia ihmisiä.

Onko mikään muuttunut?

Ehkä se, että nyt myötätuntonsa turvapaikanhakijoille osoittavat myös oikeistoliberaalit. Vai onko heillä mielessä vain hyötynäkökohta? Saadaan halpaa työvoimaa työmarkkinoille?

Entä ne, jotka ovat barrikadin toisella puolella, ne jotka ovat turvapaikanhakijoita vastaan? Ei tätä aggressiivista ryhmää ollut kuusikymmentäluvulla. Ehkä he ovat kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvun suuren hiljaisen enemmistön toisen ja kolmannen polven jälkeläisiä. Mistä tämä joukko koostuu? Nuorista miehistä, jotka haluavat säilyttää suomalaisuuden koskemattomana, Suomen suomalaisilla?

Onko edellä mainittu syyllisyydentuntokin muuttunut? Tunnemmeko syyllisyyttä sekä siitä, että turvapaikanhakijoille ei löydy sijaa kuin myös siitä, että liika on liikaa? Tapahtumia ei enää hallita, tapahtumat hallitsevat meitä. Muutoksiakin tapahtuu. Asenteet ovat tasoittuneet sitten vuoden 2015. Ukrainan tapahtuminen synnyttämään maahanmuuttoon suhtaudutaan huomattavan rauhallisesti.

Nykyajan läntisen arvomaailman radikalismin polarisoituneisuutta kuvaa yhteiskunnallisten liikkeiden jakautuminen äänekkäisiin oikeisto-  ja vasemmisto-osapuoliin, joiden äärireunat iskevät tilaisuuden tullen konkreettisesti yhteen  kadulla. Polarisaation poliittinen pohja on jyrkkäreunainen ja toista osapuolta satuttava. On ikään kuin pakko valita puolensa – ei siis riitä, että olet kurjensaarilaisittain  radikaali mielessäsi.

Yksi nykyajan radikalismin muoto on ympäristöradikalismi, josta esimerkin tarjoaa ”Elokapina” (per. 2018). Extinction Rebellion (lyh. XR), Suomessa Elokapina, on kansainvälinen ympäristöliike, joka käyttää suoraa toimintaa, mukaan lukien kansalaistottelemattomuutta. Liikkeen tavoitteena on taistella kasvihuonepäästöjen aiheuttamaa ilmastonmuutosta ja luonnon monimuotoisuuden vähenemistä vastaan ja pysäyttää kuudes massasukupuuttoaalto.  Liike pyrkii kiinnittämään ihmisten huomion ilmastonmuutokseen näkyvillä protesteilla.

Liikkeen mukaan parlamentaarinen demokratia on epäonnistunut hätätilaan vastaamisessa, eivätkä poliitikot kykene tarttumaan pitkän aikavälin ongelmiin. Toiveikkaasti kansalaisfoorumi tarjoaa tien ulos edustuksellisen demokratian umpikujasta.

Kurjensaari sanoo hyppäävänsä barrikadeille, kun demokratian perusarvot asetetaan kyseenalaisiksi, kuten tapahtui 1930-luvulla. Entä nyt? Tekisikö hän sen nykytilanteessa, kun kypsä demokratia ei pysty vastaamaan ajan haasteisiin? Edustuksellisen demokratian päätöksentekoon kohdistuu jatkossakin suuria paineita reagoinnin nopeuteen ja vaikuttavuuteen liittyen.

Edellä esitetyn summaten voisi ehkä todeta, että Kurjensaaren radikalismille niin tärkeän kansalaissodan paikan on ottanut kansainvälinen pakolaisproblematiikka ja siitä nouseva radikalismi. Kurjensaari ei täysin sisäistänyt kuusikymmenlukulaisuutta, koska nuoret eivät käsittäneet  sisällissodan seurauksista noussutta sovun ja suvaitsevuuden tarvetta, vaan halusivat repiä uudelleen jo saavutetun yhteiskuntarauhan. Juuri nyt tarvittaisiin kansainvälistä sovun ja suvaitsevuuden liittoa. Muuten tilanteen hallinta karkaa käsistä.