Wilma Murto show

 

 Wilma Murto, 17, hyppäsi kuusi vuotta sitten nuorten maailmanennätyksen 471 Saksassa. Muistan,  mitä odotuksia hänen kyvykkyyteensä urheilijana  liitettiin noina aikoina. Taivas tuntui olevan rajana. Sen jälkeen tuli pitkä tauko ennätysten murskajaisiin. Loukkaantumisetkin ovat häirinnet ennätysjahtia. Vasta aivan tuoreeltaan Murto paransi nuoruudentulosta 472:een. Ehkä taustalla on myös fyysinen ja henkinen kasvutarina.  Vasta nyt ”kypsässä iässä” hän on valmis uusiin sfääreihin. Välitilinpäätöksenä toimi hienosti olympiakisojen viides sija. Tällä hetkellä ei 5 metriä tunnu mitenkään mahdottomalta. Siihen tarvitaan ehkä vain yksi tai kaksi vuotta lisää.

Iän puolesta (24 vuotta) hänellä on vielä aikaa huipulla parinkin olympiadin verran. Murrossa on ainesta seuraavaksi lajin valtiaaksi. Lahjakkuutta riittää, kylmähermoisuutta riittää. Kreikan Stefanidisin taipuminen ja osittainen hiipuminen tarjoavat Murrolle mahdollisuuden vallanvaihdokseen. Amerikkalaiset ovat tietenkin kovia jatkossakin.

Fyysiseltä rakenteeltaan huippu-urheilijana (182 cm/68 kg) hänellä on mahdollisuus kehittyä aivan uusiin mittoihin, kunhan loukkaantumiset eivät hidasta jatkuvaa kehittymistä.

Jotenkin suurimman vaikutuksen Murron EM-hypyissä tekivät kolme Suomen ennätystä samassa kilpailussa (475, 480 ja 485). En pysty sanomaan,  mitä seipäitä hän käytti, mutta joukossa täytyi loppuvaiheessa olla aiempaa jäykempiä seipäitä. Silti hän tarvitsi vain yhden limbon tottuakseen uusiin korkeuksiin. Meriitti on myös se,  että Murto pystyi  samaan tulokseen,  mikä oli voittotulos Eugenen maailmanmestaruuskilpailuissa aiemmin tänä vuonna.

Voi huoleti sanoa, että hän ylitti itsensä kerta toisensa jälkeen kanssakilpailijoiden vilpittömän tuntuiseksi riemuksi. Voi sanoa, että suuria oli odotettavissa,  sillä alemmissa korkeuksissa (riippumatta siitä,  kuinka onnistuneita hypyt olivat) jäi urheilijan ja riman väliin reippaasti ilmaa. Murron reagoinnissa saattoi tunnistaa ensimmäisten riemunkiljahdusten mentyä ohi seesteisyyden, vaikka arvaan urheilijan sisällä kuohuneen.  Urheilijan innoituksessa varmaan parasta on se,  kun pitkään kestänyt työ oikeudenmukaisesti palkitaan,  niin kuin Murron kohdalla nyt tapahtui.

Murron kultamitali oli ensimmäinen suomalaisnaisen yleisurheilun arvokisamitali 20 vuoteen.

Suomalaisen yleisurheilun kehittymisen vuoksi Murron kaltaiset ”murtautumiset” huipulle ovat välttämättömiä. Niitä ei todellakaan ole ollut liiaksi. Siitä osoituksena suurin puheenaihe Münchenin kisoissa on ollut joukkueen koko. Se on arvioitu aivan liian suureksi. Massalla on vaikea saavuttaa tuloksia,  jos valittujen urheilijoiden edellytykset eivät ole riittävän korkealla tasolla. Pettymyksiin on siis jälleen kerran ollut syytä varustautua, ja  ne ovat suurelta osin realisoituneet.

Ennen vanhaan tavoitteet mitattiin mitaleissa, nyt pistesijoissa. Ehkä niin on parasta. Pettymykset eivät kasva elämää suuremmiksi.

Viime aikojen suurkisojen vaatimattomat menestykset nostavat Murron saavutuksen arvoa entisestään: jotain mekin osaamme! Suomalainen yleisurheilu tarvitsee tällaisia voimanosoituksia. Nyt ei tarvitse riemuita ruotsalaisten ja norjalaisten sinänsä ansaituista  saavutuksista pelkästään. Tämä urotyö kannustaa edelleen muitakin asettamaan tavoitteita korkealle.

:::::::::::::::::::::::::::::

Nyt niiden,  joiden vastuulla on seiväshypyn jälkikasvu,  on syytä terästäytyä. Esimerkin voima on tunnetusti väkevä. Muistan hyvin innostuksen,  joka valtasi meidät pikkupojat vuosina 1962-63, kun Pentti Nikula hyppäsi lasikuidullaan maailmanennätyksen 494. Se oli jotain uskomatonta. Rakensimme serkkujeni kanssa itse hyppytelineet ja purukasa oli valmiina, tarvittiinhan puruja isovanhempien maatilan navetan takana jäiden säilyttämiseen (ja maidon jäähdyttämiseen). Niin,  elettiin kesäaikaa ja seiväshyppyä bambuseipäineen harrastettiin heinänteon väleissä! Pian seurasi lasikuidulla terästetty hyppääjäbuumi: Erkki Mustakari, Risto Ankio, Kauko Nyström, Altti Alarotu…. ja lopulta Antti Kalliomäki. Varhaisessa vaiheessa vallitsi eräänlainen Suomi-USA -maaottelu: Ron Morris, John Pennel, Brian Sternberg (jonka halvaantuminen pysäytti meidät)…..

Nyt ne ovat muisto vain,  mutta samalla  muistutus, mistä kaikki oikein alkoi.

PS

Mutta kilpailut jatkuivat..... ja meikäläiset ylittivät odotukset. Topi Raitasesta saa käsityksen, että jos hän on terve ja kunnossa, häntä on vaikea voittaa varsinkin,  jos hän saa itse rakentaa juoksun niin kuin Münchenissä tapahtui. Sekin on taidosta ja kilpailuälystä kiinni.

Kristiina Mäkelä taas otti työvoiton loputtomiin jatkuneiden heikkojen pistesijojen sijasta. Onnittelut!

Kokonaisuutena pohjoismainen yleisurheilu on nousussa. Lajikirjo,  jossa menestytään on kasvanut ja se on hienoa se!