Pyyhkäisikö Nato-hyökyaalto viime keväänä Suomen yli niin nopeasti kuin miltä näytti?

 

Tuoreessa Kanava-lehdessä 5/2022 Kaarle Nordenstrengin ja Juho Rahkolan yhdessä kirjoittamassa artikkelissa  ”Suomen Nato-tsunami” palataan siihen nopeaan käännökseen,  jonka Suomen kansan enemmistö teki Nato-asiassa viime kevään aikana.  Muutoksen nopeutta ei ole syvällisemmin arvioitu. Yleisimmän kannan mukaan asiaan vain pikareagoitiin Venäjän 24.2.2022 tekemän hyökkäyksen seurauksena.

Artikkelin yhtenä johtoajatuksena on,  että pitkään jatkunut Natoon liittymisen vastainen kanta ei ollut niin periaatteellisen kielteinen kuin miltä se vuosien varrella näytti. Kaiken kaikkiaan artikkeli avaa mahdollisuuden luodata median, demokratian ja yleisen mielipiteen välistä suhdetta kuluneina vuosina.

Varaan myös itselleni kommenttipuheenvuoroja käytyyn keskusteluun ja Nordenstrengin ja Rahkolan sinänsä kelpoon erittelyyn,  mitä keväällä oikein tapahtui.

Naton kannatus nousi kansalaisten keskuudessa äkkiä 73 prosenttiin toukokuussa 2022, kun vuodenvaihteessa 2021/2022 Naton kannatus oli vielä 24 prosenttia (ja vastustajien osuus 51 prosenttia).

Eduskunnassa Nato-äänestyksessä 17.5.2022 puolesta äänesti 188 kansanedustajaa, ei ääniä oli 8 ja poissa 3. Suuri muutos osui tammikuun 2022 ja toukokuun 2022 väliin. Mutta ratkaiseva muutos tapahtui 24.2. 2022 ”yhden talvisen aamupäivän seurauksena”.

Ennen tätä hyökymäistä muutosta Naton kannatus oli pitkään (vuodesta 2005 vuoteen 2022) reilun 20 prosentin ja vajaan 30 prosentin välissä, useimmin 25 prosentin paikkeilla.

Poliitikot olivat jo ehtineet tottua ajatukseen,  että he vähitellen vievät Suomen Natoon, mutta kävikin päinvastoin: kansalaiset mielipidekäyttäytymisellään ohjasivat poliitikkoja.

Oma käsitykseni on,  että suurimmat vaikuttavat syyt muutokseen olivat (1) helmikuun 24.  päivän hyökkäys,  (2) vuosia jatkunut median Nato-myönteinen uutisointi ilman vastavoimia ja (3) itse itseään toteuttava mielipidevyöry,  kun lumipallo vain jatkoi kasvuaan. Neljäs syy on enemmän hypoteettinen: eli juuri tuo oletus, että myönteinen Nato-kanta olisi kuplinut pinnan alla jo pidempään ja murtautui vallitsevissa olosuhteissa läpi kevään aikana.

Itse korostan tutkimuksellakin osoitettua suuntaa, että Nato-myönteisyys on mediassa pitkään jatkunut trendi. Itse ehdin  jo jossakin vaiheessa ihmettelemään, miten ihmiset pitävät sinnikkäästi kiinni liittoutumattomuudesta median ”painostuksesta” huolimatta. Ihailin salaa kansalaisten itsenäistä ajattelua.

Tunnettu on Helsingin Sanomien kanta vuodelta 2006, jossa lehti liputti – jo tuolloin - Natoon liittymisen puolesta.

Nordenstreng ja Rahkola valittavat,  että median roolia on tutkittu Natoon liittyen aivan liian vähän, vaikka sillä on ollut kansalaismielipiteeseen hivuttava vaikutus pitkään. Tähän voi yhtyä. Tietovaje oli ilmeinen demokratian ja Nato-päätöksen suhteen. Kansanäänestyskin vaihtoehtoisena mahdollisuutena hukkui kevään myllerryksessä.

Muitakin vaihtoehtoja esitettiin kevään 2022 aikana. Esimerkiksi Erkki Tuomiojan tulkitsen tarttuneen puolustusliittotäkyyn Ruotsin kanssa, mutta sekin ammuttiin alas ilman tarkempaa perehtymistä asiaan. Suomalaista sanan- ja mielipiteen vapautta ei hyödynnetty läheskään täysimääräisesti kevään aikana.

”Keskustelu” eri vaihtoehdoista sivuutettiin nopeasti. Niiden yli ikään kuin ajettiin,  kun löytyi yksi massiivisesti tuettu etenemisväylä. Monilla Naton kannattajilla tuntui olevan hätä lyödä lukkoon asia ennen kuin epäröinti nostaisi päätään. Muiden ohessa suomalaiset rauhanjärjestöt sivuutettiin keskustelussa lähes täysin.

Yle noudatti tasapuolisuutta (tilan antamisessa toisinajattelulle) vain sen verran kuin  minimissään oli tarpeen. Kerta toisensa jälkeen studioon marssitettiin samat tai samanmieliset analysoijat  aiheesta riippumatta. Olisiko syytä avata Ylen roolia tarkemmin perattaessa mielipidekirjoa kevään aikana?

Yleensäkin keskustelu Ukrainan kansainvälisestä asemasta jäi puutteelliseksi.  Vaikka Euroopassa ja erityisesti Suomessa Venäjää on pidetty yksin syyllisenä tapahtuneeseen murhenäytelmään,  on muissa maanosissa käyty laaja-alaisempaa keskusteluja vastuukysymyksistä. Suomalaiset samaistuivat – ymmärrettävistä syistä - nopeasti Ukrainan asemaan jo oman historiansakin (talvisota ym.) vaikutuksesta. Ukrainan asema on otettu omaksi ja sympatia on ollut Ukrainan puolella. Suomalaiset ovat hyväksyneet kotimaisen median Ukrainan myötäilyn ilman kritiikkiä. Eikä ihme,  sillä punnuksissa toisella puolella ovat olleet  venäläisten tekemät brutaalit väkivallanteot Euroopassa, jossa niitä ei ole totuttu näkemään.

Kun vuosikymmenien ajan kansalaismielipiteessä  on – oletettavasti tai väitetysti - vallinnut Natoa kohtaan tunnettu myönteinen ”Nato-herkkyys”,  niin olisiko vastavuoroisesti voimassa Nato-kriittisyys jo tehdyn päätöksen osalta: onko tehty katumusharjoituksia?  En usko, että asia on näin – vielä. Venäjä on pitänyt törkeällä käytöksellään huolen siitä, että epäröintiin ei ole ollut aihetta.

Ehkä itse en korostasi piilevää pitkäkestoista Nato-myönteisyyttä vaan suomalaisen kulttuurin niitä puolia,  joissa pidetään kiinni kerran sovitusta eikä ailahdella puolelta toiselle suhdanteiden mukaan.

Komppasin jossain aiemmassa blogikirjoituksessa Timo Vihavaista, joka näytti taipuvan sille kannalle, että Natoon liittymispäätös tehtiin liian nopeasti: keväällä olisi ollut mahdollisuus käyttää harkintaa, mutta edellä kuvattu liittoutumisvyöry  pyyhkäisi mennessään  tällaiset spekulaatiot. Tällaisissa asioissa on taipumusta ryhmittyä yhden lipun taakse, koska se koetaan kansakunnan kannalta turvallisimmaksi ratkaisuksi.

Tutkimusta liittoutumiskehityksestä on siis tehty varsin vähän ja eduskunnan omat selonteot lähtivät valmiista lopputuloksesta käsin,  piti vain rakentaa kehikko liittoutumismyönteiselle päätökselle. Jotenkin vajaaksi jäi ja jää sen arviointi, kuinka kritiikitöntä on Naton syvempien piirteiden erittely,  ja kuinka luottavaisesti suhtaudutaan Naton  kritiikittömään hyväntahtoisuuteen.