Viitisen vuotta sitten (2017) ajattelin
lanseerata blogikirjoitussarjan, jossa ”keskustelen” jonkin historian
vaikuttajayksilön kanssa jostakin hänen kirjoittamastaan (tai hänestä
kirjoitetusta) kirjasta. Kirjoittaja voi olla jo manan majoille mennyt, mutta
sehän ei vähennä mielenkiintoa. Luotaan henkilön ja kirjan kautta Suomen itsenäisyyden
satavuotishistoriaa jostakin valitsemastani näkökulmasta.
Itse sarja on jäänyt pölyttymään historian
hämäriin enkä sitä ole enää jaksanut ylläpitää, mutta jotakin on jäänyt
muistoksi noista ajoista, kiitos blogihistorian.
Ensimmäiseksi ”vieraaksi” valitsin aikoinaan
Matti Kurjensaaren (1907-1988) ja hänen kirjansa ”Suomalainen päiväkirja”.
Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1956, mutta minä tartuin sen
uusintapainokseen vuodelta 1976 ja vielä tarkemmin sen jälkikirjoitukseen
”Uudet päätelmät”. Siinä Kurjensaari reflektoi mennyttä 20 vuoden ajanjaksoa,
sen muutoksia ja omia mielenliikkeitään. Teemaksi olen valinnut Neuvostoliiton.
Matti Kurjensaari oli tuota aikaa
heijastellessaan yhtä suomettunut kuin kuka muu tahansa, mutta tässäkin
Kurjensaari säilyttää kriittisen perusasenteen. Ajankohtaiseksi kirjan tekee
se, että se erittelee Neuvostoliitolle
(yhtä hyvin voisimme puhua Venäjästä) luonteenomaisia piirteitä. Se tarjoaa
mahdollisuuden tarkastella, mikä on
muuttunut idänsuhteissa, ja mikä on pysynyt
ennallaan. Tähän palaan kirjoitukseni lopussa.
”Uusissa päätelmissä” Kurjensaari lainaa Halldor
Laxnessia: ”On totta, että jos venäläisten kanssa alkaa riidellä ja rähjätä, ei
heistä saa irti muuta kuin iankaikkista itsepäisyyttä. He eivät koskaan anna
periksi, jos käy heidän kimppuunsa tai on heille hävytön, sillä he tietävät,
että jo heidän pelkkä (geopoliittinen) painonsa….. pystyy vastustamaan ketä
tahansa…. ” Ja edelleen: ”Jos heitä ahdistaa väkivallalla tai vihamielisyydellä
nujertaakseen tai taivuttaakseen heidät …..niin he silmää räpäyttämättä
kiistävät tosiasiat”. Kurjensaari vetää ironisen johtopäätöksen, jonka mukaan
on eräs toinenkin kansakunta, joka käyttäytyy samalla tavalla…..: ”Pahalla
meitä (suomalaisia) ei saa mihinkään.”
Kurjensaaren kommentit omasta ajastaan saavat
erityisen merkityksen, kun ottaa huomioon kirjoittamisajankohdan (1976)
suomettuneen ilmapiirin. Kurjensaaren perussuhtautuminen Neuvostoliittoon oli
ajan hengen mukaisesti suomettuneen suopea, mutta rajansa kaikella: Kurjensaari
puoltaa teknis-taloudellista yhteistyötä, mutta humanistisella puolella hän
näkee ristiriitaisuuden kahden maan välillä. Erityisesti hän painottaa
historiakäsitysten eroavuutta. Naapurin mukaan ”historia on politiikan
välikappale”. Tässä Kurjensaari tietenkin osuu naulankantaan, vaikka ei
Suomessakaan olla kokonaan irti tästä ajattelusta. Itse emme sitä vain herkästi
huomaa. Ero Venäjän ja Suomen välillä on kuitenkin räikeän selvä. Mikään tästä
ei ole muuttunut ehkä 1990-luvun hetkellistä avoimuuden aikaa lukuun ottamatta.
Kurjensaari tuo esille koko Venäjän historian satoja
vuosia kestäneen dilemman: luoteisrajan turvaamisen. Suurvalta Ruotsi oli
aikanaan pääosin uhkan rakentaja, mutta nyttemmin länsivallat laajemmin koetaan
uhkatekijäksi. Kurjensaari toteaa luottavaisesti, että Venäjä ei epäile
Suomea. Luottamus oli hyvien suhteiden
kuorruttamaa. Kurjensaaren myönteisesti arvioima yhteistyöelokuva, ”Luottamus”,
oli kankean liturginen, vaikka se Kurjensaaren mielestä oli kirjoittamishetkellä
”kuin Suomen itsenäisyyden uusi tunnustus”.
Kurjensaari pohtii, millä edellytyksillä silloin vahva
eurokommunistinen liike menestyisi ja päätyy arvioon, että näitä kahta – idän ja lännen kommunismia
- ei voi verrata. Sen verran ylivoimainen länsi on verrattuna itään. Myös
kansojen luonne-erot vaikuttavat: ranskalaisia Kurjensaari arvioi teräviksi,
älyllisiksi ja koviksi, venäläisiä tunteikkaiksi, pehmeiksi ja vähään
tyytyviksi. Olavi Paavolainen käytti venäläisistä kuvailevampaa ilmausta,
”nautinnonhimoton kansa”, kun taas Ranskassa oli ilmestynyt juuri tuolloin
kirja ”Purnaajat , oppikaa purnaamaan”.
Kriittinen essee on kirjallisuudenlaji, jolla ”on
hengitysvaikeuksia naapurin ilmastossa”. Kurjensaari säilyttää
ystävyydenpanssarin ulkokuoren, mutta sen sisällä hän jakelee kipakoita
huomautuksia Neuvostoliiton erheistä ja toivottavista uudistuksista.
Kurjensaarta ärsyttää venäläisen poliittisen kommentaattorin viisi-kuusi kertaa
kolumnia kohden tapahtuvaa viittaamista puolueen pääsihteerin puheeseen.
Raju kansainvälinen kilpailu on läsnä
neuvostodellisuudessa: erikoismiesten, lahjakkuuksien tarve on huutava ja
jokaista hyödyllistä lahjakkuutta suositaan erilaisin etuoikeuksin. Raskaimman taakan erikoismiesten ja naisten
suosimisesta joutuu kantamaan nöyrä, hyväntahtoinen ja vähään tyytyvä
venäläinen ihminen. Kurjensaari: ”Pohjoismaat ovat Neuvostoliiton rinnalla
pienen ihmisen yhteiskuntia”.
Kurjensaaren kirjoituksessa näkyy varhainen arvio
Neuvostoliiton tarvitsemasta liennytyksestä. Ei voi välttyä ajatukselta, että
se tapahtui pakon edessä. Venäjän voimavarat olivat lujilla.
Kurjensaari arvioi yhdeksi suureksi eroksi Suomen ja
Neuvostoliiton välillä ”säätykierron”. Ehkä nyt puhuttaisiin sosiaalisesta
koheesiosta: Neuvostoliitossa tarvittiin verinen vallankumous muutoksen
aikaansaamiseksi, kun taas Suomessa asian hoiti pohjoismainen malli. Nyt jo
taakse jäänyt tulevaisuus osoitti, että Venäjä palautui tai siirtyi
neuvostovallan aikuisesta pakolla tapahtuneesta etujen tasaamisesta (jos sitä
yleensäkään tapahtui) oligarkkien ja äkkirikastuneiden harvainvaltaan.
Kilpailussa lännen kanssa Neuvostoliitto
oli alakynnessä koko ajan: sen piti kaiken aikaa näyttää maailmalle
ideologiansa pätevyys. Kurjensaari sanoo suoraan, että Neuvostoliitto on
”sotatilassa” länttä vastaan. Tätä ajattelua kuvaa hyvin Stalinin jo
1930-luvulla esittämä kiteytys, jota Kurjensaari lainaa: ”Me olemme
edistyneistä maista viisikymmentä tai sata vuotta jäljessä. Meidän on
saavutettava tämä etumatka, ellemme halua tulla tuhotuiksi. Se on saavutettava
kymmenessä vuodessa”. Tämä kuuluisa lausahdus selittää paljon Stalinin
kiirehtimistä koskien vainoja, keskittymistä raskaaseen teollisuuteen, sotaan
valmistautumista ja työväelle tarjottuja etuja (mm. viisipäiväinen työviikko jo
1930-luvulla). Se on tulevaisuutta pelkäävän Stalinin vainoharhainen visio.
Lievemmässä muodossa tämä pelko ulottui Neuvostoliiton tuhoutumiseen saakka,
mutta onko mikään tänäänkään muuttunut?
Kurjensaari ihailee valtansa huipulla
ollutta Kekkosta häiritsevällä tavalla. Kirjoittaessaan presidentistä hän
yhtäkkiä kadottaa muutoin luonteenomaisen piirteensä, kriittisyyden. Selkeästi
tämä harhateille eksyminen tulee esille aivan kirjan lopussa, kun hän toteaa,
että ensimmäisen maailmansodan myötä tapahtuneiden kuninkaiden ja keisareiden
kaatumisen jälkeen on palattu ”puhtaaseen ja järkiperäiseen
hallitsija-ajatukseen”. Esimerkkeinä hän luettelee Adenauerin, Titon, de
Gaullen, (Janos) Kadarin, Ceausescun ja Kekkosen. Kurjensaaren mielestä
”kysymyksessä on kansainvälinen ilmiö, uusi käsitys demokratian eduista ja
soveltamisesta ; kun on löydetty hyvä mies, hänestä pidetään kiinni”. Terve.
Kaikki työkö demokratian hyväksi perustuu vain ”hyvän ” miehen etsimiseen,
jonka jälkeen valta voidaan luovuttaa hänelle? Mielenlaadultaan liberaalin
demokraatin, Kurjensaaren, ajattelun kehikossa tämä edustaa pohjanoteerausta.
Vai edustaako? Emmekö ole jälleen tänä päivänä palaamassa autoritääristen
johtajien kauteen liberaalin ”demokratiaharharetken” jälkeen? Hyvät miehet ovat
olleet tässä välissä hukassa, mutta nyt näyttää paremmalta!!!
Kansanvallan hukkaaminen näin herkästi on
- Kurjensaaren ollessa kyseessä - todella kevytmielistä. Jos hän eksyy
kansanvallan mutkikkailta poluilta harhateille, niin mitä sitten pitäisi
ajatella häntä kyvyttömämmistä ihmisistä? Kannattaako ihmetellä ollenkaan, että autoritaarisuus voi osassa maailmaa
nykyisin niin hyvin? Ehkä meillä ihmisillä on vahvan auktoriteetin kaipuu, joka
aina silloin tällöin demokratiapuuskassa paradoksaalisesti unohtuu?
Tässä on varmaankin selittelyn paikka.
Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että olivathan Adenauer ja de Gaulle
kansojensa kunnioittamia johtohahmoja myös kansanvallan näkökulmasta
katsottuna. Ja Kadarin ja varsinkin Ceausescun maine tuhoutui vasta
viitisentoista vuotta myöhemmin totuuden paljastuttua.
Matti Kurjensaaren teos (”Uudet
päätelmät”) kertoo matkasta suomettumiseen. Kurjensaari pitää tiukasti kiinni
henkisestä liikkumatilastaan ja arvioi varsin realistiselta pohjalta - suomettumisen läpi - Neuvostoliittoa. Hän
symboloi ajattelua, jonka avulla Suomi selvisi kylmästä sodasta: tarvittiin
sopeutumista ja kykyä vetää raja kohtuuttomia vaatimuksia kohdattaessa.
Masentavinta on, että sotaisa
retoriikka näyttää aina palaavan muodossa tai toisessa. Miksikö? Jotta
voitaisiin taas sodan jälkeen sanoa, että ”ei enää koskaan”.
:::::::::::::::::::::::::::
Kun verrataan Kurjensaaren
Neuvostoliittoa nyky-Venäjään, niin
monet asiat ovat muuttuneet, yksinpä yhteiskuntajärjestelmäkin! Ideologisista painotuksista huolimatta Venäjä
(jonka rinnastan Neuvostoliittoon) on
ensi sijassa suurvalta, joka tuntee omasta
turvallisuudestaan jatkuvasti suorastaan vainoharhaista epävarmuutta. Se tuntee
sekä epävarmuutta että pakottavaa
tarvetta pitää kiinni suurvaltastatuksesta
- vaikka muiden kustannuksella.
Ehkä tässä on jotain samaa kuin Henry
Kissingerin paljon myöhemmässä ”World Orderissa” (2014). Kissingerin World
Order muodostuu kahdesta elementistä 1) yhteisesti hyväksytyistä säännöistä ja
2) vallan tasapainosta. Jos kohta yksi pettää, niin kohdan kaksi avulla estetään jotain osapuolta pääsemästä
hallitsevaan asemaan. Kissingerin mielestä ei ole kysymys pelkästään
taistelusta taloudellisesta tai sotilaallisesta vallasta, vaan myös ajatusten
vallasta (power of ideas). Henry Kissingerin periaate on selvä: jos olemassa
olevan - ja suurvaltojen sopiman - järjestyksen periaatteista luovutaan, tulee vaihtoehtoisten
ratkaisujen olla olemassa, muutoin järjestys horjuu. Kissinger painottaa ”suurvaltojen rauhaa” primäärinä.
Wienin kongressin (1814-15) ja Westfalenin rauhan (1648) tyyppiset ratkaisut
ovat ohjausvaikutukseltaan suurempia kuin esimerkiksi internetiin perustuvien
teknologisten ratkaisujen välilliset vaikutukset nykyisin.
Onko tässä jokin sukulaisuus
putinismiin? Suomelle jää kurjensaarelainen sopeutujan rooli, jossa kuitenkin vedetään raja: tähän emme enää
suostu.
Vladimir Putin ja hänen
lähipiirinsä rakentaa turvallisuutta suojavyöhykkeen (etupiirin) varaan ja pyrkii vetämään ajatteluunsa muut
suurvallat mukaan. Jotain sen suuntaista onkin tapahtumassa: Kiina rakentaa omaa etupiiriään
Aasiassa. Kiinalla on sitä paitsi globaaleja tavoitteitakin oman kilpailukykynsä
parantamiseksi. Löyhärakenteinen EU on
kauhistus Putinin näkökulmasta. Ehkä Putin vierastaa sitä senkin takia, että
näkee Venäjää uhkaavan samanlaisen löyhyyden. Putin pelkää, että maailma -
hänen oma maailmansa - hajoaa hänen
käsiinsä. Ukraina on sekä alku että suuntaviitta.
Putinin maailmaa pidetään vanhakantaisena.
Viime vuosisadan keinot hallittavuuden
saavuttamiseksi eivät toimi enää 2000-luvulla. Tekninen ja tiedollinen etevyys
ovat tämän päivän menestysreseptejä, joissa Venäjällä on pahoja puutteita. Toisaalta
Kiina pyrkii yhdistämään nämä kaksi eri maailmaa. Mutta onko myös Kissingerin ”tuore”
maailmankuva (World Order, jota Putin tavoittelee) vanhentunut?
Putinin tavallaan testaa
vanhan maailman elinvoimaa nykyajan
paradigman muutokseen.
Kurjensaaren liberaalidemokraattisessa
ajattelussa on yksi mielenkiintoinen poikkeama: hän näkee autoritaarisissa
hahmoissa tietynlaisen johtajuusreservin, jota tarvitaan muutoin liberaalin järjestelmän
vapauden ryhdittäjänä.
Historia ei tosiaankaan ole
loppunut, ei edes ”voittaja” Yhdysvaltain näkökulmasta, jonka oma
liberaalidemokraattinen järjestelmä ja samalla maailmankuva ovat ristiriitojen keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti