Paavo Nurmi on jokaisen tuntema hahmo urheilukentiltä. En tässä käy kelaamaan hänen urheilusaavutuksiaan tarkemmin. Ihmisenä hän oli varsin kiehtova persoona ja seuraavassa erittelen häntä omien tuntemuksieni pohjalta.
Paavo Nurmi tunnetaan suurena vaikenijana, vaikkei hän sitä tosiasiassa ollutkaan. Haastatteluja hän antoi tosin kitsaasti. Kun Nurmi oli päättänyt urheilu-uransa, hän valmensi suomalaisia kestävyysjuoksijoita Berliinin olympiakisoihin. Eikä hän ainoastaan valmentanut, vaan kovakuntoisena juoksi tulevien olympiasankareiden mukana ! Tietenkin hän halusi vähän näpäyttää nuorempia omalla kovalla kunnollaan. Joka tapauksessa tulokset Berliinistä olivat loisteliaat.
Urheilu-uransa päätösvaiheessa hän käynnisteli rakennusurakoitsijan legendaansa. Mistä hän sai pääomat ? Lienee selvää, että rahakirjekuoret varsinkin uran loppuvaiheissa olivat tuntuvia, vaikka Nurmi kielsikin urhelijan ansionsa. Syynä oli tietenkin ahtaat amatöörisäännöt, jotka jo Nurmen loppuaikoina tuntuivat teennäisiltä. Lisäksi voidaan sanoa, että Nurmi urheilevana liikemiehenä oli aikaansa edellä. Miksi hän ei olisi hyödyntanyt saavutuksiaan ?
Oma lukunsa on hänen uransa käytännön liiketoimissa. Hän oli liikekumppaneilleen ja rakentajilleen yhtä tiukka kuin itselleenkin. Lisäksi häntä taisi vaivata melkoinen epäluottamus rakentajiaan kohtaan – turhaan, sillä kyllä Nurmea kunnioitettiin niin paljon, ettei silmään sahaajia tullut vastaan. Joka tapauksessa Nurmi rakensi 40 kivitaloa Helsinkiin. Hän rakensi aina seuraavan talon edellisen tuotoilla. Periaate oli varovaisen vanhanaikainen: rakennukset toteutuivat yksi talo kerrallaan.
Nurmi keräsi suuren omaisuuden sillä samalla sinnikkyydellä ja terävällä päällä kuin mistä kertovat hänen parhaiden juoksujensa strategiat ja taktiikat.
Vähemmän tunnettua on hänen taiteen keräilynsä. Hän keräsi ”selviä kuvia” luonteensa mukaisesti. Taide oli hänelle aidosti tärkeää. Hänellä oli frustraatio elämänsä jälkipuolella urheilusaavutuksistaan. Ei niin, että hän olisi jäänyt kaiholla muistelemaan suuria tekojaan, vaan päinvaston hän ikään kuin mitätöi suuret menestyksensä. Toista oli taide, se oli jotain pysyvää. Urheilusaavutukset hävisivät Nurmen mielestä taivaan tuuliin vuosikymmenien saatossa. Niistä ei jäänyt mitään jäljelle päinvastoin kuin taiteesta. Tietenkin rakennuksetkin jäivät eläviksi muistomerkeiksi hänen saavutuksistaan.
Nurmen luonne oli jotenkin monikerroksinen. Ei hän oikeasti suhtautunut urheiluun noin välinpitämättömästi. Häntä saattoi harmittaa, kun todelliset hengen mittarit (gryndaus, sijottaminen taiteeseen) jäivät muilta huomiotta ja vain urheilusaavutukset muistettiin. Nurmea on toisaalta helppo lukea, mutta toisaalta hän on varsin vaikea luonne.
Nurmi ei ehkä aidosti osannut tai pystynyt iloitsemaan loistavista saavutuksistaan sen enempää urheilijana kuin siviilitehtävissään. Tai ehkä hän iloitsi sisäänpäin: työ tekijäänsä kiittää.
Vanhuusiän sairaudet katkeroittivat Nurmen mielen. Hänellä oli vakavia sydän- ja aivoverenkierron sairauksia. Kun hän perusti sydänsairauksien tutkimusta varten säätiön omilla rahoillaan, hän ajatteli asiaa todella konkreettisesti. Hän odotti, että tutkimukset hyödyttävät myös häntä itseään. Toisaalta on ymmärrettävää, että vanha teräsmies katkeroitui, kun hänen terveytensä rapistui vanhenemisen myötä.
Päinvastoin kuin Nurmi itse ajatteli, hänen urheilusuorituksensa ovat jääneet elämään. On pikemmin käynyt niin, että parhaat urheilusuoritukset ovat nousseet taiteen suursaavutusten rinnalle. Paavo Nurmi ei unohdu koskaan.
Vielä vähän ennen kuolemaansa hän Munchenin olympiakisojen alla varoitti Pekka Vasalaa ”siitä kenialaisesta” (Kipchoge Keino). Näinkö tekisi mies, joka olisi halunnut unohtaa urheilun tärkeuden ? Paavo Nurmen ura on esimerkki siitä kuinka ihminen pystyy rakentamaan usean huipun elämäntarinan, kun on varustettu oikealla yhdistelmällä tahdonlujuutta, tervettä järkeä ja omintakeista lahjakkuutta.
Urho Kekkonen osui varmaan asian ytimeen paljastavissa muistosanoissaan: ”Minulla on se kuva, että Nurmi, jolla oli niin loistava menestys sekä urheilukentillä että siviilielämässään, ei ollut mikään onnellinen ihminen. Hän oli sulkeutunut, epäluuloinen ja yksinäinen. Mutta hän oli itse valinnut osansa. Vai valitsiko hänen luonteensa hänelle yksinäisen ihmisen osan ?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti