Ylellä esitettiin 27.11.2020 amerikkalainen dokumentti ”The
King – Elvis Presleyn Amerikka” (alun perin ”The King”). Dokumentti valmistui vuonna 2017. Tämä on kaksiosaisen
kirjoituksen toinen osa.
Legendaksi muodostuneella tavalla Sam Phillips ohjasi Elviksen
afro-amerikkalaisen musiikin ja rock and
rollin pariin. Phillips tajusi myös, että uusi musiikki ei lyö läpi valkoisilla
markkinoilla, jos sitä ei esitä
valkoinen artisti (valkoinen mies, musta soundi!). Monet Elviksen levyttämät
kappaleet olivat alun perin mustien artistien levyttämiä, kuten Big Mama Thorntonin
mainio ”Hound Dog” (katkelma kuullaan dokumentissa), iso hitti Elvikselle.
Dokumentissa käydään kipakka väittely siitä, varastivatko
valkoiset mustan musiikin vai olivatko Sam Phillipsin kaltaiset entusiastit
kulttuurin siirtäjiä mustilta valkoisille. Jos vältetään puritaaninen
oikeaoppisuus niin vaikutelmaksi jää, että musta musiikki sai levikin valkoisten
markkinoinnin avulla.
Sitten Elvis törmäsi helppoheikkien helppoheikkiin,
”eversti” Parkeriin, joka managerina määritti ilmeisesti sekä Elviksen musiikin
että ihmisenä olemisen sisällön omien ahneiden kaupallisten perusteidensa mukaisesti.
Parker otti kunnon välirahan ja Elvis
luovutti suuren osan elämästään Parkerin haltuun. Elvis siirtyi Nashvillen kautta
suurille estradeille New Yorkiin. Mutta tuskinpa Elvis oli tahdoton Parkerin
orja. Hän itsekin haistoi rahan ja valitsi kahdesta sopimusvaihtoehdosta aina tuottavamman.
Elvis eteni radion ja TV:n kautta (Ed Sullivan!) elokuviin
ja oli harvoja, joka tajusi viihdealan kokonaisuuden merkityksen. Samassa tahdissa
laajeni markkinointi. Ei epäilystäkään, Elvis ei ollut omaa tahtoa vailla oleva
rahamiesten hyväksikäyttämä uhri, vaan
tietoinen siitä, mitä teki. Rahaa tuli, mutta samalla kritiikki tiukkeni, ihmiset
saattoivat olla itärannikolla paljon ilkeämpiä kuin etelässä.
Sitten tuli armeija. Elvis menetti varmoja tuloja, mutta sai
goodwillia sopeuduttuaan armeijan
säännönmukaisuuteen, kuriin ja järjestykseen. Elvis palveli Länsi-Saksassa kylmän
sodan ollessa kuumimmillaan. Pidemmälle
ulkomaille hän ei koskaan ehtinyt elämänsä aikana.
Elviksellä oli armeijassa etuoikeuksia, joita normaali
palvelu ei sisältänyt. Suurempi ongelma oli, että parin vuoden poissa olo musiikin
päämarkkinoilta asetti kyseenalaiseksi menestyksen jatkumisen. Elvis koki myös
henkilökohtaisen takaiskun, kun hänen
rakas äitinsä kuoli. Äidin kuolemalle
löytyi lohduttaja nopeasti: tyttöystävä Saksassa.
Armeijapalveluksen jälkeen Elviksen levytuotanto viihteellistyi (muuttui
iskelmällisemmäksi) , mutta hän pysyi 1960-luvun alkuvuodet huipulla tai lähellä
sitä. Kuitenkin toimintaympäristö muuttui vaikeammaksi: elettiin kansalaisoikeusliikkeen
voiton päiviä. Elvistä ei nähty marssimassa
yhdessä Marlon Brandon, Harry Belafonten tai Jane Fondan kanssa. Hänellä ei
ollut rohkeutta siihen. Hän ilmoittautui puolueettomaksi: ”Olen vain artisti”.
Toista maata oli Muhammad Ali, joka
suorastaan ”julisti sodan” Yhdysvaltain armeijalle ja sai toki kärsiä siitä. Ali sai
rohkeudestaan paljon mainetta ja kunniaa. Toisinkin olisi voinut käydä: Ali otti riskin ja voitti. Elvis Presleystä ja Muhammad Alista muodostui
vastapoolit Yhdysvaltain sisäisessä sodanvastaisessa taistelussa. Dokumentissa
järjestelmän vastainen kritiikki oli muokattu sisälle rap-artistien musiikkiin.
Elvis rakensi uransa lopun toisille periaatteille.
Silti Elviksenkin uran loppupuolella laulujen sanoituksissa oli syvempiä jälkiä
eletystä elämästä.
Elviksen elokuvaura on nähtävä lähinnä rahantekokoneena. Mitä
pidemmälle ura eteni, sitä vaatimattomammiksi elokuvien taso kävi. Elvis toisti
sen, mikä oli tapahtunut aiemminkin: hän
sopeutui ulkopuolisten asettamiin sääntöihin. Beatlesit loivat uudet mitään
kunnioittamattomat käytöstavat ja he lähinnä säälivät terveytensä kanssa kamppailevaa
ja muiden johdateltavissa olevaa Elvistä.
Elviksen ura alkoi saada traagisia piirteitä. Mutta sitä
ennen vuoden 1968 yksittäinen ”paluukonsertti” (”kaikkien aikojen rokkaavin
keikka”) rockin maailmaan yhdessä vanhan yhtyeensä kanssa lisäsi vielä yhden kiintotähden
hänen meriitteihinsä. Onneksi eversti Parkerin ajatus, että Elvis laulaisi konsertissa 25 joululaulua ei toteutunut!
Nouseva Las Vegas ja sen maineenpuhdistus mafian
vaikutuksesta toi Elvis Presleyn Vegasin. Hän oli nimi, johon saakka epäilyt rötöstelystä eivät
voineet yltää. Ei niin kovin suosittu eversti Parker järjesti konsertit Vegasissa
Elviksen vastaanhangoittelusta huolimatta. Ehkä Elvis Presley näki, että Las Vegas oli paikka, josta ”ei
voi palata”. Niinpä hän jäi sille tielleen. Elvis turtui keikkojen rasittavuuteen,
vuorokausirytmin sekoittumiseen ja
lääkeaineisiin. Hän turposi muodottomaksi möhkäleeksi. Lääke- ja huumeriippuvuus
tekivät tehtävänsä. Uransa lopulla hän pyrki presidentti Nixonin myötävaikutuksella arveluttavasti
hallituksen kumppaniksi huumeidenvastaiseen työhön (!), mutta asia ei ymmärrettävästi
edennyt toimenpidetasolle. Aseita
ihaileva Elvis sai tyydytyksen halulleen päästä sheriffiksi keräilemällä
kymmeniä sheriffin tähtiä. Elvis ympäröi itsensä Memphis mafialla ja vaarallisilla
leluilla. Siipiveikkojen määrä kasvoi koko uran huomioiden ehkä sataan!
Pöhöttynyt Elvis nähtiin dokumentissa yhtä pöhöttyneen
amerikkalaisen yhteiskunnan vertauskuvana. Tuntuu kuin kultaiset päivät olisivat
ohitse. Sekä Elvis että amerikkalainen yhteiskunta näyttivät olleen parhaimmillaan
1950-luvulla. Niin voidaan ainakin nostalgisesti muistella, mutta totta toinen puoli: Yhdysvaltain
vauraus suhteessa muihin maihin oli tuolloin ylivertainen ja kaikkivoipaisella Elvikselläkin
meni lujaa. Tuntuu siltä, että amerikkalaisesta yhteiskuntakoneesta ei enää
saada irti sitä, mitä saatiin ennen suhteessa
muihin johtaviin valtioihin - ja vielä kilpailukykyiseen
hintaan.
Dokumentin yhteiskunnallinen osuus päättyy Trumpin ja Clintonin kaksintaistelun
viimeisiin kuviin. Tekijät näkevät Trumpin voiton myötä vanhan Amerikan häviävän
ehkä peruuttamattomasti. Trumpin kannattajat näkivät ehdokkaansa pelastavan
Yhdysvallat. Tulos tiedetään: Trump marssi Valkoiseen taloon. Mutta historiahan
jatkuu…..
::::::::::::::::::::::::::::
Rolls Royce lipuu highwayta pitkin. Takapenkin kommentoijat
heittävät vielä jotain väsynyttä läppää, kuten ”Elvis valitsi aina rahan”. Sama
toistui levy-yhtiöiden kohdalla. Ja leffasopimusten kohdalla. Ja Vegasissa.
Elviksen Itseironinen tulkinta ”Are You Lonesome Tonightista”
näyttää päättävän koko dokumentin. Niin ei anneta tapahtua. Elvis esittää vielä
komeasti pianolla säestäen ”Unchained Melodyn”. Onko siinä synteesi koko
hullunmyllylle, jossa ei enää näyttänyt
olevan järkeä? Vain Elviksen musiikki jää soimaan ja se on paljon se.
Yhdysvalloista voi sanoa,
että se on maa, jossa viihde
ympäröi koko yhteiskunnan. Siksi hyvin tehty dokumentti avaa näkymän koko sen
historiaan. Jarecki ja knit ovat löytäneet väylät kaupunkien sykkeeseen ja maaseudun
sydänmaiden menneen kaipuuseen. Molemmissa näkymissä on kadonneen ajan etsinnän
tuntua: tällaista se oli, vain kirvelevät tai iki-ihanat muistot ovat jäljellä.
Alexis de Tocqueville (1805-59) luotasi Amerikkaa ristiin rastiin
1800-luvulla arvioiden maata myös tulevaisuuden näkökulmasta. Voisiko sanoa, että hän halusi nähdä Amerikan edestä? Eugene
Jarecki katselee matkan varrella Amerikkaa Rolls Roycen peräpeilistä.
Kohtaavatko näkymät? Kestävätkö Yhdysvaltain perustajaisien odotukset, kun
Elvis Presleyn sukupolvi päästetään ääneen?
Jälkikaikuna kuullaan de Tocquevillen varoitukset enemmistön tyranniasta
ja kansalaisten poliittisesta passivoitumisesta…..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti