Suomen lähihistorian yksi merkittävistä tapahtumista oli ns. sotaharjoitusepisodi - tai niin se ainakin on monien historioitsijoiden taholta nähty. Tapahtumavuosi oli 1978. Neuvostoliiton puolustusminiseri marsalkka Ustinov vieraili Suomessa tarkoituksenaan sitoa Suomi tiukemmin Neuvostoliiton sotilaspoliittiseen doktriiniin. Asiaa oli valmisteltu huolella etukäteen. Taustahahmoina näytelmää ohjailivat suurlähetiläs Vladimir Stepanov Neuvostoliiton ja puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela Suomen puolelta.
Pyrkimykset luoda kahden maan puolustusvoimille tiiviimmät suhteet ei ollut mikään ainutkertainen tapahtuma. Jo 1950-luvulla oli tällaisia tavoitteita. Ns. Andruskevitshin tapaus 1970-luvun alkupuolella oli myös osa tätä jatkumoa Neuvostoliiton ollessa huolestunut luoteisrajansa puolustuksesta. En puutu näihin yksityiskohtiin tässä. Keskityn vuoden 1978 tapahtumien erittelyyn omien vaikutelmieni pohjalta.
Käsittelen ohessa presidentti Kekkosen roolia sijottaen hänet osaksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden pitkän aikavälin kehikkoa. Miten Kekkonen pitäisi nähdä nyt niiden tapahtumien valossa, jotka sattuivat pahimpina suomettumisen vuosina? Vanheneva Kekkonen oli sitonut itsensä Neuvostoliiton vallankäyttöön niin selkeästi, että hänen oli siitä vaikea irtautua. Lauri Sutela yritti tasapainoilla ensinnäkin Kekkosta kohtaan tuntemansa kunnioituksen, toisaalta presidentin ylipäällikkyyden ja kolmanneksi lähes holhoavan asenteen välillä, jota hän tunsi Kekkosta kohtaan. Sutela pelkäsi, että Kekkonen antaisi liiaksi periksi ja pyrki huolehtimaan siitä, että hän on riittävän lähellä presidenttiä estääkseen tarpeettomat myönnytykset, kuten armeijoiden esikuntien yhteistyön, johon neuvostoliittolaiset pyrkivät.
Kekkosen suhde puolustusvoimien johtoon oli lähes koko hänen uransa aikana jotenkin rasitteinen. Joku on arvellut sen johtuvan Kekkosen omasta vaatimattomasta sotilasarvosta. Vähän tieteellisemmältä kuulostaisi arvio, jossa Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat hyvin ”politisoituneet”. Kekkonen lähti siitä, että välit hoidetaan henkilökohtaisella ja poliittisella tasolla. Puolustusvoimia ei siinä välissä tarvittu. Mutta voidaanko niitä kansakunnan parhaaksi hoitaa niin ? Kekkosen ylistetyt henkilösuhteet eivät ole niin yksiselitteinen asia kuin se Kekkosen perinneyhdistyksen näkökulmasta nähdään. Suomen ja Neuvostolitton suhteisiin on iskostunut eräänlainen ”hrustsovilaisuus”. Impulsiivinen Hrustsov näki suhteet henkilösuhteina ja Kekkonen oli tähän valmis. Kun Neuvostoliiton johto vaihtui henkilövälit muuttuivat toissijaisiksi. En usko, että ”saunakaveruus” valtioden välisissä suhteissa on tarpeen.
Joka tapauksessa Lauri Sutela loi Kekkoseen yhteydet, joilla hän tietyistä kitkatekijöistä huolimatta pystyi vaikuttamaan presidentin kantoihin. On syytä tuoda esille, että Sutela lienee ollut ainoa puolustusvoimain komentaja, joka pystyi tulemaan näin lähelle preidenttiä. Mistä se johtui ? Näen sen ensisijaisesti Sutelan oman kyvykkyyden osoituksena. Hän pystyi luomaan ilmapiirin, jossa Kekkonen kunnioitti puolustusvoimain komentajaa.
Monissa kohden sotaharjoituskriisiä Sutela joutui opastamaan Kekkosta kaidalle polulle. Kekkosella oli taipumus antaa periksi kokemuksensa mukaisesti. ”Lue vielä kerran YYA-sopimus”, ”Älä aina ensimmäiseksi sano ei neuvostoliittolaisille”, ”Ei minusta jonkinlainen yhteistyö esikuntien välillä ole vaarallista”. Suurinpiirtein noin Kekkonen sanoi eri yhteyksissä Sutelalle. Sutela ei allekirjoittanut yhtäkään noista lauseista. Eikä ollut syytäkään.
Vladimir Stepanov oli Suomen kannalta hankala hahmo, joka suurlähettiläänä 1970-luvun lopulla tuli Kekkosen "iholle". Hänellä oli henkilökohtaista viehätysvoimaa ja tiettyä karismaa (dynaamisuutta), jota Kekkonen arvosti. Ehkä Kekkonen näki Stepanovissa oman nuoruutensa ? Joka tapauksessa Stepanovin vaikutusvalta ulottui - Suomen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta - häiritsevällä tavalla Kekkoseen. Lauri Sutela oli väliintuleva muuttuja tässä henkilögalleriassa ja se ärsytti suunnattomasti Stepanovia.
Olisiko Stepanov ollut eräänlainen ”varahrustsov” ? Henkilösuhteiden ylläpito tuntui luontevalta tätä kautta, kun yhteys Neuvostoliiton johtoon oli virallisluontoinen. Henkilösuhde on monipiippuinen juttu. Et kuitenkaan pysty pitämää suurvaltasuhteissa henkilösuhdetta läheskään kaikkiin vastapuolen johdon henkilöihin. Taipuisin kannalle, jossa henkilösuhteiden pitää olla moitteettomat, mutta saunakaveruus on arveluttavaa, vaikka se joihinkin henkilöihin tehoaisikin. Minulle on jäänyt käsitys, että Stepanov yli-innokkaana järjesti sotaharjoitusta käsittelevän neuvottelun Tamminiemeen. Kun Ustinov Tamminiemen saunassa - esiteltyään asiansa - kysyi Stepanovilta, että ”tuliko kaikki nyt sanotuksi”, osoittaa se, että Stepanov oli neuvottelun katalysaattori.
Kekkosella oli suunnattoman vaikeaa sanoa suorasukaisesti EI puolustusminiseri Ustinoville. Jouduttuaan Stepanovin johdattelemaksi presidentti ei pystynyt pitämään riittävästi etäisyyttä Ustinoviin. Historiakirjoissa asia esitetään niin, että Kekkonen taitavuuttaan väisteli Tamminiemnen saunassa neuvostoliittolaisten tunkeilevuutta sotaharjoitusasiassa. Tästä ei ollut kysymys. Kysymys oli siitä, miten Kekkonen käyttäisi omaamaansa arvovaltaa neuvostoliittolaisiin päin. Hän myötäili sen sijaan, että olisi ilmoittanut sotaharjoitusehdotuksen olevan Suomi-Neuvostoliittosuhteiden agendan ulkopuolella. Hänellä olisi ollut siihen varaa. Kekkosella oli kaikki mahdollisuudet pysäyttää valmistelut hyvissä ajoin. Itse asiassa Kekkosen olisi pitänyt pidättäytyä koko neuvottelusta. Niin hän ei tehnyt. Miksi ? Tulkintani on, että henkilökohtainen riippuvuus Neuvostoliitosta oli muodostunut niin suureksi, ettei hän noina päivinä pystynyt siitä irtautumaan. Neuvostoliitto käytti tätä riippuvuutta tietoisesti hyväkseen. Se kuuluisa EI jäi Sutelan tehtäväksi ja hän hoiti asian mallikkaasti saaden venäläisten vihat päälleen, mutta hänellä oli varaa siihen. Hänen asemaansa ei voitu tosiasiassa uhata. Sen sijaan Stepanov siirrettiin epäonnistumisensa seurauksena toisiin tehtäviin.
Miksi Kekkonen, jolla oli niin mahtava asema Suomessa tuolloin oli sitten niin säikky venäläisiä kohtaan ? Jos henkilö - kuka tahansa - sitoo itsensä itseään mahtavampaan voimaan, on hän tässä suhteessa ”nalkissa”. Kekkosella ei näyttänyt tuolloin olevan edellytyksiä murtautua henkisesti pitkäaikaisesta painolastista ja noudattaa itsenäisempää linjaa neuvostoliittolaisia kohtaan.
Lauri Sutelalla ei ollut näitä rasitteita. Hän näki suhteet varsin tasapainoisesti politiikan ja sotilaallisten kysymysten yhdistelmänä eikä antautunut painottamaan liikaa poliittista puolta.
Oliko Sutela sankari ? Tietyllä tapaa oli, tietyllä tapaa ei. Suomalaiset ovat itse tapansa mukaan paisuttaneet sotaharjoitusepisodin aivan suunnattomiin mittoihin. Konfliktista, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, on rakennettu Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ratkaiseva koetinkivi: Kekkonen pelasti Suomen ! Jos ei hyväksy tätä, niin sitten todetaan, että Sutela pelasti Suomen. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa.
Kohottaisin Lauri Sutelan - mielestäni hänestä itsestään syntyneen - linjan Suomen linjaksi. Se ei ole mikään Suomi-pelastajan linja. Ei, vaan se on pragmaattinen linjaus, jolla politiikka ja sotilaspolitiikka ovat jäsentyneet omiksi kokonaisuuksiksi. Niillä on keskinäinen tiivis yhteys, mutta ei kohtalokasta keskinäistä riippuvuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti